Seuraavan päivän aamu koitti säteilevänä ja kirkkaana kuin eilenkin.
Päivä paahtoi ja kultasi Versaillesin hiekkakäytävät ja marmorikuvat.
Linnut, jotka tuhansittain olivat kokoontuneet puiston reunimmaisiin
puihin, tervehtivät huumaavalla viserryksellään uutta lämmintä
päivää, joka lupasi heille uusia lemmen iloja.
Kuningatar oli noussut kello viideltä. Hän pyysi kuningasta heti
noustuaan tulemaan luokseen.
Ludvig XVI oli hiukan väsynyt otettuaan vastaan Kansalliskokouksen
eilisen lähetystön, jolle hän oli ollut pakotettu vastaamaan, -- tämä
oli keskustelujen alkua, -- Ludvig XVI oli nukkunut hiukan kauemmin,
poistaakseen väsymyksensä ja jotta voitaisiin sanoa, ettei hän jäänyt
luonnolle mitään velkaa.
Hän oli juuri ennättänyt pukeutua ja pisti miekkaa kupeelleen, kun
kuningattaren sana tuotiin hänelle. Hän rypisti hiukan silmäkulmiaan.
"Mitä!" sanoi hän. "Joko kuningatar on noussut?"
"Jo kauan aikaa sitten, sire."
"Onko hän vielä sairas?"
"Ei, sire."
"Ja mitä asiaa kuningattarella on minulle näin varhain aamulla?"
"Hänen majesteettinsa ei sitä ilmoittanut."
Kuningas nautti ensimmäisen aamiaisensa, johon kuului lihalientä ja
hiukan viiniä. Sitten hän meni Marie-Antoinetten luo.
Hän tapasi kuningattaren täydellisesti pukeutuneena, aivan kuin
hovijuhlaa varten, kauniina, kalpeana jämähtävänä. Hän tervehti
miestään tuolla kylmällä hymyllä, joka loisti talvipäivän auringon
tavoin kuningattaren poskilla, kun suurissa vastaanotoissa piti
heittää suosion säteitä ympäristöön.
Kuningas ei ymmärtänyt tämän katseen ja tämän hymyn alakuloisuutta.
Hän valmistautui jo siihen seikkaan, että Marie-Antoinette
mahdollisesti vastustaisi eilen tehtyä päätöstä.
"Taas kai uusi oikku", tuumi hän.
Siksi hän rypisti silmäkulmiaan.
Heti ensimmäisillä sanoillaan kuningatar vahvisti kuninkaassa tätä
ajatusta.
"Sire", sanoi hän, "sitten eilisen olen ajatellut asiaa lähemmin."
"Siinä me nyt olemme", huudahti kuningas.
"Lähettäkäähän pois kaikki ne, jotka eivät kuulu läheisimpään
piiriin."
Pahantuulisena kuningas käski upseeriensa poistua.
Yksi ainoa nainen jäi majesteettien luo, madame Campan.
Silloin kuningatar nojasi molemmat kätensä kuninkaan käsivarteen
sanoen:
"Miksi olette jo pukeutunut? Siinä teitte pahoin."
"Miksi pahoin? Kuinka niin?"
"Käskinhän teitä tulemaan tänne, ennenkuin olitte pukeutunut. Ja nyt
näenkin teidät täällä puettuna takkiin ja miekkaan. Toivoin tapaavani
teidät aamupuvussa."
Kuningas katsoi häneen aivan hämmästyneenä.
Tämä kuningattaren oikku herätti hänessä joukon outoja ajatuksia,
joiden uutuus teki ne vielä mahdottomammiksi.
Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli epäluulo ja levottomuus.
"Mikä teidän on?" sanoi hän kuningattarelle. "Aiotteko viivyttää tai
estää sitä, minkä päätimme eilen yhdessä?"
"En suinkaan, sire."
"Minä pyydän, älkäähän enää laskeko leikkiä näin vakavasta asiasta.
Minun täytyy, minä tahdon mennä Pariisiin. En voi enää jättää sitä
tekemättä. Olen määrännyt seuralaiseni. Jo eilen ovat kaikki ne
valitut, jotka tulevat mukaani."
"Sire, minä en vaadi mitään, mutta..."
"Ajatelkaahan", sanoi kuningas aste asteelta kiihoittuen siten
rohkaistakseen itseään, "ajatelkaahan, että tieto tulostani on jo
ennättänyt Pariisiin, että he valmistautuvat siihen, odottavat
minua. Lupaamalla tulla olen herättänyt heissä vain mitä suopeimpia
ajatuksia ja ne voivat vaihtua kohtalokkaaksi vihamielisyydeksi.
Ajatelkaahan vielä..."
"Mutta, sire, minä en millään tavalla väitä minua kunnioittavia
sanojanne vastaan. Minä alistuin eilen ja olen tänäänkin alistunut."
"Miksi siis pidätte, madame, tuollaisia esipuheita?"
"En pidä sellaisia."
"Anteeksi, miksi siis tiedustelitte puvustani ja aikomuksistani?"
"Puvusta tiedustelin kyllä", sanoi kuningatar ja koetti vielä käyttää
hymyä, joka heiketessään muuttui yhä synkemmäksi.
"Mitä tahdotte puvustani huomauttaa?"
"Tahtoisin, sire, että riisuisitte yltänne takkinne."
"Eikö se teidän mielestänne ole sopiva? Onhan se violetin väristä
silkkiä. Pariisilaiset ovat tottuneet näkemään minut sellaisessa
puvussa. He rakastavat tätä väriä ylläni ja sitä vastaan sininen
ritarinauha näyttää kauniilta. Olettehan itsekin monta kertaa sanonut
samaa."
"Minulla ei ole mitään huomautettavaa, sire, pukunne väriä vastaan."
"Siis?"
"Vaan sen vuoria vastaan."
"Teette minut todella uteliaaksi tuolla ainaisella hymyllänne...
vuori... mikä sukkeluus!..."
"Minä en laske leikkiä!"
"Nyt te hypistelette liiviäni, eikö sekään teitä miellytä? Sehän
on valkoista silkkiä ja kultaa, ja kirjailut olette itse ommellut,
mieluisin liivini."
"Minulla ei ole mitään liiviäkään vastaan."
"Olettepa omituinen! Loukkaako kaulanauha, batistinen koruompeleinen
paita siis teitä? Pitäähän minun toki pukeutua hienoksi, mennessäni
katsomaan hyvää Pariisin kaupunkia."
Katkera hymy rypisti kuningattaren huulia; varsinkin hänen
alahuulensa, jonka vuoksi häntä oli niin paljon soimattu
Itävallattareksi, paisui ja ulkoili eteenpäin, aivan kuin kaikki
vihan ja suuttumuksen myrkyt olisivat sitä turvottaneet.
"Minä en suinkaan soimaa teidän pukuanne, sire, vaan yhä vain sen
vuoria, vuoria."
"Kirjaillun paitani vuoriako? Selittäkääpä!"
"Minä siis selitän. Vihattu, häiritsevä kuningas, joka heittäytyy
keskelle seitsemääsataa tuhatta, voitostaan ja vallankumouksellisista
ajatuksistaan huumautunutta pariisilaista, se kuningas ei ole
mikään keski-ajan ruhtinas, ja kuitenkin pitäisi hänen tänään astua
Pariisiin puettuna rautaiseen varuspaitaan, joka on tehty hyvästä
milanolaisesta teräksestä. Hänen pitäisi olla siten puettu, ettei
mikään kuula, nuoli, kivi tai puukko pääsisi koskemaan hänen ihoonsa."
"Se on kyllä totta", sanoi Ludvig XVI mietteissään. "Mutta, rakas
ystävä, kun en ole Kaarle VIII, en Frans I, en edes Henrik IV, koska
nykyaikaan kuninkuus on aivan alastomana silkin ja sametin alla, niin
menen silkkipuvussani, tai paremmin sanoakseni asetan vielä rintaani
maalitaulunkin, ritarimerkin sydämeni kohdalle."
Kuningattaren huulilta pääsi tukahdutettu huokaus.
"Sire", sanoi hän, "alamme jo käsittää toisiamme. Saattepa nähdä,
saattepa nähdä, ettei vaimonne laske leikkiä." Hän viittasi
madame Campanille, joka oli pysynyt huoneen perällä ja hän otti
kuningattaren kaapin laatikosta pitkähkön, litteän silkkiin käärityn
esineen.
"Sire", sanoi kuningatar, "kuninkaan sydän kuuluu ennen kaikkea
muuta Ranskalle, se on totta, mutta uskon, että se myös kuuluu hänen
vaimolleen ja lapsilleen. Omasta puolestani en tahdo tämän sydämen
olevan alttiina vihollisten luodeille. Olen ryhtynyt kaikkiin
varokeinoihin, pelastaakseni vaarasta puolisoni, kuninkaani, lasteni
isän."
Samassa hän irroitti silkkipeitteen ja otti esiin asepaidan, joka
oli laadittu niin hienoista toisiinsa liittyvistä renkaista, että
olisi luullut sitä arabialaiseksi kankaaksi: siinä määrin liitelmä
muistutti maurilaista silkkiä, siksi joustava ja taipuisa oli sen
kudelma.
"Mikä se on?" kysyi kuningas.
"Katsokaa, sire."
"Se näyttää liiviltä."
"Se se onkin."
"Kaulaan asti ulottuva liivi."
"Ja siinä on pieni kauluskin, joka on, niinkuin näette, siten
valmistettu, että se mukautuu takin kauluksen tai kaulanauhan alle."
Kuningas otti liivin käsiinsä ja tarkasti sitä uteliaana.
Kun kuningatar huomasi tämän suopean tarkkaavaisuuden, tuli hän hyvin
iloiseksi.
Kuningas näytti onnellisena laskevan jokaisen renkaan tässä
merkillisessä kudelmassa, joka taipui hänen käsissään aivan kuin
villakangas.
"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä terästä", sanoi kuningas.
"Eikö olekin, sire?"
"Suurenmoisesti valmistettu."
"Eikö olekin?"
"En todellakaan tiedä, mistä olette tällaisen hankkinut?"
"Ostin sen eilen eräältä mieheltä, joka jo kauan aikaa oli kaupannut
sitä minulle sen tapauksen varalta, että lähtisitte sotaretkelle."
"Tämä on ihmeellinen, ihmeellinen!" sanoi kuningas tarkastellen
tuntijan tavoin.
"Ja se sopii yllenne aivan varmaan yhtä hyvin kuin räätälinne tekemä
liivi, sire."
"Niinkö arvelette?"
"Koettakaa."
Kuningas ei sanonut sanaakaan. Hän riisui itse yltään violetin
takkinsa.
Kuningatar vapisi ilosta. Hän auttoi kuningasta laskemaan syrjään
ritarikunnan merkit ja madame Campan kaiken muun.
Miekkansa kuningas otti itse vyöltään. Jos joku tänä hetkenä olisi
katsellut kuningattaren kasvoja, olisi hän niillä huomannut sen
riemuisan kirkkauden, minkä korkein onni synnyttää.
Kuninkaan kaulanauha päästettiin auki ja sen alle kuningattaren
hienot kädet sovittelivat teräksisen kauluksen.
Marie-Antoinette kiinnitti itse asepaidan hakaset. Varustus mukaantui
aivan erinomaisesti ruumiin mukaan, suojasi kainalot, ja kaikkialla
se oli vuorattu hienolla puhvelihärän nahalla, jotta teräs ei pääsisi
painamaan ihoa.
Tämä asepaita ulottui alemmaksi kuin tavallinen panssari. Se suojasi
koko ruumiin.
Kun sen päälle pantiin liivit, takki ja paita, peittyi se kokonaan.
Se ei juuri laisinkaan tehnyt ruumista paksummaksi. Se salli tehdä
liikkeitä pienimmättäkään hankaluudetta.
"Onko se painava?" kysyi kuningatar.
"Ei."
"Eikö tämä ole kerrassaan ihmeellinen?" sanoi kuningatar taputtaen
käsiään madame Campanille, joka napitti kuninkaan hihansuita.
Madame Campan osoitti yhtä välittömästi iloaan kuin kuningatarkin.
"Olen pelastanut kuninkaani!" huudahti Marie-Antoinette. "Pankaahan
tämä näkymätön asepaita pöydälle, koettakaa iskeä siihen puukolla,
koettakaa lävistää se kuulalla, koettakaa, koettakaa!"
"Oh!" lausui kuningas epäilevän näköisenä.
"Koettakaa!" jatkoi kuningatar innoissaan.
"Teen sen mielelläni uteliaisuudestakin", sanoi kuningas.
"Älkää tehkö sitä, se on tarpeetonta, sire."
"Onko tarpeetonta todistaa teille, kuinka oivallinen tämä teidän
ihmeenne on."
"Sellaisia miehet ovat. Luuletteko, että olisin luottanut sivullisen
todistukseen, kun oli kysymyksessä puolisoni henki, Ranskan kuninkaan
pelastus?"
"Minun mielestäni näyttää kuitenkin siltä, rakas Antoinette, että
olette luottanut toisten arvosteluun."
Kuningatar pudisti kieltävästi päätään.
"Kysykäähän", sanoi hän viitaten huoneessa olevaan naiseen,
"kysykäähän kunnon Campanilta, mitä olemme tänä aamuna tehneet."
"Mitä siis?" kysyi kuningas uteliaana.
"Tänä aamuna, oikeammin viime yönä, olimme kuin mielettömät,
ajoimme pois kaikki palvelijat ja sulkeuduimme hänen huoneeseensa,
joka on hovipoikien osaston takana. Ja hovipojathan läksivät eilen
Rambouilletiin. Pidimme huolta siitä, ettei kukaan voinut meitä
yllättää, ennenkuin olimme aikeemme täyttäneet."
"Hyvä Jumala, aivanhan te säikytätte minua. Mitä aikeita näillä
kahdella Juditilla siis olikaan?"
"Judit sai paljoa vähemmän aikaa", sanoi kuningatar, "ainakin
vähemmän melua. Muussa suhteessa vertaus olisikin mainio. Campan
piteli säkkiä, jonka ympärille tämä asepaita oli pantu. Minulla
oli isäni saksalainen metsästyspuukko, jolla niinkuin tiedätte, on
surmattu monta metsäsikaa."
"Judit, yhä vain Judit!" huudahti kuningas nauraen.
"Juditilla ei ollut sellaista raskasta pistoolia kuin minulla. Otin
sen aseittenne joukosta ja käskin Weberin lataamaan sen."
"Pistoolin!"
"Juuri niin. Olisittepa nähnyt meidän yöllä pelkureina, peläten
pienintäkin ääntä, välttäen syrjäisiä, juoksevan kuin kaksi ahnetta
hiirtä pitkin tyhjiä käytäviä."
"Campan sulki kolmet ovet, peitti patjoilla neljännen. Kiinnitimme
asepaidan seinää vastaan mallinuken ympärille, jota käytetään
pukujeni koetukseen. Ja minä, sen vakuutan teille, iskin varmalla
kädellä asepaitaan tikarillani. Terä taipui tikari irtaantui
kädestäni ja jäi kauhuksemme lattialle pystyyn."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi kuningas.
"Odottakaahan."
"Eikä tullut mitään reikiä?" kysyi Ludvig XVI.
"Odottakaahan. Campan tarttui tikariin ja sanoi: 'Ette ole kylliksi
väkevä, madame, ja kätenne ehkä vapisi; minä olen rotevampi,
saattepahan nähdä.' Hän tarttui siis tikariin ja iski sillä seinään
kiinnitettyyn mallinukkeen niin voimakkaasti, että kauniin tikarini
terä taittui asepaidan renkaita vastaan. Tässä näette molemmat
kappaleet. Annan valmistaa tyngästä teille tikarin."
"Tämä on satumaista", sanoi kuningas. "Eikä mitään reikää?"
"Ei muuta kuin naarmu päällimmäiseen kerrokseen ja niitä on kolme."
"Tahtoisinpa nähdä."
"Kyllä näytän."
Ja kuningatar alkoi riisua kuninkaan yltä tavattoman sukkelasti,
näyttääkseen hänelle lahjansa erinomaisuutta.
"Tässä on hiukan vikaantunut paikka", sanoi kuningas näyttäen
sormellaan erästä kohtaa, jossa päällimmäinen kerros oli noin tuuman
alalta painunut sisäänpäin.
"Se on pistoolin kuulan jälki, sire."
"Oletteko te ampunut pistoolilla?"
"Näytän teille litistyneen ja vielä aivan mustan kuulan. Uskotteko
nyt, että henkenne on turvassa?"
"Te olette suojelusenkeli", sanoi kuningas alkaen hitaasti päästellä
auki asepaitaa, voidakseen huolellisemmin tarkastaa tikarin ja kuulan
aiheuttamia naarmuja.
"Ajatelkaahan, rakas kuninkaani", sanoi Marie-Antoinette, "kauhuani,
kun minun täytyi laukaista pistooli. Se ei merkinnyt mitään, että
syntyi tuo hirveä pamaus, vaan ampuessani teille varattua asepaitaa
kohden, tuntui kuin olisin ampunut teihin. Pelkäsin näkeväni reiän
renkaissa ja silloin työni, tuskani, toivoni olisivat rauenneet."
"Rakas vaimoni", sanoi Ludvig XVI kokonaan riisuen asepaidan, "kuinka
syvästi kiitollinen olenkaan teille!"
Ja hän laski asepaidan pöydälle.
"Mitä te nyt teette?" kysyi kuningatar.
Hän tarttui panssariin ja ojensi sen uudelleen kuninkaalle. Mutta
tämä vastasi kohteliaasti ja jalosti hymyillen:
"Ei, kiitoksia."
"Hylkäättekö tämän?" huudahti kuningatar.
"Hylkään."
"Mutta ajatelkaahan toki, sire."
"Sire!..." rukoili madame Campan.
"Tämähän antaa suojan, pelastaa elämän!"
"Mahdollisesti kyllä", sanoi kuningas.
"Hylkäätte siis Jumalan itsensä meille lähettämän avun."
"Jo riittää, jo riittää", sanoi kuningas.
"Te hylkäätte! Te hylkäätte!"
"Niin, minä hylkään."
"Mutta hehän surmaavat teidät!"
"Rakkaani, kun aatelismiehet ovat kahdeksannellatoista vuosisadalla
taistelukentällä, niin heillä on kangastakki, liivit ja paita kuulien
suojana. Kun he menevät kaksintaisteluun puolustaakseen kunniaansa,
niin ei heille jää muuta kuin paita, se riittää miekan turvaksi. Minä
olen kuningaskuntani ensimmäinen aatelismies, minä en tee enempää
enkä vähempää kuin ystäväni. Erotus on vain siinä, että missä he
käyttävät verkaa, on minulla yksin oikeus käyttää silkkiä. Kiitos,
rakas vaimoni, kiitos, hyvä kuningattareni, kiitos."
"Oi", huudahti kuningatar samalla kertaa epätoivoissaan ja
hurmaantuneena, "miksi ei armeija kuule hänen noin puhuvan!"
Kuningas oli pukenut rauhallisesti vaatteet uudelleen ylleen eikä hän
näyttänyt edes käsittävän kuinka sankarillinen hän oli ollut. --
"Onko sellainen kuningaskunta hukassa", sanoi kuningatar, "joka
tällaisina hetkinä säilyttää ylpeytensä?"