Yö oli tullut, tuoden seuralaisinaan pelon ja säikyttävät näyt, kun
äkkiä palatsin toisesta päästä kuului huutoja.
Kuningatar vavahti ja nousi ylös. Ikkuna oli hänen lähettyvillään;
hän avasi sen.
Melkein heti sen jälkeen riensi ilon huumaamia palvelijoita sisään
huutaen hänen majesteetilleen:
"Viesti, madame, viesti!"
Kolme minuuttia sen jälkeen syöksyi husaari etuhuoneeseen.
Hän oli Charnyn lähettämä luutnantti, joka saapui täyttä laukkaa
Sèvresistä.
"Ja kuningas?" kysyi kuningatar.
"Hänen majesteettinsa on täällä neljännestunnin päästä", lausui
upseeri, joka tuskin jaksoi puhua.
"Terveenä ja vahingoittumattako?" kysyi kuningatar.
"Terveenä ja hymyilevänä, madame."
"Olette siis nähnyt hänet?"
"En, madame, mutta monsieur de Charny sanoi sen minulle lähettäessään
minut matkalle."
Kuningatar vavahti uudelleen kuullessaan tämän nimen, jonka sattuma
liitti kuninkaan nimeen.
"Kiitos; levätkää", sanoi hän nuorelle aatelismiehelle.
Nuori mies kumarsi ja poistui.
Kuningatar tarttui molempien lastensa käsiin ja meni suurille
portaille, jonne jo kokoontuivat kaikki palvelijat ja hovilaiset.
Kuningattaren terävä silmä näki nuoren, kalpean naisen seisovan
alimmalla portaalla ja nojautuvan marmoriseen kaidepuuhun ahnain
silmin katsellen yön pimeyteen.
Hän oli Andrée, eikä kuningattaren läsnäolo häirinnyt häntä
tarkastelussaan.
Vaikka hän aina tavallisesti kiirehti kuningattarensa läheisyyteen,
niin nyt hän ei tätä nähnyt tai ei tahtonut olla näkevinään.
Hän oli siis katkeroitunut Marie-Antoinetten kiivauden vuoksi, josta
hän oli saanut päivän kuluessa kärsiä.
Tai hän odotti oman voimakkaan tunteensa valtaamana de Charnyn tuloa,
jota kohtaan hän oli osoittanut niin syvää ystävällistä kiintymystä.
Nämä molemmat seikat olivat kuin kaksi puukoniskua, jotka avasivat
kuningattaren sydämessä ennestään verta vuotavat haavat.
Hän kuunteli vain hajamielisesti toisten ystäviensä ja hovilaisten
kohteliaisuuksia ja ilon ilmaisuja.
Hetkiseksi hän myös tunsi, miten koko illan kärsimänsä tuska alkoi
talttua. Jonkinmoinen tyyntyminen tapahtui hänessä ajatellessaan
kuninkaan matkaa ja siihen liittyviä vaaroja.
Mutta voimakkaan sielunsa avulla kuningatar piankin karkoitti
sydämestään kaiken sen, mikä ei ollut oikeutettua tunnetta. Hän
laski mustasukkaisuutensa Jumalan jalkojen juureen, hän uhrasi
suuttumuksensa ja salaiset ilonsa aviollisen valan pyhyydelle.
Epäilemättä Jumala lähetti hänelle terveelliseksi levoksi ja tueksi
kyvyn rakastaa aviopuolisoaan ylitse kaiken muun.
Ainakin tänä hetkenä hän sen tunsi tai uskoi tuntevansa.
Kuninkaallinen ylpeys kohotti kuningattaren kaikkien maallisten
intohimojen yläpuolelle, hänen rakkautensa kuninkaaseen oli hänen
itsekkyyttään.
Hän oli siis kokonaan poistanut sielustaan naisen pikkumaiset
kostotuumat ja rakastajattaren kevytmieliset keikailut, kun kulkueen
soihdut alkoivat näkyä puistokäytävän päässä. Tulet suurenivat joka
sekunti kulkueen vinhaa vauhtia kiitäessä eteenpäin.
Kuului hevosten hirnuntaa ja läähätystä. Maa tärisi yön
hiljaisuudessa ratsuväen tasaisesti laukatessa eteenpäin.
Ristikot aukenivat, vartiosotilaat riensivät esiin innostuneina
huudoillaan tervehtien kuningasta. Vaunut pysähtyivät äkkiä keskelle
suurta pihaa.
Hurmaantuneena, ihastuneena, lumottuna, mielettömänä kaikesta siitä,
mitä hän oli tuntenut, kaikesta siitä, mitä hän uudelleen tunsi,
riensi kuningatar portaita alas puolisoaan vastaan.
Ludvig XVI astui vaunuista ja nousi portaita ylös mahdollisimman
nopeasti upseeriensa saattamana, jotka olivat vielä aivan
haltioissaan näkemistään tapauksista ja menestyksistään. Mutta
alhaalla kaartilaiset yhdessä renkien ja tallimiesten kanssa
irroittivat vaunuista ja valjaista kaikki innostuneitten
pariisilaisten asettamat kokardit.
Marmoriportailla kuningas ja kuningatar kohtasivat toisensa. Ilosta
ja rakkaudesta huudahtaen kuningatar syleili puolisoaan monta kertaa.
Kuningatar nyyhkytti, aivan kuin hän ei olisikaan enää uskonut
tapaavansa miestään.
Tulvehtivan sydämensä riemussa ei hän nähnyt, miten Charny ja Andrée
syrjemmässä puristivat toistensa kättä.
Se oli vain kädenpuristus, mutta Andrée oli ensimmäisenä joutunut
portaitten alipäähän, ja hänet Charny ensimmäisenä kohtasi.
Kuningatar toi lapsensa kuninkaan luokse ja Ludvig XVI syleili heitä.
Silloin dauphin näki isänsä hatussa uuden kokardin, johon soihdut
loivat verisen valaistuksen, ja huusi lapsellisen kummastuneena:
"Kas, isä, mitä teidän kokardissanne on, vertako?"
Se oli kansallinen, punainen väri. Kirkaisten katsoi kuningatar
vuorostaan. Kuningas kumartui suutelemaan tytärtään, oikeastaan siten
peittääkseen noloutensa.
Marie-Antoinette irroitti syvän inhon vallassa kokardin, eikä tuo
ylhäinen kiihkoilija käsittänyt, että hän siten syvästi haavoitti
kansaa, joka kerran oli tämän kostava. "Heittäkää tuo pois, heittäkää
tuo pois!" huuteli hän. Ja hän heitti portaille kokardin, jonka
päälle astuivat kaikki seurueeseen kuuluvat tullessaan kuninkaan
keralla hänen huoneustoonsa.
Tuo outo välikohtaus sammutti kuningattaressa kaiken aviollisen
innostuksen. Hän etsi katseillaan, koettaen salata etsimistään,
Charnyta, joka seisoi rivissä sotilaan tavoin.
"Kiitän teitä", sanoi kuningatar, kun heidän katseensa yhtyivät,
vaikka kreivi sitä olikin koettanut muutaman sekunnin ajan välttää,
"kiitän teitä, olette pitänyt lupauksenne."
"Kenelle te puhutte?" kysyi kuningas.
"Herra de Charnylle", vastasi kuningatar rohkeasti.
"Niin, Charny-parka pääsi hyvin vaivaloisesti minun luokseni. Ja...
Gilbert, missä hän on?" lisäsi kuningas.
Kuningatar oli varovainen illalla saamansa läksytyksen jälkeen.
"Tulkaa illalliselle, sire", sanoi hän, vaihtaen keskustelunaihetta.
"Herra de Charny", jatkoi hän, "noutakaa kreivitär de Charny. Tuokaa
hänet seurassanne. Me aterioimme tuttavallisesti."
Nyt hän oli jälleen kuningatar. Mutta hän huokasi nähdessään, että
Charnyn surullinen ilme vaihtui iloiseksi.
X