KUINKA TÄTI ANGÉLIQUE, JOKA OLI AJANUT PITOUN KOTOAAN YHDEN
LAUSEVIRHEEN JA KOLMEN KIELIVIRHEEN TÄHDEN, KIROSI HÄNET UUDELLEEN JA
AJOI POIS LINTUPAISTIN TÄHDEN
Pitou saapui Villers-Cotteretsiin tietysti sen puiston osan kautta
jota sanotaan fasaanipuistoksi. Hän meni tanssipaikan poikki, joka
näin keskellä viikkoa oli tyhjänä ja jonne hän kolme viikkoa sitten
oli vienyt Catherinen.
Kuinka paljon olikaan tapahtunet Pitoulle ja Ranskalle näinä kolmena
viikkona!
Kastanjakäytävää pitkin hän saapui linnatorille ja meni kolkuttamaan
apotti Fortierin koulun takaportille.
Kolme vuotta sitten Pitou oli lähtenyt Haramontista, mutta
vasta kolme viikkoa sitten Villers-Cotteretsista. Häntä ei
siis kukaan tuntenut Haramontissa, mutta sen sijaan jokainen
Villers-Cotteretsissa.
Hyvin pian levisi kaupungissa tieto, että Pitou oli saapunut
Sébastien Gilbertin seurassa ja että molemmat olivat menneet
apotti Fortierin luo takaportin kautta; että Sébastien oli melkein
samanlainen kuin lähtiessäänkin, mutta että Pitoulla oli kypärä ja
pitkä miekka.
Tämän vuoksi kerääntyikin suuri joukko suurelle portille, sillä
arveltiin, että jos Pitou oli mennyt apotti Fortierin luo
takaportista, hän lähtisi pois Soissons-kadun varrella olevan suuren
portin kautta. Sitä tietähän mentiin Pleuxiin.
Pitou ei viipynytkään apotti Fortierin luona kuin sen verran, että
antoi tämän sisarelle tohtorin kirjeen, uskoi hänen huostaansa
Sébastien Gilbertin ja viisi kultarahaa pojan asunnon maksamiseksi.
Apotti Fortierin sisar pelästyi ensin pahanpäiväisesti nähdessään
puutarhan portista tulevan peloittavan näköisen sotilaan. Mutta pian
hän tunsi, kenen tyynet ja rauhalliset kasvot olivat rakuunan kypärän
alla, ja hän rauhoittui hiukan. Sitten hän rauhoittui kokonaan
nähdessään viisi kultarahaa.
Tämän vanhanpiian pelon ymmärtää varsin hyvin, kun saa tietää, että
apotti Fortier oli lähtenyt kävelemään kaikkien oppilaittensa kanssa
ja hän oli ihan yksinään kotona.
Kun Pitou oli antanut kirjeen ja rahat syleili hän Sébastienia ja
läksi, painaen sotilaallisen veikeästi kypärän päähänsä.
Sébastien vuodatti muutamia kyyneleitä erotessaan Pitousta, vaikka
ero ei tulisikaan olemaan pitkäaikainen ja vaikka hänen seuransa ei
millään tavalla ollutkaan kehittävä. Mutta Pitoun iloisuus, rohkeus
ja ainainen palvelevaisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen
Gilbertiin. Pitou muistutti suuria newfoundilaisia koiria, jotka
kyllä väsyttävät toisinaan, mutta jotka viimein nuoleskelemalla kättä
voittavat ja kokonaan sammuttavat suuttumuksen.
Sébastienin surua lievitti Pitoun lupaus tulla häntä usein katsomaan.
Pitoun surua lievensi se, että Sébastien kiitti häntä siitä.
Seuratkaamme nyt hiukan sankariamme. Tullessaan ulos apotti
Fortierin luota Pitou tapasi parikymmentä henkilöä odottamassa.
Useimmat kokoontuneista tunsivat jo hänen oudon asunsa, josta huhu
oli kiertänyt koko kaupungin. Kun nähtiin hänen sellaisena tulevan
Pariisista, jossa tapeltiin, otaksui jokainen Pitounkin ottaneen
tappeluihin osaa, ja kaikki halusivat kuulla uutisia.
Pitou kertoi näitä uutisia juhlallisesti, tapansa mukaan. Hän kertoi
Bastiljin valloittamisesta, Billotin, Maillardin, Elien ja Hullinin
suurteoista; kuinka Billot oli pudonnut linnoituksen vallihautaan
ja kuinka hän itse oli isännän sieltä kiskonut; ja lopuksi, kuinka
tohtori Gilbert, istuttuaan kahdeksan tai kymmenen päivää vankina,
oli vapautettu.
Kuulijat tiesivät jo osan siitä, mitä Pitou heille kertoi, sillä he
olivat lukeneet sen sanomalehdistä, mutta kertokoon sanomalehtimies
kuinka hauskasti tahansa, ei hän vedä vertoa silminnäkijälle, jolta
voi kysellä ja joka vastaa.
Pitou siis kertoi, vastasi, antoi yksityistietoja, ystävällisesti
ottaen keskeytykset vastaan ja esittäen vastauksensa perin
hyväntahtoisesti.
Tästä olikin seurauksena, että kun hän noin tunnin ajan oli kertonut
näitä yksityiskohtia apotti Fortierin portilla, Soissons-kadun ollessa
täynnä kuuntelijoita, muuan lausui huomatessaan Pitoun kasvoilla
hiukan kärsimättömän ilmeen:
"Mutta Pitou-parkahan on väsynyt ja me pidämme häntä seisomassa
emmekä päästä häntä tätinsä Angéliquen luo. Se vanhapiika-parka on
varmaan hyvin iloinen saadessaan jälleen nähdä Pitoun."
"Minä en ole väsynyt", sanoi Pitou, "mutta minun on nälkä. Minä en
koskaan väsy, mutta minun on aina nälkä."
Pitoun annettua viattoman selityksensä kunnioitti joukko hänen
vatsansa vaatimuksia, väistyi tieltä, ja Pitou saattoi muutamien
kiihkeimmin innostuneitten kuulijoittensa seuraamana lähteä Pleuxiä
kohden tätinsä Angéliquen luo.
Täti Angélique oli poissa, epäilemättä kyläilemässä, ja ovi oli
lukossa.
Useat henkilöt pyysivät silloin Pitouta tulemaan heille aterialle,
jota Pitou tarvitsi, mutta hän hylkäsi ystävälliset tarjoukset
jyrkästi.
"Mutta näethän, Pitou", sanottiin hänelle, "että tätisi ovi on
lukossa."
"Tädin ovi ei voi olla suljettu nöyrän ja nälkäisen sukulaisen
edessä", sanoi hän erikoisen tarkoittavasti.
Ja paljastaen pitkän miekkansa, jonka nähdessään naiset ja lapset
väistyivät, hän pisti sen kärjen pihtipielen ja lukon väliin, painoi,
ja ovi aukeni, jolloin kukaan läsnäolleista ei enää epäillyt Pitoun
urotöitä, koska hän näin uljaasti tohti uhmata tätinsä vihaa.
Tuvan sisusta oli samanlainen kuin Pitoun siellä eläessä. Huoneen
keskellä oli kuninkaana kuuluisa nahkatuoli; pari kolme viallista
tuolia oli sen ontuvana hoviseurana. Huoneen perällä oli leipälaari,
oikealla kaappi, vasemmalla liesi.
Pitou astui, huoneeseen herttaisesti hymyillen. Hänellä ei ollut
mitään vihamielisyyttä näitä huonekaluja kohtaan. Päinvastoin,
olivathan ne hänen lapsuutensa ystäviä. Totta kyllä ne olivat melkein
yhtä kovia kuin täti Angélique, mutta kun ne avasi, löysi niiden
sisältä aina jotakin hyvää, jotavastoin avatessaan täti Angéliquen
olisi huomannut sisustan vielä kuivemmaksi ja kovemmaksi kuin
ulkokuoren.
Pitou todisti heti sen, mitä arvelimme häntä seuranneiden henkilöiden
ajattelevan. Nähdessään, mitä tapahtui, he kurkistelivat ulkoa
uteliaina tietämään, miten kävisi täti Angéliquen tullessa kotiin.
Oli helppo huomata, että nämä muutamat henkilöt olivat perin
myötämielisiä Pitoulle.
Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat
toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei
heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.
Ennen muinoin, -- sanomme ennen muinoin, vaikka tuskin kolmea viikkoa
oli kulunut Pitoun lähdöstä, sillä meidän mielestämme on aikaa
mitattava tapahtumien mukaan eikä sen pituuden perustuksella, --
ennen muinoin olisi Pitou, ellei häntä olisi suorastaan paholainen
tai vastustamaton nälkä kiusannut, jotka molemmat voimat kovasti
muistuttavat toisiaan, istunut nöyrästi suljetun oven eteen ja
odottanut täti Angéliquen tuloa. Kun täti sitten olisi saapunut,
olisi hän tervehtinyt lempeästi hymyillen ja väistynyt syrjään
päästääkseen hänet sisään. Kun täti olisi astunut sisään, olisi hän
vuorostaan seurannut ja mennyt noutamaan leivän ja veitsen, jotta
saisi leikatuksi hänelle tulevan palan. Kun hän olisi osuutensa
saanut, olisi hän luonut ahnaan, kostean ja magneettisen, -- ainakin
hän luuli katsettaan sellaiseksi, -- magneettisen katseen, saadakseen
hiukan juustoa tai makeita ruokia, joita oli kaapin hyllyllä.
Tämä sähkötemppu onnistui harvoin, mutta se onnistui kuitenkin
toisinaan.
Mutta nyt mieheksi tultuaan Pitou ei enää menetellytkään siten. Hän
avasi rauhallisesti laarin, veti taskustaan pitkän puukkonsa, tarttui
leipään ja leikkasi siitä kappaleen, joka painoi ainakin kilon,
niinkuin sittemmin hyväksyttyjen painomittojen mukaan notkeasti
sanotaan.
Sitten hän pudotti leivän laariin ja kannen sen päälle.
Senjälkeen hän rauhallisesti meni avaamaan kaapin.
Tosin Pitou oli hetkisen kuulevinaan tätinsä torailua. Mutta kaapin
sarana narisi, ja kun tämä ääni kuului todellisuuteen, tukahdutti se
tuon toisen äänen, joka oli vain kuvittelun synnyttämä.
Pitoun vielä asuessa täällä oli saita täti säästellyt ruokia hankkien
toisinaan Marolles-juuston tai rasvapalasen, jonka ympärillä oli
suuria kaalinlehtiä. Mutta kun suursyömäri oli näiltä tienoilta
lähtenyt, hankki täti saituudestaan huolimatta eräitä ruokia, jotka
kestivät hyvinä koko viikon ja olivat jokseenkin arvokkaita. Milloin
hänellä oli naudanlihaa, jonka ympärille oli pantu juurikkaita ja
edellisestä päivästä jääneessä rasvassa paistettuja sipulia; milloin
lampaanpaisti, jonka ympärillä oli maukkaita perunoita, suuria
kuin lapsenpää; milloin vasikanjalka, joka oli maustettu etikassa
keitetyillä sipuleilla; milloin suuri uunissa paistettu munakas,
joka oli koristeltu ruohosipulilla ja persiljalla tai kaunistettu
ihraviipaleilla, joista yksikin olisi riittänyt hänen ateriakseen
entiseen aikaan.
Koko viikon ajan täti Angélique maisteli tätä ruokaa hyvin
säästeliäästi, ottaen joka kerta vain sen verran kuin tarvitsi
Joka päivä hän iloitsi siitä, että hän yksinään oli tätä hyvyyttä
nauttimassa, ja tämän onnellisen viikon aikana muisteli yhtä monta
kertaa Ange Pitouta kuin ojensi kätensä vatia kohden tai pisti palan
suuhunsa.
Pitou oli tullut sopivaan aikaan. Oli torstai, jolloin täti Angélique
oli riisissä paistanut vanhan kukon, ja tätä hän oli kuumentanut niin
kauan taikinakuoressa, että luut olivat irtaantuneet lihasta ja liha
oli käynyt melkein pehmeäksi.
Paisti näytti juhlalliselta. Se oli pantu soikeaan vatiin, joka
päältäpäin oli musta, mutta sisältä loistava ja houkutteleva.
Lihankappaleet näkyivät riisin keskeltä kuin laineet merestä! ja
kukon heltta kohosi monien harjojen keskeltä kuin Ceutan riutta
Gibraltarin salmessa.
Pitou ei ollut edes niin kohtelias, että olisi päästänyt ihailevan
huudon tätä ihmetuotetta katsellessaan. Hän piti oikeassa kädessään
leivänkappaletta. Herkkuruokien turmelemana unohti tuo kiittämätön,
ettei moinen komeus koskaan ollut asustanut tädin ruokakaapissa. Hän
tarttui vatiin ja piti sitä tasapainossa suuren peukalonsa avulla,
joka vaipui ensimmäiseen niveleen asti rasvaiseen, hyvältä tuoksuvaan
ruokaan. Tänä hetkenä oli Pitou näkevinään varjon asettuvan ovesta
tulevan valon ja hänen välilleen. Hän kääntyi hymyillen sillä hän oli
sellainen hyväntahtoinen olento, jossa sydämen tyytyväisyys kuvastuu
kasvoilla.
Tämä varjo oli täti Angélique. Entistä ahneempi, entistä tylympi,
entistä kuivempi täti Angélique.
Ennen -- meidän on pakko tavantakaa palata samaan sanamuotoon,
vertaukseen nimittäin, koska vain vertauksen avulla voimme ilmaista
ajatuksemme, -- ennen Pitou olisi tädin nähdessään pudottanut
vadin, ja sillä välin kun täti Angélique olisi kumartunut poimimaan
kukonkappaleet ja riisin jätteet, olisi hän hypännyt tädin pään yli
ja leipä kainalossaan karannut.
Mutta Pitou ei enää ollut sama kuin ennen; kypärä ja miekka olivat
ruumiillisesti muuttaneet häntä yhtä paljon kuin seurustelu
aikakauden suurimpien filosofien kanssa henkisesti. Sensijaan että
olisi kauhuissaan paennut tätiään, lähestyi hän ystävällinen hymy
huulillaan, avasi sylinsä, ja vaikka täti koettikin välttää hänen
syleilyään, kietoi eukon molempien ulottimiensa väliin, joita
sanottiin käsivarsiksi, ja puristi häntä rintaansa vasten; kädet,
joista toisessa oli puukko ja toisessa leipä, yhtyivät hänen selkänsä
takana.
Ja kun hän oli täyttänyt tämän sukulaisrakkautta ilmaisevan tehtävän,
jota hän arveli asemansa veljenpoikana vaativan, hengitti hän syvään
ja sanoi:
"Niin, täti Angélique, tässä on Pitou-parka."
Täti Angélique ei ollut tottunut syleilyihin; hän siis kuvitteli,
että Pitou, jouduttuaan ilkityöstä kiinni, tahtoi kuristaa hänet,
niinkuin Herkules kuristi Anteus-jättiläisen.
Hän siis omasta puolestaan hengähti helpotuksesta, kun pääsi ehein
nahoin tästä syleilystä. Mutta hän huomasi, että Pitou ei ollut edes
ilmaissut ihastustaan nähdessään paistetun kukon. Pitou ei ollut vain
kiittämätön, vaan epäkohteliaskin.
Mutta eräs seikka oli toisella lailla viedä häneltä hengen. Sillä
Pitou, joka ennen tädin istuessa mahtavana nahkatuolissaan, ei
uskaltanut edes istahtaa sen likeisille heiluville raheille tai
ontuville tuoleille, meni nyt syleilyn jälkeen tyynesti istumaan
nojatuoliin, pani vadin polvelleen ja alkoi tyhjentää sen sisällystä.
Väkevässä kädessään, niinkuin Raamatussa sanotaan, hän piti
mainitsemaamme puukkoa. Siinä oli leveä terä, oikea lapio, sellainen,
jolla jättiläinen Polyfemos olisi syönyt keitostaan.
Toisessa kädessä oli kolmen sormen levyinen ja kuuden tuuman pituinen
leivänpalanen, oikea luuta, jolla hän vadissa lykki riisiä, veitsen
toiselta puolen kiitollisena lykätessä lihoja leivän päälle. Tämän
taitavan ja säälimättömän menettelyn tulos oli se, että muutaman
minuutin päästä näkyi vadin sinisenvalkoinen sisus, jokseenkin kuin
luodeveden aikana näkyvät satamalaiturin laivarenkaat ja peruskivet.
Mahdotonta on kuvata täti Angéliquen kamalaa säikähdystä ja
epätoivoa. Kuitenkin hän luuli ensin voivansa huutaa, mutta ei
saanutkaan ääntä suustaan.
Pitou hymyili niin sähköttävästi, että huuto kuoli täti Angéliquen
huulille. Silloin eukko koetti puolestaan hymyillä, yrittäen siten
taltuttaa näläksi sanotun pedon, joka asusti hänen sukulaisensa
suolissa. Mutta Pitoun nälkäiset sisälmykset pysyivät tunteettomina.
Hymyilemästä päästyään täti rupesi itkemään. Se saattoi Pitoun hiukan
hämilleen, mutta ei estänyt häntä syömästä.
"Kylläpä olette hyvä, täti, itkiessänne ilosta nähdessänne minut",
sanoi hän. "Kiitos, hyvä täti, kiitos."
Ja hän jatkoi syömistään. Ranskan vallankumous oli selvästi turmellut
tämän miehen. Hän söi kaksi kolmannesta kukosta ja jätti hiukan
riisiä vadin pohjalle, sanoen:
"Täti hyvä, tehän pidätte enemmän riisistä, eikö totta? Se on
hampaillenne pehmeämpää. Minä jätän teille riisin."
Kuullessaan tämän ystävällisyyden, jota hän piti epäilemättä
pilkantekona, täti Angélique oli tukehtumaisillaan. Hän astui
päättäväisenä nuoren Pitoun luo ja sieppasi häneltä vadin päästäen
suustaan kiroustulvan, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi
erinomaisesti sopinut vanhan kaartin krenatöörille.
Pitou huokasi syvään.
"Täti", sanoi hän, "te taidatte surra kukkoanne."
"Roisto!" sanoi täti Angélique. "Tässä hän vielä pilkkaa minua."
Pitou nousi.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "aikomukseni ei ole jättää
maksamatta. Minulla on rahaa. Jos tahdotte, jään tänne
ruokavieraaksenne, mutta siinä tapauksessa tahdon itse määrätä
ruokalistan."
"Konna!" huusi täti Angélique.
"Arvioikaamme annos neljäksi souksi. Olen siis teille velkaa neljä
souta riisistä ja kaksi sonta leivästä. Yhteensä kuusi souta."
"Kuusi souta!" huusi täti. "Mutta siinähän oli riisiä yksinään
kahdeksan soun edestä ja leipää kuuden soun edestä."
"Minä en olekaan laskenut mitään hintaa kukolle", sanoi Pitou,
"sillä se on varmaankin otettu omasta kanatarhastanne. Se on vanha
tuttavani; tunsin sen heti heltastaan."
"Hintansa silläkin on yhtäkaikki."
"Se oli yhdeksän vuoden vanha. Minä sen teille varastin emonsa
siipien alta. Se oli silloin nyrkin kokoinen, ja te annoitte minulle
selkään senvuoksi, etten samalla kertaa tuonut jyviä ruokkiaksenne
sitä. Neiti Catherine antoi minulle jyviä. Se on minun omaisuuttani,
ja minä söin siis omaani. Olihan minulla siihen oikeus."
Vihanvimmoissaan täti musersi vallankumouksellisen tomuksi
katseillaan. Hän oli ihan käheä.
"Pois täältä!" sähisi hän.
"Heti paikallako, näin vain, syötyäni, antamatta minun edes sulattaa
ruokaani. Ettepä, täti, ole kohtelias."
"Mene!"
Pitou, joka oli uudelleen istuutunut, nousi. Tyytyväisyydelleen hän
huomasi, ettei hänen vatsaansa olisi mahtunut enää riisinjyvääkään.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "te olette huono sukulainen. Tahdon
näyttää teille, että olette minua kohtaan menetellyt yhtä väärin
nyt kuin aina ennenkin; olette ollut yhtä tyly ja yhtä saita. Mutta
minä en tahdo antaa teille tilaisuutta sanoa, että syön teidät
putipuhtaaksi."
Hän asettui ovelle ja lausui jyrisevällä äänellä, jonka kuulivat sekä
ne, jotka häntä olivat seuranneet ja katselleet tätä kohtausta, että
sivullisetkin, jotka oleksivat viidensadan askelen päässä:
"Minä otan nämä kunnon ihmiset todistajiksi", sanoi hän, "että
saavuin jalkaisin Pariisista valloitettuani Bastiljin, että olin
väsynyt, että olin nälkäinen, että istuin syömään sukulaiseni luo,
että minua soimattiin siihen määrään ruokani tähden, ajettiin niin
säälimättömästi tieheni, että minun oli pakko lähteä."
Ja Pitou sanoi tämän kaiken niin voimakkaasti, että lähellä olevat
alkoivat mutista uhkauksia tädille.
"Olen kulkijaparka", jatkoi Pitou. "Olen astellut kahdeksantoista
penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra
Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien
Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn
ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi
siitä, että minut on ajettu ulos."
Mutina kiihtyi.
"Ja", jatkoi hän, "koska en ole kerjäläinen, vaikka minua soimataan
syömästäni leivästä, niin maksan sen. Tässä on pieni kultaraha, jolla
suoritan sen, mitä olen syönyt tätini luona."
Ja näin sanoen Pitou otti mahtavasti kultarahan taskustaan ja heitti
pöydälle, josta se kaikkien nähden hyppäsi vatiin ja puoliksi hukkui
riisiin.
Tämä viimeinen teko nöyryytti eukon. Hän painoi päänsä kumaraan
kuullessaan yleisen paheksumisen, joka ilmeni pitkänä mutinana.
Parikymmentä kättä kohottautui Pitouta kohden, joka poistui majasta
pyyhkien jalkansa kynnykseen, seurassaan parikymmentä henkilöä,
jotka tarjosivat hänelle sekä asunnon että ruoan, onnellisina, kun
saivat ilmaiseksi pitää luonaan Bastiljin valloittajaa, Baillyn ja
Lafayetten ystävää.
Täti otti kultarahan, pyyhki sen ja pani kupposeen, missä se sai
odottaa useiden toisten seurassa siksi, kunnes se vaihdettaisiin
vanhaan louisdoriin.
Mutta tallettaessaan tämän rahan, joka oli tullut hänen luokseen näin
merkillisellä tavalla, hän huokasi ja arveli, että ehkä Pitoulla oli
oikeus syödä kaikki, koska hän niin hyvin maksoikin.