Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin
kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien
Gilbertin matka.
Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme
päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme
kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä
yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin,
jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin
seurassa.
Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän
vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli
uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.
Tunnin päästä toivat vaunut Pitoun, ja Pitou toi Sébastienin.
Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneet
Saint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.
Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä
samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan
päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.
"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitte
Villers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tänne
Pariisiin teitä tapaamaan."
"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle.
"Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui
ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän
kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin
molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen
oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.
Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä
kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan.
Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa
taskussaan.
Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka
oli osoitettu apotti Fortierille.
Kun tohtori oli lopettanut puheensa, puhui Billot vuorostaan.
"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun,
minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve,
käytä niitä."
"Kyllä", sanoi Pitou, "ja minulla on miekkakin."
"Älä käytä sitä väärin", jatkoi Billot.
"Lupaan olla laupias", sanoi Pitou, "_clemens ero_".
"Nyt", sanoi Gilbert, "on minun selvitettävä teille, miten
matkustatte, Sébastien ja sinä."
"Eihän Pariisista Villers-Cotteretsiin ole kuin kahdeksantoista
penikulmaa", huudahti Pitou; "me juttelemme koko matkan."
Sébastien katsoi isäänsä ikäänkuin kysyäkseen, olisiko hauskaa
jutella Pitoun kanssa kävellen kahdeksantoista penikulmaa. Pitou
huomasi tämän katseen.
"Me puhumme latinaa", sanoi hän, "ja meitä luullaan oppineiksi."
Se oli viattoman olennon korkein ihanne. Monihan olisi sanonut
saadessaan kymmenen kultarahaa: "Me ostamme leivoksia."
Gilbert epäröi hetkisen, katsoen Pitouhun ja sitten Billotiin.
"Kyllä minä ymmärrän", sanoi jälkimäinen. "Te kysytte, onko Pitou
oikea opas, ja arkailette uskoa lapsenne hänen huostaansa."
"Minä en usko häntä Pitoun huostaan", sanoi Gilbert.
"Vaan kenen huostaan?"
Gilbert katsoi ylöspäin. Hän oli vielä liiaksi voltairelainen
uskaltaakseen sanoa: "Jumalan huostaan!"
Kaikki oli selvää. Päätettiin siis, että muuttamatta mitään Pitoun
matkasuunnitelmasta, joka näytti lupaavan nuorelle Gilbertille
runsaasti viehätystä, he lähtisivät matkaan seuraavana aamuna.
Gilbert olisi voinut toimittaa poikansa Villers-Cotteretsiin niissä
kyytivaunuissa, jotka siihen aikaan välittivät liikennettä Pariisista
rajalle, tai omissa vaunuissaan, mutta tiedämmehän, miten hän pelkäsi
poikansa vaipuvan liian syviin mietteisiin, eikä mikään siinä määrin
houkuttele ihmistä niihin vaipumaan, kuin vaunujen vierintä ja jymy.
Hän tyytyi siis saattamaan poikaansa Bourgetiin asti ja osoittaen
heille edessä olevaa puiden reunustamaa, päivänpaisteista tietä
levitti molemmat käsivartensa ja sanoi:
"Lähtekää!"
Pitou läksi siis vieden Sébastienin mukanaan. Tämä kääntyi monta
kertaa lähettääkseen lentosuudelmia Gilbertille, joka oli jäänyt
seisomaan kädet ristissä rinnalla sille kohtaa, missä pojastaan
erosi, ja seurasi häntä silmillään, kuin unelmaa.
Pitou oikaisi koko pitkän vartalonsa. Hän oli hyvin ylpeä osoitetusta
luottamuksesta, varsinkin kun sen oli tehnyt siksi huomattava henkilö
kuin herra Gilbert, kuninkaan ylimääräinen lääkäri. Niinpä hän
valmistautui tunnollisesti täyttämään velvollisuutensa, ollen samalla
sekä holhooja että hoitaja.
Hän luotti täydellisesti itseensä. Hän marssi tyynesti kylien läpi,
joissa vielä vallitsi kauhu Pariisin tapausten johdosta, sillä
olivathan ne niin tuoreita. Olemme kyllä johdattaneet tapaukset jo
lokakuun 5 ja 6 päivään asti, mutta muistammehan, että Pitou ja
Sébastien läksivät matkalle heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.
Pitou oli säilyttänyt päässään kypäränsä ja miekan kupeellaan.
Siinä oli kaikki, mitä hän oli voittanut heinäkuun 11 ja 15
päivän tapauksilla. Mutta nämä voitonmerkit tyydyttivät hänen
kunnianhimoaan, ja kun hän niiden nojalla kävi mahtavan näköiseksi,
takasivat ne hänen turvallisuutensa.
Tämän mahtavan esiintymisen, johon epäilemättä kylläkin vaikuttivat
kypärä ja miekka, oli Pitou ilman näitäkin omaksunut. Kun kerran oli
ottanut osaa Bastiljin valloitukseen ja ollut taistelussa mukana,
tulihan siitä sankarillisen näköiseksi.
Pitou oli sitäpaitsi tullut hiukan puhujaksikin.
Kun oli kuullut kaupungintalolla tehdyt päätökset, Baillyn puheet,
Lafayetten kehoitukset, tulihan siitä itsekin puhujaksi, varsinkin
kun sitä ennen oli tutkinut latinalaisia _conciones_, joista
ranskalaisten kaunopuheisuus kahdeksannellatoista vuosisadalla oli
heikko, mutta jokseenkin tarkka jäljennös.
Kun hän näihin kahteen etuun liitti vielä kaksi hyvää nyrkkiä,
miellyttävän hymyn ja hämmästystä herättävän ruokahalun, saattoi hän
hyvin hauskalla tavalla matkustaa Villers-Cotteretsiin.
Politiikasta huvitetuille hän voi kertoa uutisia. Tarpeen tullen hän
laati niitä itse, sillä olihan hän asunut Pariisissa, jossa näitä
valmistettiin tavattoman paljon. Hän kertoi, kuinka Berthier oli
haudannut maahan tavattomat rikkaudet, jotka kaupunginhallitus kyllä
vielä kerran löytäisi. Kuinka Lafayette, kaiken maineen keskus,
maaseudun suuri ylpeys, ei ollut Pariisissa enää muuta kuin puoliksi
kulunut nukke, jonka valkoisen hevosen kustannuksella lasketeltiin
sukkeluuksia. Kuinka Bailly, jota Lafayette kunnioitti täydellä
ystävyydellä, oli samoin kuin koko sukunsakin aristokraatti, ja pahat
kielet kertoivat vielä muutakin.
Kertoessaan tällaisia asioita Pitou herätti suuttumuksen myrskyn,
mutta hänellä oli kaikkien myrskyjen _quos ego_; hän kertoi ihan
tuoreita juttuja Itävallattaresta.
Tämän loppumattoman vilkkautensa tähden hän hankki itselleen joukon
hyviä aterioita Vauciennesiin asti, joka oli viimeinen kylä,
ennenkuin tie kääntyi Villers-Cotteretsiin.
Kun Sébastien söi hyvin vähän tai ei laisinkaan, kun hän ei puhunut
mitään, kun hän oli sairaloinen ja kalpea lapsi, ihaili jokainen,
joka tunsi mielenkiintoa Sébastienia kohtaan, Pitoun isällistä
huolenpitoa, hän kun hyväili, palveli, hoiteli poikaa ja kaiken hyvän
lisäksi söi vielä hänen ruokaosuutensakin, koettaen silläkin tavalla
olla Sébastienin mieliksi.
Vauciennesiin tultua Pitou näytti epäröivän. Hän katsoi Sébastieniin,
ja Sébastien katsoi Pitouhun.
Pitou raapi päätään. Sillä tavalla hän ilmaisi olevansa kahden
vaiheilla. Sébastien tunsi jo siksi hyvin Pitoun, että käsitti
tämänkin merkin.
"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi Sébastien.
"Se vain", sanoi Pitou, "että jos sinulle on yhdentekevää ja ellet
ole liian väsynyt, emme jatkaisikaan matkaamme ihan suoraan, vaan
menemme Villers-Cotteretsiin Haramontin kautta."
Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi
punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.
Sébastien ymmärsi asian.
"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli.
Tule, veljeni, tule."
Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että
oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta
oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että
sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:
"Ei niin nopeasti, Pitou, ei niin nopeasti."
Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut
tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana
hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä
Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.
Tällä tavalla Pitou sai marssia niin nopeasti kuin hänen mielensä
teki.
Koska Pitou ei ensi kertaa kantanut Sébastienia, suostui tämä siihen
nytkin.
Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun
rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt,
että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti
jalomielisenä käyntiään.
Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki
kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan
laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.
Sinne päästyään molemmat lapset katsoivat ympärilleen
tunnustellakseen seutua. Ensimmäiseksi he näkivät ristin, jonka
hurskaat talonpojat tavallisesti pystyttävät kylän laitaan.
Haramontissakin tuntui se outo suunta, jota Pariisi kulki Jumalan
kieltämistä kohti. Ristiinnaulitun kuvan oikeanpuolisen käden ja
jalan naulat olivat ruosteen syöminä taittuneet. Kristus riippui vain
vasemmasta kädestään, eikä ainoankaan mieleen ollut juolahtanut panna
tätä vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden vertauskuvaa uudelleen
sille paikalle, jolle juutalaiset olivat hänet asettaneet.
Pitou ei ollut hurskas, mutta hänessä oli lapsuudesta perittyä
uskonnollisuutta. Tämän unohdetun Kristuksen näkeminen kouristi hänen
sydäntään. Hän etsi pensaikosta sitkeää ja ohutta köynnöstä, joka
on lujaa kuin rautalanka, laski ruohikkoon kypäränsä ja miekkansa,
kiipesi ristiä myöten ylös, kiinnitti taivaallisen marttyyrin oikean
käden ristiin, suuteli hänen jalkojaan ja tuli alas.
Tällä välin Sébastien rukoili polvillaan ristin juurella. Kenen
puolesta hän rukoili? Kuka sen tietää. Ehkä tuon lapsuudessaan
näkemänsä näyn puolesta, jonka hän toivoi uudelleen näkevänsä metsän
tuuheiden puiden suojassa, tuntemattoman äidin puolesta, joka ei
koskaan ole tuntematon. Sillä ellei hän ravinnut meitä yhdeksää
kuukautta maidollaan, niin hän on ravinnut meitä yhdeksän kuukautta
verellään.
Toimitettuaan tämän pyhän tehtävän Pitou pani kypärän päähänsä ja
vyötti miekan kupeelleen. Rukouksensa lopetettuaan Sébastien teki
ristinmerkin ja tarttui Pitoun käteen. Sitten he molemmat menivät
kylään ja lähestyivät majaa, missä Pitou oli syntynyt ja Sébastienia
oli imetetty.
Pitou tunsi kyllä tarkoin Haramontin, Jumalan kiitos, mutta
sittenkään hän ei löytänyt majaa. Hänen täytyi tiedustella. Hänelle
näytettiin pientä kivirakennusta, jolla oli liuskakivinen katto.
Tämän talon puutarhaa ympäröi muuri.
Täti Angélique oli myynyt sisarensa talon, ja uusi omistaja oli
hävittänyt sen, sillä olihan hänellä siihen oikeus. Kadonneet olivat
vanhat savetut seinät, portti, missä oli kolo kissaa varten, vanhat
ikkunat, joiden ruudut olivat osaksi lasista, osaksi paperista ja
joissa näkyi Pitoun kömpelöitä kirjaimia ja myös vihertävää sammalta
kasvava olkikatto ja paksulehtiset kasvit, jotka kukkivat siellä.
Uusi omistaja oli hävittänyt kaikki, kaikki! Ovi oli suljettu,
ja tämän oven ulkokynnyksellä oli suuri musta koira, joka näytti
hampaitaan Pitoulle.
"Tule", sanoi Pitou kyynelsilmin, "tule, Sébastien, tule sinne, missä
varmastikaan ei mitään ole muuttunut."
Ja Pitou vei Sébastienia hautuumaata kohden, minne hänen äitinsä oli
haudattu.
Poika-parka oli oikeassa: siellä ei mikään ollut muuttunut. Ruoho
vain oli kasvanut, ja ruoho kasvaa niin hyvin hautuumailla, että hän
pelkäsi äitinsä haudan peittyneen siihen tuntemattomaksi.
Kaikeksi onneksi oli, samalla kuin ruohokin, kyynelpajun oksa
kasvanut. Oksasta oli kolmessa neljässä vuodessa tullut puu. Hän
meni suoraan tämän puun luokse ja suuteli maata sen varjossa yhtä
hartaasti kuin oli suudellut Kristuksen jalkoja.
Noustessaan hän tunsi tuulen heiluttamien oksien häilyvän
ympärillään. Silloin hän ojensi kätensä, yhdisti oksat ja painoi
ne rintaansa vasten. Ne tuntuivat kuin äidin hiuksilta, joita hän
suuteli viimeisen kerran.
Lapset viipyivät täällä kauan. Mutta päivä oli jo pitkälle kulunut.
Heidän täytyi lähteä haudalta, ainoalta paikalta, joka näytti
muistaneen Pitou-paran.
Lähtiessään Pitou aikoi taittaa pajusta oksan, kiinnittää sen
kypäriinsä, mutta juuri kun hän aikoi niin tehdä, hän jättikin sen
tekemättä. Hänestä tuntui, kuin hän surettaisi äitiään taittamalla
oksan puusta, jonka juuret ehkä ympäröivät lahonnutta arkkua.
Hän suuteli kerta vielä maata, tarttui Sébastienin käteen ja poistui.
Kaikki ihmiset olivat joko pelloillaan tai metsässä, hyvin harvat
siis olivat nähneet Pitoun, ja kun hänellä oli kypäränsä ja
miekkansa, ei kukaan olisi tuntenut häntä.
Hän läksi siis astumaan Villers-Cotteretsia kohden. Tie vei kahden
kolmanneksen penikulman pituudelta metsän halki, eikä mikään elävä
olento häirinnyt hänen suruaan. Sébastien asteli miettiväisenä ja
vaiti kuin Pitoukin.
He saapuivat kello viiden aikaan Villers-Cotteretsiin.