Ensimmäisen kerran näytti kuningatar syvemmin liikutetulta. Johtuiko
se tohtorin selvittelystä vai hänen osoittamastaan alamaisuudesta?
Kuningas oli noussut päättäväisen näköisenä. Hän ajatteli asian
toimeenpanoa.
Mutta koska hän oli tottunut ennen jokaista tekoaan kysymään
kuningattaren mielipidettä, sanoi hän:
"Madame, hyväksyttekö tämän?"
"Kai minun täytyy", vastasi Marie-Antoinette.
"Minä en vaadi teiltä kieltäytymistä, madame", sanoi kuningas
kärsimättömästi.
"Mitä siis vaaditte?"
"Vaadin vakaumusta, joka vahvistaa omaani."
"Vaaditte minulta vakaumusta?"
"Niin."
"Ellei minulta muuta vaadita, niin vakaumukseni on varma."
"Ja mikä se on?"
"Että nyt on tullut hetki, joka tulee kuningaskunnasta tekemään
maailman kurjimman ja halvimman valtion."
"Oho, te liioittelette", sanoi kuningas. "Kurjin, hyvä on; mutta
halvin, mahdotonta."
"Monsieur, olette saanut kuninkaallisilta esi-isiltänne synkän
perinnön", sanoi Marie-Antoinette alakuloisesti.
"Niin olen", lausui Ludvig XVI, "perinnön, jonka surukseni olen
saattanut teidät jakamaan kanssani."
"Sallikaahan, sire", sanoi Gilbert, joka sydämestään sääli näiden
molempien toiveissaan pettyneiden hallitsijoiden syvää onnettomuutta,
"minun mielestäni ei teidän majesteetillanne ole mitään aihetta nähdä
tulevaisuutta noin kamalana. Itsevaltias kuningaskunta on lakannut
olemasta, perustuslaillinen valtakunta on astunut sijaan."
"Mutta olenko minä oikea mies perustamaan sellaista valtakuntaa
Ranskaan?" sanoi kuningas.
"Miksi ette olisi, sire?" sanoi kuningatar, joka hiukan rohkaistui
Gilbertin sanoista.
"Madame", sanoi kuningas, "olen tervejärkinen ja oppinut mies.
Minä näen selvästi, sen sijaan että koettaisin nähdä hämärästi,
ja minä tiedän aivan tarkkaan sen, mitä minun ei tarvitse tietää
hallitakseni tätä maata. Sinä päivänä, jona minut syöstään
itsevaltiuden kukkuloilta, sinä päivänä, jolloin pelkkä ihminen
minussa paljastetaan, kadotan kaiken sen teennäisen voiman, joka
yksin oli tarpeellinen Ranskan hallitsemiseen, sillä suoraan sanoen
Ludvig XIII, Ludvig XIV ja Ludvig XV ovat pysyneet pystyssä juuri
tämän teennäisen voiman avulla. Mitä Ranska tarvitsee tänä hetkenä?
Isäntää. Tunnen pystyväni vain isäksi. Mitä vallankumous kaipaa?
Miekkaa. Tunnen, että minulta puuttuu voimaa iskeä."
"Tunnette, että teiltä puuttuu voimaa iskeä maahan olennot, jotka
ryöstävät lastenne omaisuuden ja jotka rikkovat otsaanne vastaan
Ranskan kruunun kaikki liljat perätysten", huudahti kuningatar.
"Mitä vastaisin?" sanoi Ludvig XVI tyynesti. "Vastaisinko
kieltävästi? Herättäisin jälleen teissä mielen myrskyt, jotka koko
elämäni ajan ovat minua kiusanneet. Te osaatte vihata? sitä parempi
teille. Te osaatte olla kohtuutonkin, siitä en moiti teitä, sillä se
on tavattoman suuri etu hallitsevissa luonteissa."
"Olenko mielestänne kohtuuton vallankumouksellisia kohtaan? Sanokaa."
"Olette kyllä."
"Te _myönnätte_ sen, sire. Te myönnätte sen?"
"Jos olisitte tavallinen kansalainen, rakas Antoinette, niin ette
puhuisi minulle tuolla tavalla."
"Sitä en olekaan."
"Sen vuoksi annankin teille anteeksi, mutta silti en teidän
sanojanne hyväksy. Ei, madame, ei, alistukaa! Olemme tulleet Ranskan
valtaistuimelle myrskyn hetkellä. Meillä pitäisi olla voimia
lykätä eteenpäin viikatteilla varustettuja vaunuja, joita sanotaan
vallankumoukseksi, ja meiltä puuttuu voimaa."
"Sitä pahempi!" huudahti Marie-Antoinette, "sillä silloin! ne
kulkevat lastemme yli."
"Sen tiedän kyllä, mutta me emme kuitenkaan työnnä niitä eteenpäin."
"Me pakotamme ne peräytymään, sire."
"Olkaa varuillanne", sanoi Gilbert syvällä äänensoinnulla,
"peräytyessään ne murskaavat teidät."
"Monsieur"; sanoi kuningatar kärsimättömästi, "minä huomaan teidän
menevän suorasukaisine neuvoinenne liian pitkälle."
"Olen siis vaiti, madame."
"Antakaahan hänen puhua", sanoi kuningas, "antakaa hänen lausua
se, mitä hänellä on sanottavaa, sillä ellei hän ole sitä lukenut
ainakin parissakymmenessä sanomalehdessä, jotka sitä viikon ajan ovat
huutaneet, niin ei hän ole tahtonut sitä lukea. Olkaa kiitollinen
ainakin siitä, ettei hän verhoa katkeruuteen sanojensa totuutta."
Marie-Antoinette vaikeni.
Sitten hän lausui surullisesti huoaten:
"Minä alistun, tai kertaan vielä kerran: menkää Pariisiin omasta
aloitteestanne, ja sillä tavalla hyväksytte kaikki, mitä on
tapahtunut."
"Sen tiedän kyllä", sanoi kuningas.
"Siten nöyryytätte, kiellätte armeijanne, joka oli valmis
puolustamaan teitä."
"Siten säästetään ranskalaisten verta", sanoi tohtori.
"Siten tunnustetaan vastaisuuden varalta, että kapina ja väkivalta
saavat määrätä kuninkaan tahdolle minkä suunnan vain kapinalliset ja
konnat haluavat."
"Madame, luulen teidän äsken hyväntahtoisesti myöntäneen, että
onnistuin saamaan teidät vakuutetuksi."
"Niin kyllä, äsken, sen tunnustan, esiripun kulma kohosi edessäni.
Mutta nyt tulen taas, niinkuin te sanotte, sokeaksi, ja mieluummin
näen itsessäni kaiken sen loiston, johon kasvatus ja perintätavat
ja historia ovat minut totuttaneet. Mieluummin pysyn aina
kuningattarena, kuin tunnen olevani huono äiti tälle kansalle, joka
minua uhkaa ja vihaa."
"Antoinette, Antoinette", sanoi Ludvig XVI säikähtyen kalpeutta, joka
äkkiä ilmestyi kuningattaren poskille ja joka ei ennustanut mitään
muuta kuin kiihkeää vihan myrskyä.
"Ei, ei, sire, minä puhun nyt", vastasi kuningatar.
"Olkaa varovainen, madame."
Ja silmäkulmallaan vihjasi kuningas Marie-Antoinettelle, että tohtori
oli läsnä.
"Tämä herra tietää kyllä kaikki, mitä aion sanoa... Hän tietää
senkin, mitä ajattelen", lisäsi hän katkeruudella muistellen
kohtausta, mikä oli äsken ollut hänen ja Gilbertin välillä.
"Miksi siis hallitsisin itseäni? Olemmehan hänet sitäpaitsi ottaneet
uskotuksemme, enkä käsitä, miksi pelkäisin mitään. Minä tiedän,
että teihin vaikutetaan, sire, että teitä johdetaan kuin prinssiä
rakkaissa saksalaisissa ballaadeissani. Minne menette? En tiedä.
Mutta te menette sinne, mistä ette koskaan palaa!"
"En suinkaan, madame, minähän menen vain Pariisiin", vastasi Ludvig
XVI.
Marie Antoinette kohautti olkapäitään.
"Luuletteko minua hulluksi", sanoi kuningatar kolkon ärtyneellä
äänellä. "Te menette Pariisiin, hyvä on. Mutta kuka sanoo, eikö
Pariisi ole juuri se kuilu, jota en näe, mutta jonka aavistan? Miksi
ei siinä metelissä, joka syntyy ympärillämme voida teitä tappaa? Kuka
tietää, mistä eksynyt luoti tulee? Kuka tietää, kenen käsi, sadan
tuhannen nyrkin uhatessa, pistää teitä puukolla?"
"Siinä suhteessa ei teidän tarvitse mitään pelätä", huudahti
kuningas. "He rakastavat minua!"
"Älkää sanoko niin, sire; minun tulisi teitä sääli. He rakastavat
teitä, ja he surmaavat, kuristavat, tappavat ne, jotka edustavat
teitä maan päällä, teitä, kuningasta, Jumalan kuvaa! Bastiljin
kuvernööri oli teidän edustajanne, oli kuninkaan kuva. Voitte olla
varma siitä, etten liioittele; jos he surmasivat Launayn, kunnon ja
uskollisen palvelijanne, niin olisivat he surmanneet teidätkin, sire,
jos olisitte ollut hänen paikallaan, ja vielä helpommin, sillä teidät
he tuntevat ja tietävät, että te ette olisi puolustautunut, vaan
paljastanut heille rintanne."
"Lopettakaa", sanoi kuningas.
"Minä luulin lopettaneeni, sire."
"He siis surmaisivat minut?"
"Niin, sire."
"Entä sitten!"
"Ja lapseni", huudahti kuningatar.
Gilbert arveli jo sopivaksi keskeyttää.
"Madame", sanoi hän, "kuningasta kunnioitetaan siihen määrään
Pariisissa ja hänen läsnäolonsa herättää sellaista innostusta, että
jos jotakin pelkään, niin en suinkaan pelkää kuninkaan puolesta, vaan
niiden intoilijoiden, jotka voivat joutua hänen hevostensa jalkoihin,
aivan kuin hindulaiset fakiirit epäjumalansa rattaitten pyörien alle."
"Monsieur, monsieur", huudahti Marie-Antoinette.
"Tästä Pariisin-matkasta tulee riemukulkue, madame."
"Mutta, sire, te ette vastaa."
"Siksi, että olen hiukan samaa mieltä kuin tohtorikin, madame."
"Ja teillä on tietysti kova kiire päästä nauttimaan tästä
riemukulusta", huudahti kuningatar.
"Siinä tapauksessa kuningas olisi oikeassa, ja hänen kiireensä
todistaisi vain, kuinka selvästi ja suorasti hänen majesteettinsa
osaa arvostella ihmisiä ja asioita. Jota pikemmin hänen
majesteettinsa joutuu matkalle, sitä suuremmaksi tulee riemu."
"Ja sen te uskotte, monsieur?"
"Siitä olen varma, sillä viivytellessään voi kuningas menettää kaiken
sen edun, mikä vapaaehtoisesta toimenpiteestä johtuu. Voidaanhan
muuallakin tehdä aloite, huomatkaa se, aloite pyyntöön, ja se seikka
muuttaisi pariisilaisten silmissä hänen majesteettinsa aseman ja
saattaisi hänet tavallaan noudattamaan käskyä."
"Siinä näette", huudahti kuningatar, "tohtori myöntää itse, että
teitä käskettäisiin. Käsittäkäähän toki, sire, mitä se merkitsee!"
"Tohtori ei sano, että minulle on annettu käsky, madame."
"Malttia, malttia! Hukatkaa aikaa, sire, ja pyyntö, tai oikeammin
sanoen käsky, tulee kyllä."
Gilbert nyrpisti hiukan huuliaan, sillä häntä alkoi suututtaa.
Kuningatar huomasi sen niin nopeasti kuin se olikin välähtänyt
tohtorin kasvoilla.
"Mitä sanoinkaan", lausui kuningatar, "olenhan hupsu, minähän olen
puhunut omaa itseäni vastaan."
"Kuinka niin?" kysyi kuningas.
"Siten, että lykkäämällä saatan teidät menettämään aloitteenoton
edut, ja yhtä kaikki pyydän teitä lykkäämään."
"Madame, madame! Pyytäkää mitä tahansa, vaatikaa kaikkea, mutta älkää
sitä!" pyysi Gilbert.
"Antoinette", sanoi kuningas pudistaen päätänsä, "te syöksette minut
turmioon."
"Sire", lausui kuningatar moittivasti ja hänen äänessään kuvastui
sydämen täysi tuska, "kuinka voitte puhua minulle noin!"
"Miksi tahdotte siis lykätä tätä matkaa?" kysyi kuningas.
"Ajatelkaa, madame, että tällaisissa tapauksissa sopiva ajankohta
merkitsee kaikkea", sanoi Gilbert. "Ajatelkaa, mitä sellaisina
hetkinä merkitsevät tunnit, kun kokonainen raivoisa kansa laskee ne
sitä mukaa kuin kello lyö."
"Ei tänään, monsieur Gilbert. Huomenna, sire, ei huomenna. Antakaa
minulle vielä aikaa huomiseen asti ja minä vannon, etten enää
vastusta matkaa."
"Yksi päivä menee hukkaan", mutisi kuningas.
"Kaksikymmentä neljä tuntia", sanoi Gilbert, "ajatelkaa sitä,
ajatelkaa sitä, madame."
"Sire, sen täytyy tapahtua", sanoi kuningatar rukoillen.
"Sanokaahan edes jokin syy?" lausui kuningas.
"Syynä on vain epätoivoni, sire, vain kyyneleeni, vain rukoukseni."
"Mutta eihän voi tietää, mitä tapahtuu ennen huomispäivää?" sanoi
kuningas aivan onnettomana nähdessään kuningattaren epätoivon.
"Eihän mitään voi tapahtua, eihän?" sanoi kuningatar katsoen
kysyvästi Gilbertiin.
"Ei Pariisissa vielä mitään. Vaikka toivo olisikin heikko kuin pilvi,
niin he kyllä odottavat huomiseen, mutta..."
"Mutta täällä voi tapahtua, eikö niin?" sanoi kuningas.
"Niin, sire, täällä."
"Kansalliskokouksessako?"
Gilbert nyökkäsi.
"Kansalliskokouksessa", jatkoi kuningas, "niissä sellaiset miehet
kuin Monnier, Mirabeau, Sieyès, voivat lähettää minulle adressin,
joka riistää minulta kaikki hyvän tahtoni hedelmät."
"Sitä parempi vain silloin", sanoi kuningatar synkän raivon
vallassa, "sillä silloin te hylkäätte sen, säilytätte kuninkaallisen
arvokkuutenne, ette mene Pariisiin. Ja jos täällä täytyy kestää
sotaa, niin me sen kestämme. Jos meidän täytyy täällä kuolla, niin
me kuolemme, mutta korkeina ja loukkaamattomina niinkuin olemmekin,
kuninkaina, vallitsijoina, kristittyinä, jotka luottavat Jumalaan,
jolta ovat kruununsa saaneet."
Ja nähdessään kuningattaren kuumeisen innostuksen, huomasi Ludvig
XVI, että tänä hetkenä hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin myöntyä.
Hän viittasi Gilbertille ja lähestyessään Marie-Antoinettea ja
tarttuessaan hänen käteensä sanoi:
"Tyyntykää, madame, teidän tahtonne tapahtuu. Tiedättehän, rakas
puolisoni, etten tahtoisi tehdä mitään teille vastenmielistä, sillä
kiintymykseni teihin on syvä ansioittenne ja varsinkin hyveittenne
vuoksi."
Ludvig XVI korosti nämä viime sanat sanomattoman jalosti, siten
kaikin voimin kohottaen paljon panetellun kuningattaren arvoa
todistajan läsnäollessa, joka tarpeen vaatiessa voisi kertoa, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut.
Tämä hienotunteisuus vaikutti voimakkaasti Marie-Antoinetteen; hän
puristi molemmin käsin kuninkaan tarjoamaa kättä ja sanoi:
"Siis huomiseen, sire, ei pitemmäksi aikaa, kauemmaksi en lykkää,
mutta sitä armoa pyydän teiltä polvillani: Huomenna, kun määräämänne
hetki koittaa, minä vannon, että te lähdette Pariisiin."
"Olkaa varuillanne, madame, tohtori on todistajana", sanoi kuningas
hymyillen.
"Sire, ettehän koskaan ole nähnyt minun pettävän sanaani."
"En, tulin vain ajatelleeksi erästä seikkaa."
"Mitä?"
"Että kaipaan saada tietää, kun te näytte olevan alistunut
suostumaan, miksi tahdotte lykätä matkan kaksikymmentä neljä tuntia
myöhemmäksi. Odotatteko Pariisista joitakin uutisia, tai Saksasta?
Onko kysymyksessä...?"
"Sire, älkää kyselkö minulta."
Kuningas oli utelias, samalla tavalla kuin Figaro oli laiska;
uteliaisuus tuotti hänelle nautintoa.
"Onko kysymyksessä joukkojen saapuminen, lisäväen tulo, valtiollinen
toimenpide...?"
"Sire, sire", sopersi kuningatar moittivalla äänellä.
"Onko kysymyksessä..."
"Ei mikään ole kysymyksessä", vastasi kuningatar.
"Se on siis salaisuus?"
"On. Levottoman naisen salaisuus, siinä kaikki."
"Siis oikku?"
"Oikku, jos niin tahdotte."
"Ja se on korkein laki."
"Se on totta. Miksi ei ole politiikan laita sama kuin filosofiankin?
Miksi ei kuninkaitten sallita kohottaa valtiollisia oikkujaan
korkeimmaksi laiksi?"
"Kyllä siihen vielä tullaan, olkaa varma. Ainakin minä olen jo
joutunut siihen", sanoi kuningas leikillisesti. "Siis huomiseen."
"Huomiseen", lausui kuningatar alakuloisesti.
"Pidättekö tohtorin luonanne?" kysyi kuningas.
"En, en", lausui kuningatar niin kiihkeästi, että se pakotti
Gilbertin hymyilemään.
"Minä vien siis hänet mukanani."
Gilbert kumarsi kolmannen kerran Marie-Antoinettelle, joka tällä
kertaa vastasi siihen pikemmin naisena kuin kuningattarena.
Kun kuningas asteli ovea kohti, seurasi hän.
"Minusta näyttää siltä", sanoi kuningas mennessään suuren gallerian
läpi, "että olette hyvässä sovussa kuningattaren kanssa?"
"Sire", vastasi tohtori, "siitä suosiosta saan kiittää teidän
majesteettianne."
"Eläköön kuningas!" huusivat hovilaiset, joita jo alkoi kokoontua
etuhuoneisiin.
"Eläköön kuningas!" huusi palatsin pihalla joukko upseereja ja
ulkomaalaisia sotilaita, jotka tungeksivat palatsin oville.
Nämä jatkuvat ja yhäti kasvavat huudot tuottivat Ludvig XVI:lle
suurempaa iloa kuin mitä hän koskaan ennen oli tuntenut
samanlaisissa, perin lukuisissa tilaisuuksissa.
Mitä taas kuningattareen tulee, oli hän jäänyt istumaan ikkunan luo,
jonka ääressä oli viettänyt niin kamaloita hetkiä. Kun hän kuuli
nämä uskollisuutta ja rakkautta ilmaisevat huudot, jotka kaikuivat
kuninkaan ohikulkiessa ja haipuivat loitos, portikkoihin ja puiston
etäisimpiin varjostoihin, hän sanoi:
"Eläköön kuningas! Niin, eläköön kuningas! Hän on elävä ja sinun
tahdostasi huolimatta, sinä inhottava Pariisi. Sinä kauhea kuilu,
sinä verinen rotko et saa niellä tätä uhria... Minä riistän sinut
häneltä tällä hennolla kädelläni, joka sinua nyt uhkaa, ja jätän
sinut, kaupunki, alttiiksi ihmisten kirouksille ja Jumalan kostolle!"
Ja sanoessaan nämä sanat niin väkevällä vihalla, että se olisi
kauhistuttanut vallankumouksen raivoisimpiakin puolustajia, jos
olisivat olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään, kuningatar
ojensi Pariisia kohden heikon kätensä, joka loisti pitsien alla aivan
kuin huotrastaan vedetty kalpa.
Sitten hän kutsui madame Campanin ja luotettavimmat hovineitinsä,
sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta ketään
vastaan.
V