Aaron mieli oli matkan monissa vaiheissa niin vilpastunut, että hän
aivan nauratteleiksenkin vankilaan tullessaan.
Vangin pukuun pukeutuessa tuntui hiukan kammottavan. Semmoinen
liinainen juovikas takki ja päällyshousut! Mutta ehyet ne olivat.
Alusvaatteet olivat puhtaat, sukat lämpimät ja kengät aivan uudet.
Mutta vangin vaatteet! No, semmoisethan noilla näkyi olevan muillakin.
Toiseen kerrokseen veivät, sillä siellä pidettiin tutkintovankeja.
Alhaalla kuuluivat olevan muut rangaistusvangit, paitsi vesileipäläiset
kolmannessa kerroksessa.
Erityisen huoneen antoivat. Olihan se aika kookas, ja pöytä oli seinän
vieressä. Siro pöytä, harmaaksi maalattu, ja pöydällä lamppu. Semmoinen
siro lamppu, oikein lasiniekka ja tuolla takanapäin tuommoinen
heijastuspeili. Olisipa äidilläkin tuommoinen, niin näkisi hän
puhteellakin aivan hyvin panna itse neulansilmään rihman, ettei
tarvitseisi muilla panettaa. Ikkunakin oli niin suuri kuin Lemperin
tuvan ikkunat, mutta oli niin ylhäällä, ettei nähnyt ulos. Aaro vei
tuolin ikkunan alle ja tarttui rautaristikkoon. Näkipäs sitten, näkikin
kauvaksi yli kaupungin, saarisen lahdelman ja metsien.
Vahvat kiviseinät olivat maalatut alhaalta keltaisen harmaaksi ja
ylempää vaaleammaksi. Aivan kuin kotipitäjän kirkonkylän kansakoululla,
jossa Aaro kerran oli pistäytynyt.
Mikäs rautainen häkki siinä on tuossa seinää vasten? Sänky totta
tosiaankin taitaa olla! Siinä yläreunassa oli säppi, ja sen kun
aukaisi, niin sänky laskeutui alas ja vuode oli valmis. Aaro koetti
minkälainen siinä olisi loikoa. Olihan se aika mukava, olilla täytetty
mantteli ja tyyny, puhdas lakana ja peitevaate.
Aaro mietiskeli siinä pitkällään loikoen monellaisia asioita, etenkin
sitä pujopartaista miestä siellä poliisikamarin putkassa ja sen miehen
sanoja. Mahtoikohan olla perää siinä puheessa, kun hän sanoi, että
toistekin joutuu vankilaan, joka on siellä kerran käynyt. "Laiskuus on
kaiken pahuuden alku", oli äiti sanonut. Mutta minkätähden hänestä aina
rupesi tuntumaan työnteko niin sietämättömän vaikealta, kun muilla ei
näkynyt olevan puoltakaan pakkoa?
Mutta siinä mietiskellessä rupesivat silmäripset tinkimään ristiin.
Aaro oli jo aivan nukkumaisillaan, kun oven takaa kuului ramina ja ovi
aukeni.
-- Sängyn pitää antaa olla ylhäällä päivän aikana, sanoi kynnykselle
tullut univormuun puettu vartija.
-- Eikös se ole nukkumista varten? kysyi Aaro.
-- Mutta tänne ei tuoda pitkin päivää loikomaan.
-- Eikö lattiallakaan saa?
-- Ei saa.
-- Minkätähden ei...
-- Ei saa, kuulittehan. Sänky ylös vaan.
Aaron täytyi totella. Mutta kun siinä oli päässyt alkuun, teki mieli
niin vastustamattomasti pitkälleen. Asfalttilattialle heittäytyi Aaro
selälleen ja pisti päänsä alle kätensä ristiin. Jos kuulisi vartijan
tulevan, hyppäisi kohta ylös.
Kohta se ramuuttikin taasen avaimiaan ja Aaro kimmahti pystyyn.
-- Täällä ei saa loikoa, sanoi vartija jäykästi, virallisesti.
-- Enhän minä...
Vartia painoi vaan oven kiini.
Mistähän ihmeestä se mokoma tiesi, että hän oli pitkällään. Kashan
vaan! Oveen oli laitettu pieni pyöreä reikä, jossa oli lasi.
Ulkopuolella näkyi olevan edessä vaskinen läplä, ettei pyöreästä
ikkunasta nähnyt pitkään käytävään. Tottapa se vartija aukasi läplän,
kun katsoi sisään. Kaikkiakin kiusankappaleita ne keksivät... Muuten
näkyi olevan ovi rautalevyllä vuorattu.
No, piti sitten istua, koska eivät antaneet pitkällään kelletellä.
Pöydällä oli kolme kirjaa, ja Aaro pöydän eteen istuttuaan rupesi niitä
silmäilemään. Virsikirja oli niin liijan tuttu, että Aaro sen
ulkomuodon nähtyään antoi mokoman levätä liikuttamatta. Eikä hän
välittänyt Uudesta Testamentistakaan. Alimmainen oli saarnakirja
erikoisesti vankeja varten. Sen Aaro avasi ja koetti tavailla: -- Sinä
viheliäinen vanki... Aaro unehtui miettimään noita ensiksi eteen
avautuneita kirjan sanoja. Olikohan hän nyt niin viheliäinen. Paljo
pahempiakin kaiketi täällä on ja olihan täällä ollut papin poikakin!
Mahtaneekohan olla yhtään murhamiestä...
Ja toisekseen, varastivathan monet muutkin, mutta miksi ei heitä viety
linnaan. Isäkin oli pitänyt löytämänsä harjuvenäläisen naskalikäärön,
ja varkautta kaiketi se oli sekin. Vapi Husso oli varastanut vasaran.
Eivät tainneet ne olla niin suuria kuin hänen varkautensa, koska eivät
linnaan vieneet.
Mutta kamplasihan Aapon Tiina syksykaudet ihmisten perunakuopissa!
Monta kertaa olivat kotikyläläiset häntä ahdistelleet, mutta miksi
eivät toimittaneet linnaan? Mutta hän, Aaro, oli nyt täällä...
Erri oli sanonut kerran, kun hän oli sitä vähän muserrellut, että häntä
ei haudattaisi vankilan limpun syömätönnä. Nyt hän oli täällä, vaikka
oli silloin suuttunut Errin puheesta.
Kun olisi jättänyt ottamatta sen takin siitä tyhjän sängyn päästä...
mutta mistäpä hänet arvasi, että siitä juuri joutuu kiikkiin.
Mutta miksi sitten kuitenkaan ei panna linnaan kaikkia niitä, jotka
varastavat! Se ajatus tuli uudestaan mieleen.
Miksi ei hänen isänsä ollut talon isäntä, ettei olisi tarvinnut lähteä
maailmaan? Silloin olisi ollut itsellä naurishalmekin, ettei olisi
tarvinnut mennä muiden halmeeseen, kun mieli teki. Ja silloin olisi
saanut olla muiden talollisten lasten parissa, eikä olisi tarvinnut
yksin metsissä maleksia. Ja sitten eivät ihmiset olisi ensinkään
pitäneet pahana, jos ei tehnyt työtäkään...
Ovella ramahtelivat avaimet. Eivät avanneetkaan ovea, vaan ainoastaan
ovessa olevan luukun.
-- Ruokaa! sanoi vartija.
Aaro meni ottamaan. Kaksi kuppia antoivat, toisessa puuroa ja toisessa
maitoa, leipäkyörikän ja lusikan. Tuommoinen valkoinen posliinikuppi.
Kotona oli vaan yksi savinen ja muut vuoltuja koivun pahkasta. Eikä
koko kotikylällä ollut kellään tuommoisia kuppeja.
Aaro alkoi syödä, mutta samassa aukeni luukku uudestaan.
-- Tuli lamppuun.
Aaro ei tahtonut osata panna lasia paikoilleen, mutta sattui se
kuitenkin. Kylläpä tuli huone kirkkaaksi -- kotimökkiin verraten.
-- Milloinka sitä saa ruveta nukkumaan?
-- Kyllä sanotaan.
Syötyään alkoi Aaro kävellä edestakaisin lattialla. Hän huomasi sen
sitten vasta, kun oli jo hetkisen toikkaroinut, ja silloin häntä vähän
nauratti. Aivanhan hän marssi kuin kotikylän räätäli-Taneli, joka
humalassa ollessaan lattialla edestakaisin kävellä köykytellen kertoi
mitenkä sitä ennen vanhaan ruotusotamiehenä ollessa elettiin. Aaro
muisti niin elävästi mitenkä Taneli aina sanoi "tuta tuta" kielensä
kammerrellessa, ja mitenkä he lapset olivat aina Tanelia apinoineet.
Kyllä siinä olikin aikaa miettiä ja tuumailla jos mitä. Aina vähän
väliä ajatuksen juoksu katkesi silmätessä eikö jo ovi aukeneisi ja
tultaisi käskemään nukkumaan.
Aivan alkoi tuntua ijankaikkisuudelta yksi ainoa ilta. Aaro istui
pöydän ääreen ja rupesi lukemaan Testamentista Johanneksen ilmestystä.
Sehän näemmä oli kuin satua.
Vihdoin lukko romahti.
-- Sänky alas ja lamppu sammuksiin.