MIKSI PITOU PÄÄTTI JÄTTÄÄ MAALAISTALON JA PALATA HARAMONTIIN, AINOAAN
OIKEAAN ISÄNMAAHANSA
Muori Billot taipui olemaan ylimpänä piikana, tarttui työhön
vakavasti, ilman mitään katkeruutta, koettaen kaikessa parastaan.
Toiminta oli hetkiseksi pysähtynyt järjestetyssä maataloudessa, mutta
nyt se taas alkoi matkia mehiläiskeon hyörinää.
Sillä aikaa kun Catherinen hevosta valjastettiin, meni nuori tyttö
taloon vilkaisten ohimennen Pitouhun, joka seisoi yhä paikallaan,
pään vain kääntyessä viirin tavoin häneen päin siihen asti, kunnes
hän oli kadonnut huoneeseensa.
"Mitä varten Catherine meni huoneeseensa?" tuumi Pitou.
Pitou-parka! Mitäkö varten hän sinne meni? Järjestämään tukkansa,
ottamaan valkoisen päähineen, panemaan hienoimmat sukat jalkaansa.
Lopetettuaan tämän pukeutumishommansa ja kuullessaan hevosensa
hirnuvan katoksen alla Catherine palasi, suuteli äitiään ja läksi.
Pitoulla ei ollut mitään työtä. Hän ei ollut tyyntynyt siitä puoliksi
välinpitämättömästä, puoliksi sääliväisestä katseesta, jonka
Catherine lähtiessään oli luonut häneen. Hän ei voinut mitenkään
jäädä tällaiseen epävarmuuteen.
Tavattuaan jälleen Catherinen Pitousta oli tuntunut, että Catherinen
elämä oli hänelle ihan välttämätön. Sitäpaitsi liikkui tämän raskaan
ja uneksivan luonteen pohjalla kuin kellon heiluri jonkinlainen
epäluulo.
Viattomat luonteet näkevät kaikki yhtä tärkeänä. Laiskat luonteet
ovat yhtä tunneherkkiä kuin muutkin. Erotus on vain siinä, että he
tuntevat eivätkä erittele.
Erittely johtuu tottumuksesta nauttimaan ja kärsimään. Ihmisen täytyy
ensin olla tottunut tietyssä määrässä ottamaan vastaan vaikutelmia,
ennenkuin hän voi katsella kiehuntaa siinä kuilussa, jota sanotaan
ihmissydämeksi. Vanhuksilta ei puutu tätä kokemusta.
Kun Pitou kuuli loittonevan hevosen kavioiden kopseen, juoksi hän
portille. Hän näki Catherinen ajavan oikotietä; sitä myöten päästiin
talosta Ferté-Milonin suurelle maantielle, ja se yhtyi tähän kukkulan
luona, jonka huippu hukkui rehevään metsään.
Portilla hän lähetti nuorelle tytölle kaihoisat ja nöyrät
jäähyväiset. Mutta heti kun Pitou oli kädellään ja sydämellään
lähettänyt nämä jäähyväiset, alkoi hän miettiä erästä asiaa.
Catherine oli kieltäytynyt ottamasta Pitouta mukaansa, mutta ei
voinut estää häntä juoksemasta jäljestään. Hän saattoi kyllä sanoa
Pitoulle: Minä en tahdo teitä nähdä; mutta ei voinut sanoa: Minä
kiellän teitä katsomasta minuun.
Pitou arveli siis, että koska hänellä ei ollut mitään työtä, ei
mikään estänyt häntä seuraamasta metsän halki sitä tietä, jota nuori
tyttö kulki. Piilossa, puiden välitse, voisi siis nähdä hänet.
Talosta oli Ferté-Miloniin ainoastaan puolentoista penikulman matka.
Puolitoista penikulmaa sinne ja puolitoista penikulmaa takaisin --
mitä se merkitsi Pitoulle?
Catherine ratsasti sitäpaitsi tietä myöten, joka teki kierroksen.
Menemällä suoraan Pitou voitti ainakin neljännespenikulman.
Jäljelle jäi siis ainoastaan puolikolmatta penikulmaa mennäkseen
Ferté-Miloniin ja palatakseen sieltä.
Puolitoista penikulmaa oli pikkuinen matka silloin, kun mies näytti
varastaneen penikulmasaappaat Peukaloiselta, joka oli ne siepannut
jättiläiseltä.
Tehtyään tämän suunnitelman Pitou ryhtyi heti sitä toteuttamaan.
Catherinen ajaessa suurta tietä myöten Pitou kiiti pajujen suojassa
metsää kohden.
Vähän ajan päästä hän oli metsän laidassa, hyppäsi leveän ojan yli
ja katosi siimekseen yhtä kepeästi, vaikka ei yhtä sirosti kuin
säikähtynyt hirvi.
Hän juoksi tällä tavalla neljännestunnin, ja sitten hän näki aukon,
jonka läpi maantie kulki. Hän pysähtyi tähän ja nojautui suureen
tammeen, jonka kyhmyinen runko kätki hänet kokonaan. Hän tiesi
varmasti päässeensä Catherinen ohitse.
Hän odotti kymmenen minuuttia, jopa neljänneksenkin, eikä nähnyt
ketään. Olikohan Catherine unohtanut jotakin kotiin ja kääntynyt
takaisin? Se oli kyllä mahdollista.
Pitou lähestyi tavattoman varovasti maantietä, pisti päänsä esiin
suuren jalavan takaa, joka kasvoi keskellä ojaa ja oli siten puoliksi
maantiellä puoliksi metsässä, suunnaten suoraa tietä pitkin katseensa
tasangolle asti, mutta ei nähnyt ketään.
Catherine oli unohtanut jotakin ja siis palannut taloon.
Pitou jatkoi matkaansa. Joko Catherine ei vielä ollut saapunut
kotiin, ja silloin hän näkisi tytön menevän taloon, tai hän oli jo
sinne ehtinyt, ja silloin hän näkisi Catherinen lähtevän sieltä.
Pitou otti jalat alleen ja läksi mittaamaan matkaa, joka erotti hänet
tasangosta.
Juostessaan pitkin tien reunoja, jotka olivat pehmeämmät, hän äkkiä
pysähtyi. Catherinen hevonen juoksi hiljaista hölkkää.
Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat
ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava
kirjoitus: _Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen_.
Pitou kohotti katseensa ja näki tien toisessa päässä, metsän sineä
vasten, Catherinen valkoisen hevosen ja punaisen röijyn.
Se oli pitkän matkan päässä, mutta olemmehan sanoneet, etteivät
välimatkat merkinneet mitään Pitoulle.
"Ah", tuumi Pitou kiitäen uudelleen metsään, "hän ei siis menekään
Ferté-Miloniin, vaan Boursonneen! Mutta enhän erehtynyt. Hän
sanoi monen monituista kertaa menevänsä Ferté-Miloniin. Hän sai
tehtäväkseen toimittaa siellä asioita. Muori Billotkin puhui
Ferté-Milonista."
Ja tätä miettiessään Pitou juoksi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Hän
juoksi kuin mieletön.
Sillä epäilyksen, mustasukkaisuuden alkutunteen, herättyä Pitou
ei enää ollut tavallinen kaksijalkainen olento. Pitou näytti
jonkunlaiselta siivelliseltä koneelta, jommoisia varsinkin Daidalos
ja ylipäänsä muinaisajan suuret mekanikot hyvin suunnittelivat, mutta
ikävä kyllä huonosti toteuttivat. Hän muistutti erehdyttävän suuressa
määrässä olkiukkoja, joita tuuli heiluttelee leikkikalukauppiaan
myyntikojuissa. Käsivarret, jalat, kaikki liikkuu, kääntyy ja notkuu.
Kovasti harpatessa oli Pitoun askelten väliä viisi jalkaa. Kädet,
jotka muistuttivat keppien päihin pantuja kurikoita, halkoivat
airojen tavoin ilmaa. Suu, silmät ja sieraimet olivat auki niellen
ilmaa, joka taas puhisten tulvi ulos.
Ei mikään hevonen olisi voinut kiitää sellaista vauhtia. Ei mikään
leijona olisi sellaisella tahdon vimmalla pyrkinyt tavoittamaan
saalistaan.
Pitou oli juossut yli puoli penikulmaa, kun hän näki Catherinen.
Catherine oli ennättänyt ajaa vain neljännespenikulman, kun Pitou
sensijaan oli juossut puoli. Hän oli siis juossut kahta kertaa
nopeammin kuin hevonen hölkkäjuoksussa.
Lopulta hän joutui Catherinen tasalle.
Nyt ei Pitou enää juossut nähdäkseen Catherinen, vaan vakoillakseen
häntä.
Catherine oli valehdellut. Missä tarkoituksessa?
Oli syy mikä tahansa, Pitou tahtoi saada Catherinen kiinni suorasta
valheesta siten hankkiakseen itselleen paremman vaikutusvallan häneen.
Pitou syöksyi pää kumarassa pensaikkoon ja risukkoon, taittoi esteet
kypärällään ja tarpeen tullen käytti miekkaansakin.
Kun Catherine nyt ajoi vain kävellen, kuului oksan taittuminen sinne
saakka, ja sekä hevonen että ajaja heristivät korviaan.
Silloin Pitou, joka koko ajan piti Catherinea silmällä, pysähtyi ja
pidätti hengitystään. Hän tahtoi poistaa kaikki epäluulot.
Mutta eihän tätä voinut loputtomasti jatkua, eikä sitä jatkunutkaan.
Pitou kuuli äkkiä Catherinen hevosen hirnuvan, ja siihen vastasi
toisen hevosen hirnunta. Ei voinut vielä nähdä toista hirnuvaa
hevosta.
Mutta Catherine löi vitsalla Cadetia, ja tämä, joka oli kävellyt,
läksi jälleen juoksemaan.
Lisättyään vauhtia Catherine ennätti viiden minuutin päästä
ratsastajan luo, joka yhtä nopeasti tuli häntä kohden.
Catherinen uusi kiire oli niin odottamaton, että Pitou-parka jäi
liikkumatta paikalleen, nousten vain varpailleen nähdäkseen siten
etäämmälle. Mutta hän ei voinut nähdä niin pitkän matkan päähän.
Mitä Pitou ei nähnyt, sen hän kuitenkin tunsi kuin sähköiskuna,
nuoren tytön ilon ja punastumisen, ruumiin värisemisen, tavallisesti
lempeiden ja tyynten, nyt säkenöivien silmien välkkeen.
Myöskään ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta päättäen
hänen ryhdistään, viheriäisestä, samettisesta metsästyslakistaan ja
sirosta ja vapaasta päänliikkeestään hän kuului yhteiskunnan ylempiin
luokkiin, ja ajatuksissaan Pitou heti muisteli Villers-Cotteretsin
kaunista nuorta miestä ja oivallista tanssijaa. Hänen sydämensä,
suunsa, kaikki hänen ruumiinsa jänteet värisivät yhtaikaa, ja hän
mainitsi Isidor de Charnyn nimen.
Hän se todellakin oli.
Pitoun huokaus muistutti karjuntaa. Piiloutumalla uudelleen
pensaikkoon hän pääsi hiipimään kahdenkymmenen askeleen päähän
nuorista. Nämä olivat niin kokonaan kiintyneet katselemaan toisiaan,
etteivät tulleet miettineeksi, johtuiko metsästä kuuluva kahina
nelijalkaisen vai kaksijalkaisen olennon liikkeistä.
Nuori mies kohottautui kyllä satulassaan, katsoi Pitouhun päin ja
silmäili ylimalkaisesti ympärilleen. Mutta samassa Pitou heittäytyi
vatsalleen ja kätki kasvonsa maahan pysyäkseen piilossa.
Sitten hän mateli kuin käärme pitkin maata, kunnes saapui kymmenen
askeleen päähän ja voi erottaa puheen. "Hyvää päivää, herra Isidor",
sanoi Catherine. "Herra Isidor! Tiesinhän minä sen!" sopersi Pitou.
Silloin hän tunsi ruumiissaan suuren väsymyksen seuraavan koko tätä
tunnin kestävää voimanponnistusta, johon epäilykset, epäluulo ja
mustasukkaisuus olivat hänet saattaneet.
Molemmat nuoret olivat vastatusten seisten päästäneet ohjakset ja
tarttuneet toistensa käsiin. Väristen, vaiti he näin seisoivat.
Molemmat hevoset, jotka epäilemättä olivat tottuneet toisiinsa,
hieroivat kuonojaan vastatusten ja kuopivat jaloillaan tien sammalta.
"Olette _tänään_ tullut myöhemmin", sanoi Catherine katkaisten
vaitiolon.
"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut
myöhään."
"Ei ole minun syyni, rakas Catherine", vastasi nuori mies, "mutta
minua pidätti tänä aamuna veljelläni tullut kirje, johon minun täytyi
heti vastata. Mutta älkää pelätkö, huomenna olen täsmällisempi."
Catherine hymyili, ja Isidor puristi vieläkin hellemmin hänen kättään.
Voi noita okaita, jotka saivat veren vuotamaan Pitoun sydämestä!
"Olette siis saanut tuoreita uutisia Pariisista?" kysyi tyttö. "Olen
kyllä."
"Minäkin olen saanut", lausui Catherine hymyillen. "Sanoittehan
eräänä päivänä, että kun kahdelle ihmiselle, jotka rakastavat
toisiaan, tapahtuu tällaista ihan samanlaista, nimitetään sitä
sympatiaksi."
"Aivan oikein. Ja miten te olette saanut uutisia, kaunis Catherine?"
"Pitoulta."
"Kuka se Pitou on!?" kysyi nuori aatelismies kepeästi ja iloisesti,
jolloin Pitoun poskilla ennestään ollut puna muuttui tuliseksi.
"Kyllähän te hänet tunnette", sanoi Catherine. "Hän on se sama poika,
jonka isäni otti taloon ja joka eräänä sunnuntaina seurasi minua
tanssipaikalle."
"Kyllä minä nyt muistan", sanoi aatelimies. "Se on sama, jolla on
polvet kuin ruokaliinan solmut."
Catherine alkoi nauraa. Pitou tunsi itsensä nöyryytetyksi,
epätoivoiseksi; hän katseli polviaan, jotka todellakin olivat
solmujen näköiset, nousi toisen kätensä nojaan, mutta vaipui jälleen
huoaten vatsalleen.
"Älkää tehkö liian paljon pilaa Pitou-raukasta", sanoi Catherine.
"Arvatkaahan, mitä hän ehdotti minulle äsken?"
"En. Kertokaahan se, kaunokaiseni."
"Hän lupasi saattaa minua Ferté-Miloniin."
"Jonne ette mennytkään."
"En, sillä tiesinhän teidän odottavan minua täällä. Vaikka minähän
melkein sain odottaa teitä."
"Tiedättekö, Catherine, että nyt lausuitte ihan kuninkaallisen
huomautuksen?" [Viittaus Ludvig XIV:n lausumaan: Olin saamaisillani
odottaa. -- _Suom._]
"Todellako! Sitä en huomannut."
"Miksi ette suostunut tuon ylvään ritarin tarjoukseen? Hän olisi
huvittanut meitä suuresti."
"Ei ehkä aina", vastasi Catherine nauraen.
"Olette oikeassa, Catherine", sanoi Isidor luoden kauniiseen
kartanonemäntään rakkaudesta hehkuvat silmänsä.
Hän sulki nuoren tytön punastuvan pään syliinsä.
Pitou sulki silmänsä, jotta ei näkisi mitään, mutta hän oli unohtanut
sulkea korvansa. Hän kuuli piilopaikkaansa asti suudelman ja tarttui
epätoivoissaan tukkaansa, niinkuin ruttotautinen Grosin taulussa,
joka esittää Bonaparten käyntiä ruttotautisten luona Jaffassa.
Kun hän jälleen tointui, olivat nuoret panneet hevosensa hiljaa
kävelemään ja loittonivat. Viimeiset Pitoun kuulemat sanat olivat
seuraavat:
"Olette oikeassa, herra Isodor, ajelkaamme tunnin verran. Kyllä
voitan tämän tunnin takaisin jouduttamalla hevostani ja, -- lisäsi
hän nauraen, -- se on hyvä eläin, joka ei kerro mitään."
Siinä kaikki, näky katosi, pimeys sai vallan Pitoun sielussa,
niinkuin luonnossakin, ja vääntelehtien pensaikossa nuori mies
antautui tuskansa valtaan.
Yön viileys palautti hänet tajuihinsa.
"En palaa taloon", päätti hän. "Minua nöyryytetään siellä ja
pilkataan. Siellä saan syödä sen naisen leipää, joka rakastaa toista
miestä, ja tunnustan sen suoraan, minua kauniimpaa, rikkaampaa ja
sirompaa. Ei, minun paikkani ei ole Pisseleuxissa, vaan Haramontissa,
-- Haramontissa, syntymäpaikassani, missä ehkä kohtaan sellaisia
ihmisiä, jotka eivät huomaa, että polveni ovat kuin solmut."
Ja Pitou hieroi pitkiä sääriään ja läksi Haramontia kohden, jonne
huhu hänen tietämättään oli levinnyt hänen kypärästään ja miekastaan,
ja häntä odotti siis maine, vaikka ei onni.
Mutta tiedetäänhän, ettei ihminen koskaan saa olla täydellisesti
onnellinen.