Sen kesää teki Aaro työtä isän kanssa yhdessä, äidin nuhtelujen ja isän
kiukuittelemisen pakolla.
Talvella läksi hän naapurikylään miiluhalkojen hakkuuseen.
Siellä olikin oikein iso työpaikka, josta oli kulkenut maine ympäri
koko pitäjän. Eräs isäntä oli myönyt rautatehtailijalle suuren
summattoman metsänsä, ja metsä oli sinä talvena hakattava haloiksi ja
halot vedettävät jäälle.
Aaro meni metsään, hakkasi kovasti päivän ja alun toistakin. Mutta
toisena päivänä istui hän puun tyvelle miettimään, sillä hänen
jäsenensä tuntuivat niin kovin veltoilta.
Samana iltana katosi Aaro työmaalta ilman tiliään vaatimatta ja tuli
iltapuhteella äidin luo mökille.
Äiti oli kaikkea muuta, mutta ei tyytyväinen. Ei tahtonut oikein
mielellään antaa ruokaakaan.
Ja monta työnlaatua ennätti Aaro sinä talvena yrittääkin. Muun ohella
meni hän suutarin oppiinkin. Mutta kun suutari oli häntä pitänyt toista
viikkoa, sanoi hän, ettei hän voikaan pitää oppilasta...
Kevättalvella vei isä Aaron mukanaan naapurikylään, jossa hän oli
tuulimyllyn seiniä salvamassa. Koettaisihan jotakin, arveli isä, sillä
täytyyhän maailmanrannan kuitenkin opettaa työtä tekemään. Koloisihan
siellä edes hirsiä, jos ei muuta kykenisi tekemään.
Isää pidettiin siellä kuin mestarimiestä ainakin, syötettiin oikein
kammarissa erikseen ja annettiin kahvit kahdesti päivään, kaksi kuppia
aamulla ja yksi päivällä. Isä oli sanonut emännälle, että kelpaa sille
Aarolle ruoka perheen pöydälläkin, mutta sai hän kuitenkin syödä isän
kanssa kammarissa.
Aaro oli ensi kertaa näin kunniakkaissa oloissa ja siksi hän oli
tavallista ahkerampi. Isäkään ei ilennyt täällä ihmisten ilmoissa niin
paljon kiukutella ja komennella, ja sen vuoksi tahtoi poika
työskennellä miehekkäämmästi.
Talossa oli kauppakin ja Aaro oli ostanut puodista sikaareja. Niillä
hän sitten komeili polttaa tupsuuttaen silloin, kun isä ei ollut
näkyvillä.
Eräänä päivänä kävi talossa harjavenäläinen. Sattui ruokatunnin aika ja
koko perhe kokoontui katsomaan harjukkaan rihkamia ja monivärisiä
kankaita, miesväki istuen ja naiset seisoskellen lattialla avatun
laukun ympärillä. Tuli siinä joku kauppakin tekaistuksi pitkien
tinkimisien perästä.
Työhön mennessä löysi isä pihalta pienehkön paperikäärön. Kun hän
käärön salvokselle mentyään avasi, oli sen sisällä suuri joukko
naskaleja.
Aarolle, joka oli ollut katsomassa käärön avaamista, lausui isä:
-- Muista pitää suusi kiini!
Harjavenäläinen oli toisessa talossa huomannut naskalinipun hävinneen
ja tuli takaisin kyselemään, eikö kukaan ollut sitä nähnyt. Kukaan ei
tietänyt sanoa mitään koko naskaleista. --
Aaro nukkui isänsä kanssa tuvassa yhdessä sängyssä.
Eräänä iltana, kun isä oli jo nukkunut, heräsi hän. Joku kopeloi hänen
housunsa taskua.
Aaro oli sieltä jo vetänyt pois rahakukkaron.
Isä oli hyvin vihainen, juonitteli kauvan aikaa, kuitenkin niin hiljaa,
etteivät muut heräisi ja kuulisi.
-- Eihän isäkään antanut venäläiselle pois naskalikääröä, uskalsi Aaro
vihdoin sanoa.
Isä vaikeni.
-- Oma löydetty, vieras varastettu, sanoi hän vihdoin ja nukkui.
Huomenna sattui salvoksella ikävä onnettomuus. Kun isä nosti hirren
päätä salvoksen nurkalle, sattuikin hirsi vierähtämään nurkalta pois ja
putosi isän jalalle.
-- Ota hirsi pois! huusi isä tuskaisena, kun Aaro hädissään ei osannut
mitään tehdä.
Aaro kiirehti hirttä vieryttämään.
Isän sääriluu oli katkennut poikki.
Naapurin isäntää pidettiin tämmöisten jäsenvikojen lääkärinä, ja hänet
haettiin apuun. Hän väänteli ja rusenteli jalkaa jos minne päin isän
huutaessa. Vihdoin näytti se hänestä tarpeeksi suoralta, ja hän köysi
isot, paksut puupalikat jalan kahden puolen.
Koko kevännä ei isä kyennyt vuoteesta liikahtamaan. Aaro ei silloin
paljoa töistä välittänyt. Menihän kuitenkin aina pois siitä näkösältä
työpaikalleen, Lemperin halkometsään. Mutta sieltä hän pujahti
läheiseen mökkiin siksi, kunnes joutui syönnin aika.