Kaarina luki kirjeen uudestaan hitaasti ja painaen mieleensä ajatukset.
Sitten hän vielä luki tämän kohdan:
"Hartaasti toivoisin, että sinussa kasvaisi elävä Jumalan tunteminen ja
voimakas hengellinen elämä."
Hänen äitinsä toivo se oli! Olihan se hänenkin toivonsa! Mutta kuinka
kaukana hän vielä olikaan siitä päämäärästä, johon hänen tuli pyrkiä!
Itsekkäisyyttä oli hänessä paljon ja hillitsemätöntä kiivautta ja
pahoja ajatuksia ja hienotunteisuuden puutetta, niin paljon, paljon
pahaa. Hän tiesi, että omat voimat eivät riittäisi sitä voittamaan,
vaan hän tarvitsi siihen apua ylhäältä, ja sitä hän tahtoisi hartaasti
sydämensä pohjasta rukoilla.
Mutta oliko hänellä täysi luottamus Jumalan apuun? Tällä hetkellä hän
tunsi niin olevan, mutta oliko hänellä aina sama varmuus? Hän muisti
monta hetkeä, jolloin mitä kauheimmat epäilykset väkisin tunkeutuivat
mieleen. Näistäkin vapautuakseen hän tarvitsi Jumalan apua.
Hänet valtasi äkkiä rauhattomuus. Olikohan aivan varmaa, että Jumalan
apu ulottuisi häneen, joka oli niin haparoiva ja heikko, joka oli niin
kehittymätön hengellisen elämän alalla?
Tulisiko hän koskaan saamaan täyttä varmuutta siitä?
* * * * *
Muutamia minuutteja vain, niin olisivat kaukana näkyvistä kivitalojen
harmahtavat seinät, puutalojen lauhtuneet tai lauhtumaisillaan olevat
maalatut laudoitukset, poissa ruskeat kadut ja hiekoitetut käytävät,
poissa näkyvistä laiskat ajurit hevosineen, maleksivat kävelijät ja
taakkojaan kantavat tai kelkoillaan vetävät työn orjat!
Kaarina istui erään ylioppilaan, lapsuutensa leikkitoverin,
rinnalla mukavassa nahkasten peittämässä matkareessä, joka kuului
rekiretkeläisten iloiseen jonoon. Nyt jono läksi liikkeelle, kulkuset
alkoivat helistä ensin hitaammassa, sitten yhä kiivaammaksi yltyvässä
tahdissa, ja viimein kuului vain yksi tasainen kirjavaääninen soitto,
se kuului edestä, takaapäin, syrjiltä, joka puolelta. Ja ihmiset
seisahtuivat hetkeksi hymy huulilla, katseillaan seuratakseen nuorison
iloista kulkuetta.
Se kiersi kerran ympäri torin, sitten se kulki pitkin pääkatua suoraan
alas hohtavan valkoiselle lumikentälle, jota metsäiset kukkulat
ympäröivät joka haaralla.
Mikä suloinen tuoksu, mikä puhdas ilma, mikä ihana näky! Ja kulkusten
ja tiukujen kirjavaääninen soitto kaikui riemua, elämännautintoa,
ikuista nuoruutta ja kevääntoivoa! Se soitto levisi yli valkean kentän,
ja metsäisiltä kunnailta vastasi kaiku, vieritti soinnut takaisin ja
pani nuorten sydämetkin soimaan samaa iloista ja onnekasta säveltä.
Ruusunpunainen hohde levisi yli taivaan kannen, se oli lyhyen
päivätyönsä lopettaneen auringon jäähyväistervehdys talviselle
luonnolle. Ja luonto vastasi tervehdykseen peräytymällä hetkeksi
melkein näkymättömään usvaiseen huntuun, aivan kuin se siten olisi
tahtonut osoittaa kaihoavaa, ikävöivää mieltään.
"Kyllä me olemme typeriä, kun niin vähän liikumme ulkopuolella
kaupungin, silloin kun meillä siihen olisi aikaa ja tilaisuutta",
sanoi Kaarina vierustoverilleen, joka istui selkäkenossa tilaisuutta
varten lainaamaansa sudennahkaturkkiin puettuna ja näytti nauttivan
olemassa-olostaan. Hän näytti tässä istuessaan lyhyeltä, vaan hän oli
pitkä mies. Suuret silmät olivat siniset, nenä suora ja parraton suu;
pienenlainen kapea leuka oli melkein kokonaan karvakauluksen peitossa.
"Minä juuri tässä ajattelin, että kyllä pitää ruveta hiihtämään tästä
puoleen. Ihan huomispäivänä minä lähetän sukseni tervattavaksi",
vastasi nuorukainen ja koetti puhuessaan kääntyä Kaarinaan päin, mutta
turkki oli jäykkä ja reki ahdas, niin että ainoastaan pää pääsi sen
verran kääntymään, että silmät kieroon katsoen näkivät Kaarinan.
He alkoivat sitten suunnitella hiihtoretkiä joka aamu joululuvan aikana
ja olivat molemmat yhtä mieltä siitä, että siitä tulisi erinomaisen
hauskaa.
Sitten he painautuivat taas kukin kolkalleen. Kaarina veti ison huivin
tiiviimmästi ympärilleen, sillä jäältä tuleva viima pyrki tunkeutumaan
sen alle ja jäähdyttämään.
"Miltähän tuntuisi, jos tässä vieressä istuisi se kaikkein rakkain,
jota hän ei vielä ollut löytänyt, joka tuntisi hänen sydämensä
tykytykset yhtä hyvin kuin hän itse, joka aavistaisi hänen
ilmaisemattomatkin ajatuksensa, joka ymmärtäisi häntä täydellisesti?
Ja hän tämän toverinsa tuntisi ja tietäisi hänenkin salaisimmat
ajatuksensa ja käsittäisi hänet kaikessa. Ja he molemmat, jos he tässä
istuisivat kahden kesken talvisen luonnon keskellä, tuntisivat itsensä
niin onnellisiksi, eivätkä he vain tänä yhtenä iltana yhdessä ajaisi,
vaan aina, koko pitkän elämän ajan kulkisivat he samaa tietä yhdessä. —"
Jo alkoivat tähdet taivaalla tuikkia, ilma kirkastua ja kuun kapea
käyrä viiva yhä selvempänä loistaa. Metsäiset rannat olivat tulleet
tummemmiksi, ei enää eroittanut saaria mantereesta eikä kauempana
olevia kukkuloita laisinkaan näkynyt. Kaarina veti huivinsa ihan
huppuun.
"Entä jos täällä vieressä olisi se oikea!" Kaarinaa hytkähdytti, sillä
niin naurettavalta tuntui se ajatus. Hänen täytyi kurkistaa toveriaan.
Jokohan se nukkui, koskapa ei mitään virkkanut? Ei, silmät olivat auki,
hänkin oli omissa ajatuksissaan.
"Kaikenlaisia ajatuksia sitä voikin mieleen tulla!" Kaarinan
matkatoveri oli hyvä poika, aina reipas ja ilomielinen, lapsena aina
pienempien puolustaja vallattomien poikien kujeita vastaan, isompana
aina mukana ja hauska toveri. Ennen suomalaisen seuran iltamissa hän
oli Kaarinalla melkein säännöllisesti franseesikavaljeerina, ja jos
he Helsingissä sattuivat yhteen teatterissa tai jossain muualla, niin
aina hän kohteliaasti saattoi Kaarinan kotiin, jos tällä ei ollut
seuraa. Mutta vaikka he tavallaan, vanhoina tuttuina ymmärsivätkin
toisensa hyvin, oli heidän suhteensa kumminkin sellainen, että tuntui
aivan hullunkuriselta ajatus, että hän voisi tulla Kaarinalle muuksi
kuin mikä hän nyt oli. "Hyvä poika", siinä kaikki! "Olkoon siihen
tyytyväinen, kaikki pojat eivät sitä liikanimeä ansaitse!"
Reki nousi maihin, lämmin henkäys tuntui vastassa ja Kaarina aukaisi
huivinsa nähdäkseen ympärilleen. Kuin mustat haamut vilahtivat puut
heidän ohitsensa metsätietä kuljettaessa, sitten tultiin aukealle ja
viimein kujaa myöten taloon, jonka tupa oli heitä varten tilattu.
Kamarissa riisuutuessa seurueen jäsenet iloisin huudahduksin toinen
toisiaan tervehtivät. Kaksi nuorta herraa, ollen nähtävästi joukossa
viisaampia, seisoi vähän syrjemmässä toisista, kunnes heidän
seuralaisensa, Tuomolan tytöt, tulivat heitä serkkuinaan toisille
esittämään. Toinen heistä oli pitkä, vaaleaverinen, toinen lyhyempi ja
tummempi.
Kaarina oli ennenkin kuullut puhuttavan näistä Tuomolan tyttöjen
serkuista, ja joulunaikana hän oli heidät nähnytkin vilahdukselta,
mutta nyt hän ensi kerran näki heitä likemmältä. Se vaaleampi oli
juuri sellainen, jommoiseksi Kaarina oli ihanteensa kuvitellut:
solakka, jalopiirteinen ja ryhdikäs, käytökseltään varma ja kumminkin
ystävällinen. Mutta sittenkin tuo toinen, tummempi ja lyhyempi, jolla
nuo ulkonaiset ihanteelliset ominaisuudet vähemmin esiintyivät, teki
Kaarinaan syvemmän vaikutuksen heti ensi näkemältä. Mikä sen aiheutti,
siitä hän ei tiennyt, mutta sen hän vain tunsi, että hänen täytyi millä
keinoin hyvänsä päästä tuosta henkilöstä selville ja päästä hänen
kanssaan enempään tuttavuuteen, sillä jotain erinomaisempaa juuri häntä
varten täytyi olla siinä ihmisessä!
Ilta kului leikeissä ja tanssissa. Sitten syötiin talon emännän
valmistama maukas illallinen ja vihdoin iltayöstä lähdettiin
kotimatkalle.
Kun Kaarina oli asettunut rekeen toverinsa viereen ja joukko taas oli
paluumatkalla, oli Kaarinan mieliala muuttunut aivan toisenlaiseksi
kuin tulomatkalla. Mistä tämä muutos? Oliko hän jotain kokenut, vai
eikö hän ollut mitään kokenut? Mikä oli hänellä mielessä? — Ei mikään
— ja kuitenkin jotain! — Mikä se 'jotain' oli? Mielikuvitustako, vai
todellisuutta?
Ei, ei se ollut mitään! — Tänä iltana kaikki hullutukset pyörivät
mielessä. Ensin hän kuvittelee mielessään, että matkatoveri olisi
hänelle se yksi ja ainoa, aivan mahdotonta asiaa. Sitte hän ensi
tapaamalta, tietämättään taivaallista tuosta toisesta, alkaa häntä
ajatuksillaan, silmillään ja korvillaan seurata, aivan kuin ei muita
enää maailmassa olisikaan. Siinä toinen hullutus!
No, nyt järkeviin ajatuksiin! Kaarina alkaa huivinsa raosta tirkistää
tähtiä, jotka yöllisellä taivaalla vilkkuvat. Tuossa on Väinämöisen
viikate, tuossa on Otava, tuossa kulkee linnunrata. Mikähän loistava
tähti tuokin tuossa lienee. Olisipa hauska tietää niiden kaikkien nimet!
Mutta kuinka kauniisti ne loistavat! "Katseleekohan hänkin niitä,
huomaako hänkin kuinka kirkkaat ja loistavat ne ovat?"