VIII.

Vähän ennen auringon laskua sattui Aaro menemään kaupungin ja

merenlahden väliselle vuorelle.

Miten uhkealta sinne näytti ulappa! Vettä, vettä vaan niin kauvaksi

kuin silmä kantoi ja tuolla täällä joku pulleapurjeinen pursi, ja

höyryvenheitäkin parinen tuhkamassa. Ja tuolla kauvempana näytti meri

viettävän näkymätöntä syvyyttä kohden ja kaareva taivaan ranta vaipui

syvyyteen.

Sieltä syvyydestä alkoi vastamäkeä myöten nousta suuri summaton laiva.

Ensin pilkoitti vain mastoja vedestä, mutta vihdoin kohosi kokonaan

näkyville loistava hirviö. Mahtavalla vauhdilla se tuli osottaen

kokkaansa salmeen, saaren ja kallion välillä. Voimakkaina aaltoina

vyöryi merenlahden pinta salmen molemmille rantamille.

Kun pääsisi tuonne, merta kyntämään, kauvaksi tuntemattomille aloille!

Aamulla aikoi Aaro käydä pyrkimässä laivaan, ensiksikin tuohon suureen,

joka tuolta tulla pauhasi, näkyen kuin kuningas muiden purjelaivojen

keskeltä, jotka oksattomana hongikkona täyttivät laajalle kaupungin

sataman.

Mutta nyt täytyi lähteä yösijaa etsimään. Sinne meni hän, jossa oli

ennenkin saanut nukkua, erään työmiehen asunnossa, uunin juurella.

-- Saatkin nyt mennä jo etsimään yösijaasi muualta, sanoi työmiehen

vaimo.

Aaron täytyi tyytyä. Monesta paikasta kävi hän kysymässä, mutta

kaikkialta vastattiin ynseästi:

-- Ei meille sovi. Vihdoin alkoi jo ilta pimetä.

Ihmiset asettuivat nukkumaan ja sulkivat ovensa.

Kauvan vielä käveltyään pistäytyi Aaro pienestä portista pihaan.

Lähinnä porttia oleva ulko-ovi oli avoinna ja siitä pistäytyi hän

eteiseen. Mutta kyökin ovi oli kiini.

Hän painautui lattialle ja koetti nukkua, mutta siinä tuli niin kylmä,

että täytyi taasen lähteä taipaleelle.

Pihan perällä oli pieni rakennus, näytti niin työmiesten asunnolta.

Aaro koetti ovea ja se aukeni. Samoin aukeni toinenkin ovi.

Sisällä oli pimeä, mutta sieltä lemahti niin suloinen lämpimä vastaan.

Parista kolmesta kohdasta kuului nukkuvain sihisevää hengitystä.

Aaro seisoi oven suussa hetkisen. Sitten rykäsi, rykäsi pari kolme

kertaa, mutta sihinä ei siitä häiriytynyt. Aaro aikoi hiljakseen

painautua lattialle nukkumaan, mutta samassa huomasi hän että ikkunan

edessä oli pöydällä ruokia. Hiljaa hiipi hän pöydän luo, teki voileivän

ja söi.

Pöydällä oli tulitikkuja. Aaro raapasi tulen ja tarkasteli huonetta.

Huoneessa oli kolme sänkyä ja parissa niissä näkyi olevan nukkujat,

mutta yhdessä ei. Sänkyjen päällä oli vaatteita nauloissa. Eivät olleet

asukkaat aivan tavallisia työmiehiä, koska heillä oli noin hyviä

vaatteita.

Mitähän jos niiden taskuissa olisi rahaa!

Hiljaa hiipi Aaro kopeloimaan ovea lähinnä olevan sängyn yllä

riippuvain housujen taskuja. Siellä oli rahakukkaro ja kukkarossa

rahaa. Aaro kuulosti tarkasti... säännöllisesti nukkujat hengittivät.

Kopalsi silloin kukkarosta kolme viisimarkkaista ja painoi sen takaisin

taskuun.

Ja sitten pois!

Sänky siinä oven poskessa oli niin viettelevän näköinen, mutta Aaron

täytyi ulos pimeään yöhön. Ovenposkesta kopalsi hän vielä takin

kainaloonsa ja kulki hiljaa ovesta.

Tuntui kuin takana olisi huudettu ja häntä kiini tavoiteltu. Puoliksi

syrjittäin juoksi hän kadulle ja katua myöten edelleen. Täytyi nähdä

taakse, ajetaanko jälestä.

Kun siellä ei näkynyt ketään, uskalsi jo kävellä. Kapeaa syrjäkatua

meni Aaro aivan toiseen laitaan kaupunkia. Sieltä löysi taasen erään

talon kyökin oven auki, meni sisään ja rupesi lattialle makaamaan.

Kauvan sai hän levotonna valvoa, mutta vihdoin tuli uni silmiin.

-- Mikä rutjake sinä olet?

Aaro oli nähnyt unta. Oli pistäytynyt Lemperin naurishalmeessa

kotilahden niemessä ja käärme oli sieltä kietoutunut jalkaan. Aidan

takaa kuului ääni, kuuluivat selvät sanat:

-- Mikä rutjake sinä olet?

Mutta sitten hän heräsi ja huomasi missä oli. Huutaja ei ollut aidan

takana, vaan seisoi kyökin lattialla ja potkasi häntä huutaessaan.

-- Mitä sinä tänne olet ajautunut?

Aaro hyppäsi pystyyn.

-- Tulin yöllä kaupunkiin, enkä päässyt mihinkään sisään. Pistäysin

tänne, kun oli ovi auki.

-- Marssi matkaasi! Ei täällä saa vetelehtää.

Aaro meni torille päin ja aikoi siellä myödä takin, ennen kuin omistaja

ennättäisi kaivata.

Torilla ei vielä ollut ihmisiä. Mutta torinvarrella oli jo lihakauppa

auki. Vahva mies, valkoinen esiliina edessä, hakkasi siellä raavaan

raajaa paloiksi, ja joku herrahtavampi mies seisoi tiskiä vasten. Aaro

pistäysi sisään.

-- Ettekö osta takkia?

Aaro pyysi ensin kahdeksaa markkaa, mutta kun miehet vain tarkastelivat

häntä kuin kummitusta, alensi hän heti neljään.

Mutta kun ei näyttänyt olevan toivoakaan kauppojen syntymisestä, katsoi

Aaro parhaaksi lähteä pois.

-- Poika, elähän mene!

Herrasmies oli puodista tullut jälkeen. Aaro koetti ajatella, että mies

tahtoi ostaa takin, mutta kuitenkin heräsi outo pelko mielessä. Mies

tuli luo ja Aaro aivan ehdottomasti astui takaperin muutamia askeleita

miehen lähetessä. Mies tarttui takkiin.

-- Mistä te saitte tämän takin?

-- Mistäkö sain?

Aaro koetti näyttää ihmettelevänsä tuommoista kysymystä.

-- Niin, sanoi mies varmasti.

-- Mitä se teihin kuuluu?

-- Minä olen poliisi.

-- Po...

Aaro menetti aivan kokonaan rauhallisen mielensä, vaikka hän oli jo

ollut oikein hyvillään, kun voi olla niinkin levollisen näköinen.

-- Mutta eihän teillä ole poliisin pukuakaan.

-- Voimme me joskus pitää vähemmän huomattavaakin pukua, sanoi poliisi.

Mutta sanokaahan nyt, mistä takki on kotoisin.

-- Oma takkini on.

Poliisi silmäili Aaroa aivan pitkin pituuttaan ja sanoi:

-- Ainakaan tuo muu pukusi ei sitä todista.

Aaro hämmästyi yhä enemmän ja hetken tapailtuaan sopersi:

-- Heinässä olin ja sain palkastani.

-- Mistä te olette?

Aaro keksi, ettei tämmöisessä tapauksessa ole hyvä oikeaa

kotipaikkaansa sanoa. Mutta kun ei siinä niin äkkiä muutakaan

kotipaikkaa itselleen muistanut, sanoi hän kotipitäjäänsä nimen.

-- Vai sieltä asti! Sitten kaiketi on matkatodistus taskussa.

-- Se putosi, sanoi Aaro.

-- Siinä tapauksessa on paras lähteä minun mukaani.

Aarolle tuli hätä. Katkonaisia lauseita hän sopersi sekaisin ja vihdoin

huomasi hädissään sanoa:

-- Viekää takki, vaikka omani se on.

-- Tulkaa mukaan vaan.

Aaro muisti taskussaan olevat setelit ja kaivoi ne käsiin.

-- Saatte nämä, jos laskette.

Poliisi otti sekä rahat että takin, mutta samalla tarttui yhä lujemmin

pojan käsivarteen.

Aarolla kun ei ollut toivoakaan vapautumisesta, heittäytyi hän aivan

vastustelematta poliisin käsiin. Tehköönpä mitä tahtoo.

Poliisikonttoorissa oli toinen poliisi, jonka kanssa Aaron kuljettaja

tiukkoi Aaroa tunnustamaan, mutta Aaro väitti vaan takkia omakseen.

Mutta sitten poliisikonttoorilla vahdissa oleva poliisi näytti

muistavan jotakin ja sanoi huomionsa hiljaa Aaron tuojalle.

-- Ehkäpä, vastasi siviilipukuinen.

Vahtipoliisi meni huoneen keskellä olevan pöydän ääreen selailemaan

suurta mustakantista kirjaa. Väliin vilkasi hän Aaroon ja väliin

kirjaansa, sitten nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja meni

välinpitämättömän näköisenä puiselle sohvalle istumaan.

Siviilipukuinen tähtäsi tarkasti Aaron kasvoihin ja kysäsi:

-- Tunnettekos erästä isäntä Kuosmasta S--n pitäjäässä?

Aaron päähän syöksähti veri, että se näytti tahtovan aivan pisaroina

kasvoista tipahdella. Vaalean ja punaisen sekasotkuna väreilivät hänen

kasvonsa. Lattia tuntui huojahtelevan hänen allansa eikä hän osannut

muuta kuin ykistä mitään sanaa suustansa saamatta.

-- Kashan vaan! Tuttupas se näyttää olevan. Ehkäpä tunnette sepänkin,

joka poloinen hänen työssään ollessaan kuuluu menettäneen vaatteensa.

-- Mistä te sen tiedätte?

Aarolta pääsi tuo hämmästynyt kysymys aivan tietämättään.

-- Ehkäpä takki onkin sieltä kotoisin?

-- Ei ole, vastasi Aaro varmasti.

-- Mistäs sitten?

Aaro oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut enää kierrätellä. Hän

aivan luuli, että ne tietävät kaikki hänen jälkensä ja tunnusti

molemmat kysymyksessä olevat varkaudet.

Aaro pantiin putkaan viskaalin tuloa odottamaan. Ensimmäiseksi vilahti

hänen silmäänsä pieni, rautaristien peittämä ikkuna ylhäällä katon

rajassa. Leveällä puisella laverilla istui keski-ikäinen mies, jolla

oli musta pujoparta leuvassa.

-- Tästä saatte nuoren voron-oppilaan, jolla näyttämistään kokeista

päättäen on taipumusta ammattiinne.

-- Kiitos olkoon, sanoi pujoparta ja nauroi halveksivasti.

Poliisi sulki oven ja rautakanki kuului romahtavan paikoilleen oven

eteen.

Aaro vilkasi ympärilleen puolipimeässä, kolkossa putkassa, heittäytyi

sitten pitkälleen puiselle laverille ja purskahti itkuun.

Hän ei tietänyt miksi hän itki, mutta tulvanaan kyyneleet vuotivat.

Muistui mieleen äiti ja vihainen isä, ja jos he olisivat olleet täällä,

olisi hän tahtonut syöksyä heidän syliinsä ja itkeä oikein...

Mutta tuo ajatus johti mieleen sumean kuvan. Jos olisi ollut vähän

nuoraa, eikä tuota miestä täällä, niin...

Hän pyörähti ympäri kuin tuskainen ja löi päätään laveriin.

-- Ole ulvomatta, poika! sanoi huonetoveri kolealla äänellä. -- Eihän

tuommoista jaksa hittokaan kuunnella.

Aaro kuulosti, vaan purskahti sitten kahta valtavampaan itkuun.

Mies tarttui silloin hänen takkinsa kaulukseen ja sanoi:

-- Näytäpäs poika naamaasi, minkänäköinen sinä olet. Oh, nulikkahan

mikä nulikka! Kenenkä omenapuutarhassa sinä olet tallustellut, kun

tänne jouduit. Tietääkö vielä äitisikin?

Aaro riuhtaseiksen irti kuin karhun kynsistä ja heittäytyi suulleen

laverille. Itku pyrki aivan väkivoimalla ulos, mutta sen täytyi

tyrehtyä rajuihin, nikotuksen tapaisiin huokauksiin.

-- Hahhah! nauroi mies, käveli hetkisen lattialla ja puheli sitten

vähän lauhkeammalla äänellä:

-- Kylläpä näytät olevan ensi kertaa pappia kyydissä, koska noin

tihertelet. Kävisithän täällä kerran vekselin väärennyksestä ja sen

matkan seurauksena parista muusta varkaudesta, kuten minä, niin tulisit

vähän miehekkäämmäksi, ettet turhia uliseisi.

Aaro kammostui tuosta puheesta niin, että itku aivan unhottui. Hän

käänsi päätään vähäsen ja katsoa siristi mieheen toisella silmällään.

Sillä olivat niin valkoset herrasmiehen kasvot ja herrahtavalta näytti

pukukin. Tuo musta pujoparta oli vaan niin oudon näköinen. Kädet

näkyivät olevan niin pienet, kapeat ja valkoset.

-- Niin. Tyynny vaan pois, niin teet paljon viisaammin, jatkoi mies. Ja

usko minua kun sanon, että se, joka kerran vankilan seimen sisälle

astuu, ei jätä toistakaan kertaa sinne astumatta, Tämä kyllä nyt on

niin siivoton paikka, ettei se, joka kerran on tottunut olemaan niinkin

siivoisessa paikassa kuin oikeassa vankilassa, todellakaan tämmöisestä

oikein pidä. Mutta tokko tuo sinunlaisesi mies lienee paljon paremmissa

oloissa ollutkaan. Katsopas "papin poikaa" -- eikö nimitys helähdä

komealle, vai niitä? -- mitenkä hän osaa olla tyytyväinen. Kiitä siis

kauppojasi, että olet jo tämänkin verran alulla. Ja jos on jo niin

paljon tekoja takanasi, että voit toivoa tällä tiellä puhtaampiin

asunnoihin pääsemistä, niin kiitä vielä enemmän. -- Elä minuun

töllistele, en minä aijo tällä kertaa tämän etemmäksi, toivat vaan

tänne yöllä, etten tänä aamuna saisi aikanaan kohmeloryyppyä. --

Mihinkäs jäinkään? Niin, niin, että kun vasta joudut suojattomaksi ja

syömättömäksi -- syömisen puutteessa tietysti -- niin astu vaan lain

ojennusnuoran ylitse -- tunnethan siksi lakia? -- niin kyllä on taas

leipää ajaksi, pitemmäksi tahi lyhemmäksi.

Aaroa yhäkin vähän kammottivat tuommoiset tuumat, mutta kuitenkin hän

kuunteli tarkasti. Tunsi hän tyydytystäkin, kun tuli ajatelleeksi,

etteihän hän täällä yksinään ole. Kyllä se sittenkin vihlasi niin

kipeästi sydäntä, kun muisti millaisella ylönkatseella oli kotikylällä

puhuttu Timo Töyreläisestä, jota oli käytetty vedellä ja leivällä

siksi, että oli markkinoilla ruvennut sujuttelemaan tiukuja turkkinsa

hihaan. Mutta eihän hän nyt toki ollut kotikylässä! Täällä ei kukaan

häntä tunne, eikä osaisi halveksia. Tuli siinä ajatelleeksi sitäkin,

etteihän täällä oikeastaan niin huono olo ollut. Paremmilla patjoilla

ei hän ollut koko kesänä nukkunut, ja antavat ne kaiketi ruokaakin.

-- Onko siellä linnassa parempaa kuin täällä? tuli Aaro kysäisseeksi.

-- Ojaa, kyllä siellä sinunlaisesi toimeen tulee. Semmoinen komea talo

jo päällepäinkin, että nosta vaan pääsi pystyyn, jos sinne pääset. Kun

nuo "yhteiskunnan onnelliset" keräävät kaikki omaisuuden omiin käsiinsä

ja sitten komeasti elävät, laittavat he meikäläisiä varten vahvat

talot, jos rupeamme tasajakoa tekemään. Siten saavat he olla rauhassa

ja me saamme kiittää kauppojamme, kun saamme muhkean asunnon. -- Elä

yhtään töllistele siinä! Sinullaisesi mies, joka ei ole saanut

haistaakaan heidän viisauksiaan, saa tietysti pitää suurimpana onnenaan

vankilassa asumisen. Ja kun kerran sinne joudut, on heillä keinonsa,

joilla otsasi merkitsevät, että pääset sinne takaisin. Ja sinun

varsinkaan ei tarvitse ottaa omalletunnollesi, jos siellä ikäsikin

viettäisit. Kun he eivät ole sinua neuvoneet hyvällä, suojelevat he

itseään sinulta pakkokeinoilla.

Mies oli aivan tuohtunut puhuessaan.

Mutta silloin aukeni ovi ja Aaroa kutsuttiin viskaalin luo.

Viskaali tutkittuaan passitti Aaron kuvernöörin luo ja kuvernööri

lääninvankilaan.