Kuinkas monta viikkoa on vielä koulun alkuun? — Vähän yli kaksi
viikkoa. — Viimeinen lukukausi. — Ylioppilaskirjoitukset — tentit —
suulliset tutkinnot. — Miten hän niistä suoriutuisi?
Tulisikohan hän Helsinkiin lukukauden ajaksi? — No, mutta miksi taasen
hän mielessä! — Olihan Kaarina ennenkin nähnyt nuoria miehiä, olihan
hän ennenkin niiden kanssa seurustellut ja tavannut keskustelussa
yhdenmukaista ajatustapaa ja ymmärtämystä. Mutta minkä vuoksi hän niin
tavattomasti riemastui sydämessään, kun hän huomasi, että tämä hänet
ymmärsi niin hyvin, ettei hänen tarvinnut loppuja selitellä, niinkuin
pari kertaa tapahtui? Miksi tuntui kuin tuon toisen ei olisi tarvinnut
kaikkea puhua, sillä ymmärsihän Kaarina ilmankin, ja miksi tämäkin sai
hänet niin iloiseksi? Mikäs erinomainen tämä oli? — Eikä hän ollut edes
kauan puhunut Kaarinan kanssa, vaan paljoa enemmän hän tuntui puhuvan
toisten kanssa. Joutavia mietteitä!
Kun edes vierustoveri olisi puheliaampi, jotta ajatukset
suuntautuisivat pois tuosta painajaisen tavoin aina esiin tunkeutuvasta
"hänestä".
Eihän hän, Kaarina, ollut mikään tuollainen löyhkä, joka heti ensi
näkemästä ihastuu, tänään tähän, huomenna tuohon! Sellainen hän ei
ollut, eikä tahtonut sellaiseksi tulla! Mistä hullusta sitten tuo
puuska johtui? Oliko "hän" antanut siihen aihetta? Kaarina rupesi
miettimään ja kävi ajatuksissa läpi koko illan yhdessä-olon. Totta
tosiaan, ei "hänessä" syytä ollut! No, mutta sepä sitten ihmettä oli!
Kaarina päätti ruveta juttelemaan, haihduttaakseen nämä ajatukset. Hän
nykäisi vierustoveriaan:
"Joko sinä nukut?"
"No, enhän toki, minä vain ihmettelen, että sinä olet niin hiljaa."
"Oletpa sinä vähän niinkuin epäkohtelias kavaljeeri; onhan herrojen
asia ylläpitää keskustelua!"
"Vanhanaikuiseksihan sinä olet tullut. Onhan nykyajan naisilla siinä
suhteessa yhtä suuri oikeus kuin herroilla."
"Minähän se nytkin keskustelun alotin! Katso sinä, ettei se pääse
seisahtumaan!"
"Pelkäätkö sinä nukkuvasi, jos ei suusi ole liikkeellä?"
"Ei minua nukuta, mutta minä pelkään, että sinä nukkuisit!"
"Mitä sinä siitä pelkäät? Ei suinkaan sinulla ole sitä vanhaa pelkoa,
että ulkona nukkumisesta voi saada keuhkokuumeen?"
"En minä senvuoksi, mutta ymmärräthän sinä, että minulla ei ole mitään
hauskaa koko matkalla, jos sinä kuorsaat."
Liekö hän, vastaväitteistään huolimatta, ottanut onkeensa Kaarinan
velvoittavan käskyn ylläpitää keskustelua, vai liekö oma halu sen
vaikuttanut, sitä Kaarina ei tiennyt, pää-asia vain, että juttelu tästä
puoleen ei tauonnut koko matkalla. Kun Kaarina koti-ovella heitti
jäähyväiset toveriltaan, ei hän enää muistanut äskeisiä kiusallisia
mietteitään, vaan tunsi matkan jälkeen samalla virkistystä ja
luonnollista miellyttävää väsymystä.
Hiljaisuudessa kuluivat joululuvan viimeiset päivät. Milloin hän ei
ollut ulkona hiihtämässä, kului aika osaksi kirjojen ääressä, osaksi
vaatteiden kuntoonpanemisessa, joskus lautapelin, kirjailijapelin tai
muun leikin ääressä sisarusten kanssa, jotka nykyään olivat Kaarinalle
paljoa suuremmaksi seuraksi kuin ennen. Elvi, joka oli kasvanut
melkein Kaarinan pituiseksi, alistui yhä vieläkin, kuten pienempänä,
kiltisti Kaarinan mielihaluja noudattamaan. Ilmari vielä joskus oli
kiusaamispäällä, mutta muuten hän oli hyvin viisas ja tottelevainen
poika. He olivat kaikki jo koululaisten kirjoissa, Airakin, joka kävi
"leikkikoulua" erään ystävällisen rouvan luona, muutamien muiden
samanikäisten kanssa.
Iltaisin, nuorempien nukkuessa ja kun hänkin oli vanhemmilleen
toivottanut hyvää yötä ja lähtenyt levolle, pyrki hänen mieleensä
useimmiten aivan vastustamattomalla voimalla kuva: tumma tukka,
siniset silmät, pienet tummat viikset, pyöreät kasvot hyväntahtoisine
ilmeineen. Useimmiten hän työnsi kuvan luotaan, eihän hänellä ollut
mitään sen kanssa tekemistä! Mutta joskus hän oli sillä päällä, ettei
hän tahtonutkaan sysätä kuvaa pois luotaan, vaan koetti päinvastoin
vetää sitä lähemmäksi itseään, tarkastaa sitä, syventyä siihen ja
tutkia sitä perinpohjin; mutta silloin se kävi äkkiä epäselväksi ja
hävisi hänen näkyvistään. Päästyään irti kuvasta hän sai taas rauhassa
antautua tulevaisuuden-unelmiinsa, joita hän rakasti, hän sai taas
rakennella pilvilinnoja ja toinen toisiaan ihanampia utukuvia. Hänestä
tulee ensin ylioppilas, sitten hän lukee maisteriksi, sitten antautuu
sellaiseen toimeen, jossa hän eniten voi maataan ja kansaansa palvella.
Hän ei vielä ollut selvillä, mikä se toimi olisi, mutta hän oli varma,
että se hänelle selviäisi. Hän ei panisi kynttiläänsä vakan alle, vaan
hän tekisi työtä kaikilla voimillaan: minkä hän oikeaksi tietäisi,
siitä hän puhuisi, heikkojen puolesta hän taistelisi, totuutta hän aina
puolustaisi!
Tultuaan Helsingin yhteiskouluun ja uusien toverien joukkoon oli hän
huomannut, että oli omien lahjojensa ja taitojensa suhteen ajatellut
liiankin paljon itsestään, sillä hän tapasi monta itseään etevämpää
siellä. Mutta hyvään tahtoon ja työtarmoon nähden tiesi hän sittenkin
olevansa ensimäisiä. Hän uskoi, että hänellä olisi erikoinen tärkeä
paikkansa täytettävänä, ja missä se olisikin, niin hän täyttäisi sen
kunnollisesti, ja elämänsä sekä työnsä hän uhraisi kansansa hyväksi.
Toisinaan häntä vaivasi se, että hän ei vieläkään, vaikka niin lähellä
oli aika, jolloin oli tehtävä päätös opin-urasta, voinut luoda
itselleen tulevasta hänelle erikoisesta toiminta-alastaan kouriin
tuntuvampaa kuvaa. Usealla toverilla oli täysi varmuus kutsumuksestaan.
He olivat onnellisia! Mutta hän, vaikka kuinka olisi koettanut asiata
miettiä, ei päässyt siinä asiassa selvyyteen.
Tuli vihdoin aika, että hänen täytyi lähteä takaisin Helsinkiin,
suorittamaan viimeisen lukukauden koulun penkillä istumiset,
ylioppilaskirjoitukset, tentit ja vihdoin suulliset tutkinnot
yliopistossa.
Aivan toisenlainen tunnelma vallitsi luokalla tämän lukukauden alussa
kuin muulloin. He, tulevat ylioppilaskokelaat, pysyttäytyivät muista
hiukan loitommalla, ja muut jos mahdollista vielä loitommalla heistä,
ja mitä lähemmäksi tuli ylioppilaskirjoitusten aika, sitä selvemmin
tuntui joka tunnilla, että opettajat ja oppilaat ponnistivat yhteistä
päämäärää saavuttaakseen, koulun kunnian pelastamiseksi vaikeassa
koetuksessa.
Vihdoin loppui säännöllinen koulunkäynti, eräänä lauantaina
helmikuun viimeisenä päivänä. Se oli ensimäinen riemunpäivä ja ehkä
kaikista ehjin, sillä vielähän olivat kaikki yhdenarvoiset, kun
ei tiedetty reppujen saajista. Koko luokka lähti koulun pihalta
ajamaan penkinpainajaisiinsa alaluokkalaisten hurratessa kummallakin
puolen katua. Kerrassaan hauska oli toverillinen yhdessäolo, puheita
pidettiin, laulettiin ja lopuksi tanssittiin.
Seuraavana maanantaina, kun toiset menivät koulukirjat kainalossa
kouluun, käyskentelivät ylioppilaskokelaat huolettoman näköisinä koulun
sivutse.
Kaukana oli kumminkin itse asiassa huolettomuus. Valmistavia
harjoituksia ja kokeita, jokunen vähäisempi tentti ja vihdoin
arvailemiset ja otaksumiset ylioppilaskirjoitusten suhteen, ne
painoivat lyijynraskaana taakkana nuoria hartioita. Sitten vielä painoi
tuo tieto, että kaikki sukulaiset ja tuttavat, useat uteliaisuudella,
enemmän kuin oikealla osanotolla, tiedustelivat heidän töitään ja
kokeitaan. Heidän nähtensä koetettiin olla tyynen ja varman näköisiä.
Tottumattominkin tässä oppi vähän teeskentelemään.
Sitten koettivat nuo jännittävät ylioppilaskirjoitusten päivät. Kaarina
suoriutui onnellisesti kirjoituksista, ei tullut sairautta häiritsemään
kirjoituksia, eikä sattunut ainakaan suurempia hermostumisesta
johtuneita pukkeja, ja pahin taakka oli näin ollen poissa, kun
viimeinen kirjoitus oli ohi.
Tenttien pitkä jakso, joka varsinaisesti alkoi näiden päivien
perästä, ei yleensä tuottanut suurempaa rasitusta niille, jotka
olivat huolellisesti läksynsä lukeneet, ja siitä syystä olisivat ne
Kaarinallekin olleet helpot, jollei olisi sattunut muuatta tapausta.
Hän, tuo joulunaikainen uusi tuttava, tuli odottamatta vastaan kadulla
eräänä päivänä, kun Kaarina astui kotia koulusta. Hän kulki nopein
askelin, melkein kiirehtimällä, ja kädessä hänellä oli mustakantinen
kirjoitusvihko. Kun hän huomasi Kaarinan, niin hän nosti lakkiaan,
mutta Kaarina hämmästyi niin, että hän ei tiennyt kuinka liikuttaisi
jalkojaan, jotta hän pääsisi onnellisesti vastaantulijan sivu, niin
hervottomiksi ne äkkiä kävivät. Samalla Kaarina tunsi, että veri nousi
päähän, ja häntä pelotti suuresti, että kaikki ihmiset huomaisivat
hänen hämminkinsä.
Kaarina oli alkanut luulla, että liekehtiminen oli laannut, hän oli
uskotellut itselleen, että se olikin ollut turhaa mielikuvitusta,
mutta nyt hän taas tunsi, että se oli sittenkin jotain. Turhan tähden
hän ei vavissut, aivan ilman syytä ei sydän oudosti sykkinyt. Aivan
kummallinen hätääntynyt tunne hänellä oli koko kotimatkallaan.
Mutta jospa se oli sitä, että Kaarina ei ollut häntä nähnyt? Jos
hän useammin tapaisi, niin varmaan hän tottuisi; jos hän lähemmin
tutustuisi, ehkä hän tulisi huomaamaan, että tämä uusi tuttavuus ei
ollut kummempi kuin monet entiset? Kaarinan täytyisi välttämättömästi
päästä hänen seuraansa uudestaan ja hyvin usein, jotta hän tulisi
tavallisemmaksi ja jokapäiväisemmäksi. Silloin varmaan turhat
mielikuvat häviäisivät!
Näin ajatteli Kaarina istuessaan taas kotona työpöytänsä ääressä. Mutta
kun hän oli päässyt ajatuksen loppuun ja istui siinä hiljaa yksinään,
niin tunki taasen hänen sisäisten silmien eteen tuo kuva, jota hän
viime aikoina oli alkanut unohtaa. Se oli vain selvempi kuin ennen ja
silmät olivat niin omituisen näköiset. Ei kellään ihmisellä Kaarina
ollut sellaisia nähnyt ennen. Jospa tuo kuva sittenkin merkitsisi
jotain hänelle? Jospa nuo silmät sittenkin loistaisivat toisin kuin
kaikkein muiden juuri häntä kohtaan? Kuvastuisikohan niissä joku
salattu kaiho?
"Pois taas joutavat ajatukset! Muuta, tärkeämpää nyt on edessä. Kaarina
hoi, ole ahkera, muuten ei kunnian kukko sinulle laula!"
Kaarina otti historiansa ja alkoi lukea vuosilukuja.
Sillä kertaa oli Kaarina saanut haihdutetuksi kuvan mielestään. Mutta,
miten ollakaan, palasi hän jälleen ja yhä selvempänä häiritsemään
Kaarinan tehtäviä.
Vihdoin hän alkoi huomata, että hänen voimansa eivät riittäneet sitä
mielestä irroittamaan, ja kun hän näin luopui taistelusta sitä vastaan,
otti se hänet kokonaan valtaansa. Ja kumma kyllä, lopulta se ei enää
häirinnytkään, vaan päinvastoin se oli hänen alituisena seuranaan aivan
kuin häntä tukemassa ja helpottamassa hänen työtään.
Hänen mielensä alkoi tulla täydelliseen tasapainoon, kun kuva yhä
enemmän sulautui hänen omaan sisälliseen olemukseensa. Taas sujui
työ hyvin ja tasaisesti siksi kunnes taas kerran, ilman ulkonaista
aihetta, Kaarinan mieleen juolahti epäilevä kysymys: "Välittääkö hän
todellakaan minusta ollenkaan? Onko edes mitään suoranaista aihetta
sitä luulla?" Ja silloin Kaarinan valtasi omituinen toivottomuus, joka
hänen mieltään järkytti siitä tyyneydestä, jota hän näinä tärkeinä
viikkoina välttämättömästi olisi tarvinnut. Hänestä koko maailma näytti
mustalta eikä hän uskaltanut luottaa omaan elämäntehtäväänsä. Ja eräs
vanha ystävällinen täti, jonka hän kerran kadulla tapasi, katseli häntä
tutkivasti, puisti päätään ja sanoi: "Kylläpä sinusta näkyy, että olet
lukenut! Kunhan vain et kadottaisi terveyttäsi! Sen minä aina olen
sanonut, että naiset eivät kestä niin suuria ponnistuksia, kuin on tuo
ylioppilastutkinto!"
Jonkun aikaa Kaarina eli tällaisessa synkässä mielentilassa. Sitte
hän tuli ajatelleeksi, että oli olemassa jotain, jota sanottiin
toivottomaksi rakkaudeksi, ja hän päätti, että hänen tunteensa, jos
se oli rakkautta, oli tätä yksipuolista laatua. Eihän hän ollut
ensimäinen, joka sellaista sai kokea, olivathan muutkin kestäneet
sortumatta, miks'ei hän, jolla kumminkin oli, toisin kuin naisilla
ennen, mahdollisuus kehittyä ja saada elämässä tyydytystä hyödyllisen
toiminnan kautta ulkopuolella kotia. Näin hän koetti itseään rauhoittaa
ja tunsikin siten jonkunlaista tyyntymistä. Verrattain levollisella
mielellä hän näin ollen suoritti viimeiset tentit.
* * * * *
Koitti vihdoin päivä, jolloin ylioppilaskokelaiden tuli ilmoittautua
suullisiin tutkintoihin yliopistossa. Juhlallisin mielin silloin
juhlapuvuissa astuttiin yliopiston avaraan, pylväskäytävän ympäröimään
eteiseen ja sieltä yläkerrokseen, jossa ilmoittautuminen oli tapahtuva.
Mutta vieläkin tärkeämpi oli ilta, jolloin tutkintojen jälkeen päätös
annettiin ja juostiin paljain päin lunastamaan lyyryn koristamia
valkoisia lakkeja, ja kaikkein riemuisin oli hetki, jolloin omaisten
taaja parvi hurraahuutojen kaikuessa tuli valkolakkisia ruusuilla
koristamaan.
Kaarinalla ei ollut läheisiä omaisia vastaanottamassa, mutta hänen
emännältään ja parilta muulta tuttavalta sai hänkin kukkia ja
vilpittömiä onnentoivotuksia. Itse hän luuli, etteivät ne, jotka olivat
kaulasta helmaan saakka, vieläpä selkäpuoleltakin kukkien vallassa,
voineet olla iloisempia kuin hän, jolla kukkaset tuskin rintapuolen
peittivät. Niin oli hänen sydämensä täynnä riemuisia tunteita!
Illalla meni koko joukko Alppilaan, viettämään yhteistä ilojuhlaa,
kaikki paitse yksi tytöistä, jolle oli samana iltana saapunut tieto
sisarensa kuolemasta, kuten eräs tovereista tiesi kertoa.
Tämä sanoma sai nuoret mielet hetkeksi vakaviksi ja Kaarinaan se teki
niin syvän vaikutuksen, että hän tunsi välttämätöntä tarvetta ilmaista
vakavat ajatuksensa toisille. Hän kilisti simalasiaan ja puhui:
"Me kysymme, miksi tämä surullinen tapaus on tullut juuri tänä
iltana eroittamaan yhden tovereista seurastamme ja luomaan synkän,
varjon valoisiin mieliimme. Me kysymme, mutta emme löydä vastausta.
En minäkään tahdo yrittää siihen vastata. Mieluummin olisin minäkin
suonut, että ilojuhlamme olisi ollut eheämpi.
Mutta, toverit, kun kerran olemme tulleet vakavalle mielelle, niin
on meille ehkä helpompi, kuin muutoin olisi ollut, ajatella vakavia
ajatuksia. Ja huolimatta siitä, että meillä nyt on aihetta olla iloisia
oikein sydämen pohjasta, toivoisin, että me kaikki voisimme olla
yksimieliset siitä, että vakaviinkin ajatuksiin on aihetta.
Me olemme astuneet yli tuon korkean kynnyksen, joka
ylioppilastutkinnoksi sanotaan, eteisestä suoraan huoneeseen,
jossa näemme ympärillämme laajoja kirjahyllyjä täynnä tieteellistä
kirjallisuutta, pöytiä, joilla seisoo vaakoja, retortteja, koeputkia,
seinillä karttoja ja kuvia monenlaisia, taideteoksia, kaavakuvia ja
paljon muuta. Meidän tulee viipyä tässä avarassa salissa ja tehdä
työtä uutterasti ja tunnollisesti, mutta työmme lomassa meidän
täytyy myöskin astua ulos tästä salista, siitä suuresta ovesta, joka
vie ulos luontoon, ja seurustella sen kansan kanssa, joka siellä
asustaa, oman Suomen kansamme kanssa, oppiaksemme heiltä mitä he
ovat ja mitä he meiltä odottavat. Meidän tulee lomahetkinämme avata
salin avarat ikkunat ja tutkien tarkastaa sitä elämää, jonka ulkona
näemme, hakeaksemme sitä paikkaa, joka on meitä varten varattu, sitä
toiminta-alaa, joka on meidän kunkin osaksemme tuleva. Meidän tulee
aina muistaa, että me viivymme avarassa opinsalissa ei ainoastaan oman
tulevaisuutemme turvaamiseksi, vaan myöskin ja ennen muuta tullaksemme
kansamme kelvollisiksi palvelijoiksi ja voidaksemme hyvin täyttää
elämäntehtävämme.
Tästä salista aukeaa monta syrjäovea, jotka vievät sivuhuoneisiin.
Pitäkäämme kunnianasianamme olla menemättä niihin kamareihin, joissa me
voisimme heikontua ja huonontua niissä vallitsevan ummehtuneen ilman
tähden, jos kuinka houkuttelevalta tuntuisikin; kääntykäämme ovelta
pois, jos tunnemme, että ilma on tekotuoksuista raskas, ja rientäkäämme
niiden ikkunoiden luo, joista Jumalan aurinko paistaa ja raitis ilma
virtaa. Sieltä saamme voimaa, työhalua ja elämänintoa. Ja niitä me
tarvitsemme aina.
Onnea etsikäämme sieltä mistä sen todella löydämme, siitä
tyydytyksestä, että me pyrimme kunnon kansalaisiksi, ei oman pikkuisen
persoonamme tähden, vaan voidaksemme oman kansamme hyväksi itsemme
uhrata ja sen arvoa kohottaa ja ylläpitää.
Tehkäämme tänään vakava lupaus, että näin teemme.
Sill' mitä jos ei työmme suurempi oisi
kuin kipunan mi syttyy sammumaan
ja verrata vaikk' eloamme voisi
meressä yksityiseen pisaraan,
vaan sinä Suomenmaamme tulet rikkaaks
ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks!
Jumala synnyinmaata siunatkoon!"
Kaarinan lopetettua puheensa seurasi vielä toisiakin, välillä
laulettiin yksiäänisiä lauluja ja mitä myöhemmäksi kului, sitä
iloisemmaksi tuli mieliala. Aamun valetessa vasta noustiin ja
lähdettiin kotimatkalle.
Pari päivää tämän jälkeen käveli Kaarina asemasillalla odottamassa
junan lähtöä. Hän oli jäänyt toisista jälemmäksi eikä asemalla ollut
saattajoita muita kuin hänen aina ystävällinen emäntänsä.
Tulihan tuossa toinenkin. Kaarina ei erehtynyt, hän tuli suoraan luo,
kaksi ruusua oli hänen kädessään, ne hän pyysi antaa Kaarinalle.
Kädenpuristus, ja hän hävisi toisten valkolakkisten parveen!
Kuului toinen soitto. Kaarina hyvästeli kiireisesti emäntäänsä ja astui
vaunuun, joka veisi hänet yhä kauemmas Helsingistä. Ensi hetkenä tunsi
hän jonkunlaista ikäväntapaista tunnetta siirtyessään sieltä poispäin.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänet täytti monta vertaa
voimakkaampi riemullisuuden tunne.
Hän ei sittenkään ollut turhia uneksinut!
Hänen rakkautensa ei sittenkään ollut toivoton!
Vielä kädessään olevat ruusut sen todistivat! Hän pisti ne povelleen,
niin että hän joka hetki voi tuntea niiden tuoksun.
Juna hiljentää vauhtiansa, jo näkyy asemasilta ja odottava väkijoukko!
Hetkinen vain, niin juna pysähtyy!
Kaarina tarttuu käsitavaroihin, jotka hän on latonut penkille eteensä
ja astuu muun joukon keskellä ulos ovesta. Tultuaan vaunusta ulos
huomaa hän vanhempainsa seisovan rinnakkain asemasillalla. Isän parta
on käynyt harmaammaksi, äiti, joka on viime vuosina lihonut, on
kuitenkin kasvoiltaan melkein kapeampi kuin ennen ja hienoja ryppyjä
on ilmaantunut suupielien ja nenänjuuren ympärille, tehden hänet
vanhentuneen näköiseksi. Kumpikin etsii häntä katseillaan, isä oikein
levottoman näköisenä.
Nyt he näkevät hänet, ensin isä, sitten äiti, joka on likinäköisempi.
Oi, kuinka heidän silmänsä loistavat ilosta!
Kaarina rientää heidän luokseen ja syleilisi heitä siinä samassa
silmänräpäyksessä, jolleivat kädet olisi kiinni tavaroissa. Vasta sen
jälkeen kun isä ja äiti yksissä neuvoin ovat niistä vapauttaneet hänen
oikean kätensä, saa hän tarttuneeksi heitä kaulaan, ensin äitiä ja
sitten isää, vastaanottaen samalla heidänkin lämpimät syleilynsä.
Mutta ketkä tuolla? Uudet kesäpuvut olivat pettää! Eini ja Helli!
Kaarina syöksyi heitä kohti, ja sai vastaanottaa heidän iloiset
onnittelunsa.
Sitten päätettiin, että isä ottaisi ulos matkatavarat ja ajaisi äidin
kanssa ajurilla kotiin ja Kaarina sen sijaan menisi jalkasin toisten
tyttöjen kanssa.
Kaarina sai nyt aikaa lähemmin tarkastaa tovereitansa. Helli oli tullut
solakammaksi ja hänen kasvonsa pienet piirteet näyttivät entistä
hienommilta, Einikin näytti muuttuneen viime näkemältä. Ehkäpä tuo
uutta kuosia oleva kevättakkikin osaltaan vaikutti sen, että hänen
kauniisti kehittyneen vartalonsa piirteet tulivat selvemmin näkyviin.
Hänen säännölliset kasvonsa olivat tulleet voimakkaammiksi, joka seikka
niitä kaunisti ja teki ne Kaarinan mielestä entistä miellyttävämmiksi.
Siinä he sitten läksivät astumaan yhdessä rivissä, Kaarina keskellä,
Helli oikealla, Eini vasemmalla puolella, reunimmaisten melkein
työntäessä edellään valkolakkista toveriaan.
"Muistatko kuinka minä kerran ennustin, että sinusta tulee ylioppilas,
oikeaanhan minä osasin!"
"Ja minä, että sinusta tulee voimistelija! Mutta sinä, Helli,
sinustahan tulee rouva, aivanhan olin unohtaa onnitella! Näytäppä
vasemman käden nimetöntä! Voi, voi kuinka se kiiltää! Onnea nyt vain!"
"Kuka sen tietää, vaikka sinustakin vielä tulisi! Mistä sinä olet nuo
ruusut saanut?" Helli iski näin sanoessaan viekkaasti silmää.
Kaarina ei vastannut mitään ennenkuin Einikin alkoi häntä ahdistaa:
"Sano suoraan, eläkä peitä, kuka ne antoi?"
"Sitä en sano, en ainakaan vielä!"
"Kuka sitä olisi uskonut, että sinä olet sellaisia salaisia ystäviä
itsellesi hankkinut", sanoi Helli, mutta katsellen kieroon Kaarinaan
päin sanoi hän sitten: "Ei ruveta utelemaan enempää, koska hän
punastuu!"
Kaarina sai vielä tehdä selkoa äänimäärästään ja miltä oli tuntunut,
kun hän ensimäisen kerran painoi ylioppilaslakin päähänsä, saiko hän
paljon kukkia ja oliko hauskat ylioppilaslaskemut.
Kaarina puolestaan tahtoi saada tietoja entisistä
tyttökoulutovereistaan, jotka hänelle sittenkin olivat pysyneet ja
tulisivat pysymään rakkaampana kuin uudet, helsinkiläiset toverit.
Hän saikin kuulla jotain heistä kaikista. Merkillisintä kaikista oli
kertomus Taimista: hän oli tullut uskovaiseksi! Hän oli metodisti!
Leipänsä hän ansaitsi kauniin käsialansa avulla. Hän oli tuomarin
apulaisena, puhtaaksikirjoittajana. Terve hän ei vielä ollut, mutta
kesällä hän aikoi mennä kylpylaitokseen.
He päättivät mennä seuraavana iltana yhdessä kävelemään, saadakseen
rauhassa keskustella yhteisistä tovereistaan ja vanhoista
koulumuistoistaan.
Kodin luo tullessa saapuivat vanhemmatkin ajaen ja heitettyään
jäähyväiset tytöille auttoi Kaarina heitä tavarain nostamisessa alas
rattailta ja niiden kantamisessa ylös.
Sisarukset olivat eteisessä ja tervehtivät häntä kunnioittavalla
ihmettelyllä, katsellen enemmän lakkia kuin Kaarinaa itseään. He olivat
kasvaneet muut, paitsi Elvi, joka jo jouluna oli melkein Kaarinan
pituinen. Kaarina aikoi riisua lakin päästään, mutta isä ehti väliin:
"Istu tänä iltana lakki päässä, että oikein saamme sinua nähdä!" Vielä
kerran Kaarinaa syleillen jatkoi hän: "Onnea nyt sinulle, tyttöseni,
kun jo noin pitkälle olet ennättänyt! Oikeastaan sinä kyllä olet
päässyt vasta alkuun, mutta vaikka suomalainen sananlasku sanookin,
että alku aina hankala, tahtoisin ylioppilas-aikaan nähden lisätä,
että se on ihana, sillä silloin ovat maailman ovet avoinna ja toiveita
täynnä sen tiet! Vaikka et vielä olisi aivan selvillä siitä, minkä tien
valitset, niin tiedät, että sinulla on vapaus valita, ja tieto tästä on
ihana."
"Nähdessäni sinut tuossa muistan niin selvään mitä tiesin itse
ylioppilaaksi tullessani. Vaikka silloin haaveksin toista, kuin mitä
elämä sittemmin antoi, säilytän näiden hetkien muiston kalliina helmenä
muistojen monilukuisessa sarjassa."
Äiti kehoitti käymään ruokasaliin, jossa heitä tervehti kukkien
koristama teepöytä. Kun he olivat kaikki istuutuneet, puhui äiti teetä
tarjoillessaan:
"Toista oli minun nuoruusvuosinani kuin nyt! Ei opinteitä silloin
naisille avattu samassa määrässä kuin nykyään. Heille syötettiin
määrätyt annokset tietoja, ja kysymättä, oliko heillä halua tai
taipumusta, sysättiin heitä määrätyille enimmäkseen käytännöllisille
urille. Myönnän, että mielipiteet ovat keikahtaneet liian paljon
toiselle puolelle, että käytännöllisiä työaloja on halveksittu ja
saatettu lukutielle sellaisiakin tyttöjä, joilla on ollut sille
uralle vähän tahi tuskin ollenkaan edellytyksiä. Mutta suurempi
valintavapaus, joka nykyään on olemassa, on kumminkin korvaamaton etu
nykyajan tytöille. Kiitos siitä niiden viisasten ja kaukonäköisten
naisten, jotka ovat nykyistä olotilaa valmistaneet! Kiitos niiden
vaikutusvaltaisten miesten, jotka ovat uskaltaneet vapautua
ennakkoluuloista naisten kykyihin nähden!" Kyyneleet nousivat äidin
silmiin hänen näin puhuessaan. Silloin Kaarina nousi ylös ja kuiskasi
äidin korvaan: "Ethän ole katkera siitä, että elit ennen tätä
onnellista aikaamme?"
"En, lapseni, minä vain iloitsen sinun puolestasi!" vastasi äiti yhtä
hiljaa, suudellen Kaarinaa poskelle, ja pyyhkäsi silmistään kyyneleet.
Tuli sunnuntai. Kaarina heräsi varhain aamulla ja huomasi
alasvedettyjen uutimien ja ikkunanpielen välisestä raosta, että oli
kirkas päivänpaiste. Hänet valtasi äkkiä vastustamaton halu lähteä
ulos keväistä aamuilmaa nauttimaan, ja ennenkuin toiset olivat
ehtineet nousta vuoteistaan, oli hän puettuna ja sanoi lähtevänsä ulos
kävelemään.
Oi, kuinka oli raikas aamun ilma! Kivitetyt kadut ja katukäytävätkin
näyttivät aivan kuin puhdistuneilta kasteen vaikutuksesta. Mutta
Kaarinaa ei tyydyttänyt yksin raittiin ilman hengittäminen, eikä
edes puistojen rehevää vihannuutta lupaava, säännöllisesti kehittyvä
kasvaminen ja nuppuileminen, ollut hänelle kylliksi, vaan hän tahtoi
nähdä luontoa ja vettä, ja hän tiesi mistä hän ne löytäisi. Hän
suuntasi askeleensa kallioista kumpua kohti kaupungin ulkopuolella,
hänelle jo lapsuudestaan tuttuun paikkaan. Liekö hän koskaan siellä
käynyt näin varhain aamulla, sillä kouluaikana oli aamu-uni aina
ollut kuin parhainta herkkua ja lupa-aikoina hän oli ollut maalla?
Päästyään perille ja luotuaan silmäilyn eteensä tuntui hänestä, ettei
kaupunki täältä katsottuna koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin
nyt. Ja näköala sen toisella puolen leviävälle siniselle selälle ei
hänen mielestään koskaan ollut esiintynyt niin viehättävänä kuin nyt,
aamuauringon sitä valaistessa.
Täällä istuessaan hän ensi kerran Helsingistä tultuaan oikein rauhassa
ehti ajatella omia ajatuksiaan.
Silloin taas tuli hänen mieleensä ajatus, joka kerran oli anastanut
hänet niin kokonaisena, että koko ympäristö, kaikki maailma, oli
häneltä unohtunut, tuo ajatus, jonka kaksi ruusunkukkaa oli hänelle
antanut: "hänen rakkautensa ei ollut toivoton!"
Mutta mikä hän sitten oli, joka uskalsi itselleen luulla mahdolliseksi
tuota suurta onnea? Oliko hän sellaista ansainnut? Jos hän, tuo eräs,
nyt astuisi Kaarinan eteen ja sillä oikeudella, joka täytyi olla hänen,
vaatisi selitystä mikä Kaarina oli, niin mitä hän vastaisi? Oliko hän
aina ollut rehellinen ja oikeamielinen? Oliko hän oppinut voittamaan
itsensä, oman kiivautensa ja itsekkäisyytensä? Oliko hän koskaan ollut
valmis totuuden puolesta uhraamaan jotain? Oliko hän edes oikein
vilpittömästi pyrkinyt eteenpäin sillä ainoalla oikealla tiellä? — Mitä
hän vastaisi?
Kummallista, että Kaarina nyt vasta tuli ajatelleeksi, että hänen aivan
täydellä todella tulisi joskus näihin kysymyksiin vastata! Vaan miten
kävisi, jos hän ei voisikaan vastata? Jos hänen ylpeytensä panisi
vastaamista vastaan? Mutta jos hänen rehellisyytensä, toiselta puolen,
ei voisi suostua vaikenemiseen? — Silloin hänen kaunis rakkausunelmansa
häipyisi yhtä äkkiä kuin se oli syntynytkin ja hänen täytyisi jatkaa
elämäänsä yksin, kuten tähänkin saakka.
Yksinkö? — Mistä tämä ajatus nyt tuli? — Ei, ei hän ollut yksin, vaan
hän oli yksin tuhansien joukossa, ja jos hänellä ei ollut rinnallaan
toveria ja ystävää, niin läheistä, kuin hän oli joskus toivonut, niin
rakasta, kuin hän oli salaa uneksinut, niin oli hänellä toisia, oli
monta vielä yksinäisempää kuin hän, mutta ei kuitenkaan yksin enempää
kuin hänkään. Ne olivat nekin hänen kansansa lapsia, jotka kaikki,
kuten hänkin, pyrkivät kunnon ihmisiksi, uutteriksi työmiehiksi
isänmaansa vainioilla. Kaikki he, kuten hänkin, tahtoivat kansansa
hyväksi uhrata elinvoimansa ja työtarmonsa, kaikki he tahtoivat olla
mukana kohottamassa, jalostamassa ja lujittamassa Suomen kansan
kokonaisuutta. Oliko hän yksin, kun hän tiesi, että niin monta seisoi
rinnallansa, katseet tähdättyinä yhteiseen päämäärään, iloiten
yhteisistä iloista ja surren yhteisten pettymysten tähden?
Ei, yksin hän ei sittenkään ollut. Mutta oliko hän arvokas kulkemaan
tässä yhteisessä rintamassa? Ja jos hän ei vielä sitä ollut, tulisiko
hän koskaan kyllin arvokkaasti täyttämään hänelle määrätyn sijan?
Kuinka hän osaisi löytää juuri sen paikan, joka oli hänelle ominainen,
ja jossa hän voisi toimissaan paraiten menestyä?
Kaarinan valtasi tunne siitä, että hän oli mitätön ja huono ase
usein uneksimiensa suurten aatteiden palveluksessa. Ja tuo kirjava
ihmiselämä, jonka hän ympärillään näki, sitten vielä sisälsi hänelle
monta selittämätöntä arvoitusta. Kuinka hän voisi oppia sitä oikein
arvostelemaan ja suhtautumaan siihen oikealla tavalla? Ja kaiken
näkyväisen mukana ja yläpuolella itse Jumala ja hänen vaatimuksensa,
kuinka voisi hän niitä täyttää? — — —
Kirkonkellot alkoivat soida. Oliko se niiden ääni, vai oliko se luonnon
hiljainen hartaus, joka toi Kaarinalle vastauksen?
"Minun voimani on heikoissa väkevä!" Nämä sanat juolahtivat hänen
mieleensä. Niin, "Jumalan avulla", nuo usein toistetut, melkein
soinnuttomiksi käyneet sanat, ne saivat hänelle nyt sisällystä. Hän
teki nopean päätöksen, nousi ja astui kaupunkiin päin mennäkseen
kirkkoon. Sisällinen tarve ajoi hänet siihen. Hänellä oli ollut
jonkunlainen vastenmielisyys kotikaupunkinsa kirkkoon menemistä
vastaan, aina siitä saakka kun hän lapsena oli kerran luullut
huomanneensa kirkonkäynnin johtuvan ulkonaisesta tavasta. Tämä
vastenmielisyys oli kokonaan poissa, kun hän hetkisen jälkeen
astui Herran huoneeseen. Kaikesta, virsistä, joita veisattiin,
yksinkertaisista rukouksista, tekstistä ja saarnasta sai hän aina
aihetta sovelluttaa ajatuksia itseensä, ja sitä myöten kuin hän itseään
tutkiessaan tunsi heikontuvansa, ymmärsi hän yhä selvemmin, että on
voima, joka voi ja tahtoo olla hänessä väkevä. Siihen voimaan hän
tahtoisi luottaa, sen avulla hän voisi täyttää tarkoituksensa tässä
elämässä!