Billot oli aivan ilon huumamana.
Hän oli valloittanut Bastiljin. Hän oli vapauttanut Gilbertin.
Lafayette oli hänet huomannut ja kutsunut häntä nimeltään.
Hän oli sitäpaitsi nähnyt Foulonin hautauksen.
Harvoja ihmisiä tänä aikakautena vihattiin siihen määrään kuin
Foulonia. Tässä suhteessa saattoi kilpailla ainoastaan hänen vävynsä
Berthier de Savigny.
Seuraavana päivänä Bastiljin valloittamisen jälkeen he saivatkin
palkkansa.
Foulon oli kuollut ja Berthier oli karannut.
Foulonin epäsuosion mitan täytti se, että Neckerin erottua hän otti
tämän _hyveistärikkaan geneveläiaen_ paikan, millä nimellä Neckeriä
siihen aikaan mainittiin, ja oli ollut kolme päivää valtiovarain
tarkastajana.
Siksi hänen hautajaisissaan paljon laulettiinkin ja tanssittiin.
Ensiksi aiottiin ottaa ruumis arkusta ja hirttää se. Mutta Billot
oli noussut eräälle pengermälle, puhunut kunnioituksesta kuolleita
kohtaan, ja ruumissaattue oli rauhassa saanut jatkaa matkaansa.
Pitousta oli tullut oikea sankari.
Pitou oli Elien ja Hullinin ystävä, ja nämä lähettivät hänet
toimittamaan asioitaan.
Hän oli sitäpaitsi Billotin uskottu, ja Lafayette oli, niinkuin
olemme kertoneet, osoittanut Billotille erikoista suosiota. Lafayette
käytti Pitouta toisinaan läheisyydessään poliisina, antaen hänen
leveillä olkapäillään ja suurilla nyrkeillään raivata tietä.
Kuninkaan Pariisissa käynnin jälkeen Gilbert, joka Neckerin
välityksellä oli joutunut yhteyteen kansalliskokouksen ja
valtuuston huomattavimpien jäsenten kanssa, teki taukoamatta työtä
kasvattaakseen tätä lapsuuden tilassa olevaa vallankumousta.
Hän siis jätti Billotin ja Pitoun seuran, jotka vuorostaan liittyivät
innolla porvarillisiin kokouksiin, missä keskusteltiin haaveellisista
valtiollisista kysymyksistä.
Eräänä päivänä, kun Billot oli kolmen tunnin ajan selittänyt
valitsijoille mielipiteitään Pariisin varustamiseksi elintarpeilla
ja väsyneenä selvittelyihin, mutta onnellisena siitä, että hänkin
oli ollut puhujana, nautti levosta, kuuntelematta seuraavien
puhujien yksitoikkoisia esityksiä, tuli Pitou aivan hätääntyneenä
kaupungintalon istuntosaliin pujahtaen sisään kuin ankerias ja
sanoi väräjävällä äänellä, joka suuresti erosi hänen tavallisesta
puhetavastaan:
"Herra Billot, rakas herra Billot!"
"Mitä nyt?"
"Suuri uutinen!"
"Hyväkö uutinen?"
"Suurenmoinen uutinen."
"Mikä?"
"Tiedättehän, että kävin 'Hyveellisten klubissa' Fontainebleaun
tulliportin luona?"
"Tiedän. Entä sitten?"
"Siellä kerrottiin kummallisia asioita."
"Mitä?"
"Tiedättehän, että tuo roisto Foulon oli muka kuolevinaan ja että
hänet muka haudattiinkin!"
"Mitä sanot? Oli kuolevinaan? Muka haudattiinkin? Hän on, hitto
vieköön, todella kuollut, ja minä näin hänen hautajaisensa."
"Herra Billot, hän elää!"
"Elää!"
"Elää yhtä hyvin kuin te ja minäkin."
"Sinä olet hullu!"
"Rakas herra Billot, minä en ole hullu. Tuo roisto Foulon, kansan
vihollinen, Ranskan iilimato, sen kiristäjä, ei olekaan kuollut."
"Mutta kerroinhan, että hänet haudattiin saatuaan halvauksen,
sanoinhan, että näin hänen hautaussaattonsa ja että estin ottamasta
häntä arkusta hirtettäväksi."
"Mutta minä näin hänet elossa!"
"Sinäkö?"
"Aivan yhtä selvästi kuin näen teidät, herra Billot. Eräs hänen
palvelijoistaan kuoli, ja tälle tuo roisto valmisti ylhäiset
hautajaiset. Kaikki on tullut ilmi. Hän pelkäsi kansan kostoa ja
menetteli sillä tavalla."
"Kerrohan kaikki tarkoin, Pitou."
"Tulkaahan, herra Billot, vähäksi aikaa eteiseen, niin voimme siellä
paremmin puhella."
He menivät salista eteiseen.
"Ensiksi täytyy meidän tietää, onko herra Bailly täällä", sanoi Pitou.
"Puhu rauhassa, kyllä hän on täällä."
"Hyvä. Olin siis 'Hyveellisten klubissa' ja kuuntelin erään
isänmaanystävän puhetta. Kylläpä hän puhui virheellistä kieltä! Kyllä
näki, ettei hän ollut saanut kasvatustaan apotti Fortierin luona."
"Jatka vain", lausui Billot, "tiedäthän, että ihminen voi olla hyvä
isänmaanystävä, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa."
"Se on totta", lausui Pitou. "Äkkiä muuan mies saapui aivan
hengästyneenä: 'Voitto', huusi hän, 'voitto! Foulon ei olekaan
kuollut. Foulon elää yhä vielä, olen löytänyt hänet!' Kaikki olivat
samanlaisia kuin tekin, ei kukaan tahtonut ottaa uskoakseen. Toiset
sanoivat: 'Mitä! Foulon?' -- 'Niin.' Toiset sanoivat: 'Joutavia!'
-- 'Joutavia! Älkää niin sanoko.' Toiset sanoivat: 'No, koska
kerran olit niin pitkällä, olisi sinun samalla pitänyt löytää hänen
vävynsäkin, Berthier.'"
"Berthier!" huudahti Billot.
"Niin, Berthier de Savigny. Kyllähän te tiedätte, se
taloudenhoitajamme Compiègnesta, Isidor de Charnyn ystävä."
"Aivan oikein, sama mies, joka oli kaikille perin ankara ja kovin
ystävällinen Catherinelle."
"Juuri sama", lausui Pitou, "oikea hirviö, toinen Ranskan iilimato,
inhimillinen loka, sivistyneen maailman häpeä, niinkuin Loustalot
sanoo."
"Entä sitten, entä sitten!" lausui Billot.
"Aivan oikein", sanoi Pitou, "_ad eventum festina_ -- se merkitsee,
rakas herra Billot: joudu loppua kohden. Minä siis jatkan. Tämä mies
saapui 'Hyveellisten klubiin' aivan hengästyneenä huutaen: 'Olen
löytänyt Foulonin, olen löytänyt Foulonin!' Siitäpä syntyi hirveä
huuto."
"Hän erehtyi!" sanoi itsepäinen Billot.
"Hän ei erehtynyt, sillä minä olen hänet nähnyt."
"Oletko sinä, Pitou, hänet nähnyt?"
"Omin silmin. Odottakaahan."
"Kyllä odotan, mutta sinä saat minut aivan kiehumaan."
"Kuulkaahan toki, kuuma minulla on... Sanon siis, että hän oli muka
kuollut ja että hän oli haudannut sijastaan palvelijansa. Kaikeksi
onneksi sallimus valvoi."
"Älä puhu turhia sallimuksesta!" sanoi voltairelainen Billot
halveksivasti.
"Tarkoitin, kansa valvoi", jatkoi Pitou. "Tuo kunnon kansalainen, tuo
hengästynyt isänmaanystävä oli hänet nähnyt Vitryssä, missä hän oli
piilossa."
"Ahaa!"
"Kun hän tunsi miehen, antoi hän asian ilmi, ja eräs Rappe niminen
syndikus vangitsi hänet heti paikalla."
"Ja mikä on tuon kunnon kansalaisen nimi, joka rohkeni tehdä
tuollaisen teon?"
"Ilmaistako Foulonin?"
"Niin."
"Hänen nimensä on Saint-Jean."
"Saint-Jean. Mutta sehän on lakeijan nimi."
"Hän onkin tuon rikollisen Foulonin lakeija. Kuka käski tuota
aristokraattia pitämään lakeijaa?"
"Pitou, sinä herätät minussa mielenkiintoa", sanoi Billot lähestyen
kertojaa.
"Kiitos vain, herra Billot. Foulon siis annettiin ilmi ja vangittiin.
Hänet tuotiin Pariisiin. Ilmiantaja juoksi edeltäpäin ilmoittamaan
uutista saadakseen palkkansa. Hänen jälestään Foulon saapui kaupungin
muurien luo."
"Ja sielläkö hänet näit?"
"Niin. Kylläpä hän oli hullunkurisen näköinen. Kaulaliinan sijaan oli
annettu hänelle nokkosseppele."
"Miksi nokkosseppele?"
"Siksi, että tuo konna kuului sanoneen: leipä kelpaa ihmisille, kaura
hevosille, mutta nokkoset ovat aivan kylliksi hyviä rahvaalle."
"Sanoiko tuo konna niin?"
"Perhana vieköön, kuuluu sanoneen, herra Billot."
"Hyvä, johan sinä nyt kiroiletkin."
"Se ei merkitse paljoakaan sotilaitten kesken", vastasi Pitou
kepeästi. "Hän siis kulki jalkaisin ja matkalla iskettiin hänen
kylkiinsä ja hänen päähänsä."
"Ahaa", sanoi Billot jo hiukan vähemmän innoissaan.
"Se oli hyvin huvittavaa", jatkoi Pitou. "Mutta eiväthän kaikki
voineet häneen osua, kun hänen jälestään kulki huutaen yli
kymmenentuhatta henkeä."
"Entä sitten?" sanoi Billot, joka alkoi tuumia asiaa.
"Ja sitten vietiin Foulon Saint-Marcelin piirin puheenjohtajan luo.
Hän on kunnon mies, niinkuin tiedätte."
"On, herra Acloque."
"Acloque? Aivan oikein. Tämä määräsi miehen tuotavaksi
kaupungintalolle, koska hän ei tietänyt, mitä sille pitäisi tehdä."
"Mutta mitenkä sinä tulet tätä ilmoittamaan eikä tuo kuuluisa
Saint-Jean?"
"Siksi, että minun jalkani ovat kuusi tuumaa pitemmät kuin hänen. Hän
läksi ennen minua, mutta minä pääsin hänen rinnalleen ja sitten hänen
ohitseen. Tahdoin ilmoittaa asiasta teille, jotta ilmoittaisitte
Baillylle."
"Kylläpä sinulla on hyvä onni, Pitou."
"Parempi onni on minulla huomenna."
"Mistä sen tiedät?"
"Tuo sama Saint-Jean, joka antoi ilmi Foulonin, on luvannut toimittaa
kiinni Berthierinkin, joka on paennut."
"Hän tietää siis sen miehen olinpaikan?"
"Tietää, sillä tuo Saint-Jean näyttää olevan heidän uskottunsa ja sai
paljon rahaa sekä apelta että vävyltä, ne kun tahtoivat lahjoa hänet."
"Ja hän otti rahat vastaan?"
"Tietysti. Ainahan voi aristokraatin rahat ottaa. Mutta hän sanoi:
Oikea isänmaanystävä ei petä kansaa rahan tähden."
"Ei kyllä", mutisi Billot. "Mutta hän pettää isäntänsä. Kuulehan,
Pitou, tuo sinun Saint-Jeanisi näyttää jokseenkin suurelta roistolta."
"Se on kyllä mahdollista, mutta vähät siitä, Berthier joutuu kiinni
samoin kuin Foulonkin, ja heidät vedetään hirteen nenät vastatusten.
Kylläpä he mahtavat irvistellä nähdessään toisensa."
"Ja miksi heidät hirtetään?" kysyi Billot.
"Siksi, että he ovat rikollisia, ja siksi, että minä halveksin heitä."
"Herra Berthier, joka on käynyt talossani, herra Berthier, joka
matkoillaan on juonut maitoa meillä ja joka Pariisista on lähettänyt
kultaiset korvarenkaat Catherinelle. Ei, ei, häntä ei hirtetä."
"Tietysti hirtetään", lausui Pitou hurjasti, "olihan hän
aristokraatti, mielistelijä."
Billot katsoi hämmästyneenä Pitouhun. Billotin katsoessa ei Pitou
voinut hillitä punastumistaan.
Äkkiä kunnon maanviljelijä huomasi Baillyn, joka neuvottelun jälkeen
meni salista työhuoneeseensa. Billot riensi hänen luokseen ja
ilmoitti uutisen.
Mutta nyt Billot tapasi vuorostaan miehen, joka ei uskonut hänen
sanojaan.
"Foulon! Foulon!" huudahti pormestari, "hullutusta!"
"Kuulkaahan, herra Bailly", sanoi maanviljelijä, "tässä on Pitou,
joka on nähnyt hänet."
"Minä näin hänet, herra pormestari", sanoi Pitou laskien käden
sydämelleen ja kumartaen.
Ja hän kertoi Baillylle saman, minkä oli kertonut Billotillekin.
Silloin Bailly kalpeni. Hän käsitti koko onnettomuuden laajuuden.
"Ja lähettääkö herra Acloque hänet tänne?" sopersi hän.
"Lähettää, herra pormestari."
"Mutta miksi hän lähettää?"
"Olkaa turvassa", sanoi Pitou, joka käsitti Baillyn levottomuuden
väärin, "vankia on suuri joukko vartioimassa, ei häntä voida tiellä
siepata."
"Herra suokoon, että hänet sieppaisivat", mutisi Bailly.
Sitten hän kääntyi Pitoun puoleen sanoen:
"Suuri joukko... mitä sillä tarkoitatte?"
"Kansaa tietysti!"
"Kansaako?"
"Päälle kaksikymmentä tuhatta, naisia lukuunottamatta", vastasi Pitou
innoissaan.
"Voi onnetonta!" huudahti Bailly. "Hyvät herrat! Herrat valitsijat!"
Ja kimakalla, epätoivoisella äänellä hän kutsui luokseen kaikki
virastonsa jäsenet.
Hänen kertoessaan kuului vain kauhua ilmaisevia huudahduksia.
Syntyi vaitiolo, jolloin alkoi kuulua heikkoa, etäistä, epämääräistä
kohinaa kaupungintaloon, niinkuin veren noustessa päähän alkaa
korvissa epämääräisesti surista.
"Mitä tämä on?" kysyi muuan valitsija.
"Kansan kohinaa", vastasi toinen.
Äkkiä vaunut ajoivat nopeasti torille. Niissä oli kaksi aseellista
miestä, jotka kuljettivat erästä aivan kalpeaa ja vapisevaa henkilöä.
Vaunujen jälestä juoksi kovasti hengästyneen Saint-Jeanin johtamana
satakunta kahdentoista ja kahdeksantoista ikävuoden välillä olevaa
kalpeaa, säihkyväsilmäistä nuorta miestä.
He huusivat: "Foulon! Foulon!" juosten melkein yhtä nopeasti kuin
hevosetkin.
Molemmat aseistetut olivat kuitenkin päässeet siksi paljon edelle,
että ennättivät lykätä Foulonin kaupungintaloon, jonka portit
suljettiin, ja käheä-ääniset karjujat jäivät sen ulkopuolelle.
"Viimeinkin, tässä olemme", sanoivat he valitsijoille, jotka
odottivat portaitten yläpäässä. "Hitto vieköön, kylläpä olikin
vaikeaa."
"Hyvät herrat, hyvä herrat", huusi Foulon vapisten, "pelastatteko
minut?"
"Herra Foulon", sanoi Bailly huoaten, "syyllisyytenne on hyvin suuri."
"Mutta", lausui Foulon yhä enemmän hätääntyneenä, "kai on olemassa
jonkinlainen oikeuslaitos minua puolustamassa?"
Samassa ulkoa kuuluva melu kiihtyi.
"Piilottakaa hänet huolellisesti", sanoi Bailly lähellään oleville,
"tai muuten..."
Hän kääntyi Foulonin puoleen.
"Kuulkaahan", sanoi hän, "tilanne on siksi vakava, että me emme voi
kuulustella teitä. Tahdotteko, -- teillä on ehkä vielä siihen aikaa,
koettaa paeta kaupungintalon takaoven kautta?"
"En", huudahti Foulon, "sillä he tuntevat minut ja teurastavat minut!"
"Katsotteko parhaimmaksi jäädä meidän luoksemme? Minä ja nämä herrat
teemme kaikki, mitä inhimillisesti on mahdollista, puolustaaksemme
teitä. Enkö ole oikeassa?"
"Me lupaamme sen", huusivat kaikki valitsijat yhteen ääneen.
"Jään mieluummin teidän luoksenne. Älkää hyljätkö minua."
"Olenhan jo sanonut teille", lausui Bailly arvokkaasti, "että teemme
kaikki, mikä inhimillisesti on mahdollista, pelastaaksemme teidät."
Tänä hetkenä nousi suuri huuto torilla ja täytti ilman, tunkeutuen
avoimista ikkunoista kaupungintaloon.
"Kuuletteko? Kuuletteko?" sopersi Foulon kalveten.
Karjuva, pelottavan näköinen kansa tulvehti kaikkia kaupungintalon
edessä olevalle torille vieviä katuja myöten, etupäässä
Pelletier-rantakatua ja Vannerie-katua pitkin.
Bailly lähestyi ikkunaa.
Silmät, puukot, peitset, viikatteet ja musketit kiilsivät
päivänpaisteessa. Vajaassa kymmenessä minuutissa oli suuri tori
tullut aivan täyteen kansaa. Koko Pitoun mainitsema Foulonia
saattanut kulkue oli saapunut ja heihin oli liittynyt joukko
uteliaita, jotka suuren melun kuullessaan olivat rientäneet
Grève-torille aivan kuin keskustaan.
Kaksikymmentä tuhatta ääntä huusi:
"Foulon! Foulon!"
Silloin näki, miten näiden raivokkaitten edellä juosseet sata
nuorta miestä osoittivat porttia, josta Foulon oli mennyt sisään.
Tämän kimppuun hyökättiin heti, ja sitä alettiin murtaa potkimalla,
kiväärintukeilla iskemällä ja kangilla vääntämällä.
Äkkiä se aukeni.
Kaupungintalon vartijat riensivät hyökkääjiä vastaan, jotka
ensimmäisen kauhun vallassa peräytyivät pajunettien tieltä, ja talon
edustalle syntyi aukea paikka.
Vartijat asettuivat portaille ja pysyivät tyyninä.
Upseerit eivät uhkailleet kansaa, vaan puhuivat sille ystävällisesti
ja koettivat rauhoittaa sitä.
Bailly oli melkein sekaisin. Tähtientutkija-parka oli ensimmäisen
kerran joutunut tekemisiin suuren kansankahakan kanssa.
"Mitä teemme?" kysyi hän valitsijoilta. "Mitä teemme?"
"Tuomitsemme hänet!" huusivat monet.
"Kansan uhkavaatimuksesta ei sovi tuomita", sanoi Bailly.
"Onko teillä siis kylliksi väkeä puolustautuaksenne?" kysyi Billot.
"Ei meillä ole kahtasataa miestä."
"Te tarvitsette siis apua."
"Jospa Lafayette olisi edeltäpäin saanut tiedon", huudahti Bailly.
"Lähettäkää hänelle sana."
"Kuka sen veisi? -- Kuka pääsee tämän kansanjoukon läpi?"
"Minä pääsen!" vastasi Billot.
Ja hän valmistautui lähtemään.
Bailly pysäytti hänet.
"Mieletön", sanoi hän, "katsokaa tuota ihmismerta. Te uppoatte sen
aaltoihin. Jos aiotte päästä Lafayetten luo, josta en ole varma, niin
menkää edes takaoven kautta. Menkää."
"Hyvä on", vastasi Billot.
Ja hän riensi pois kuin nuoli.