että askel askeleelta laskeutuisimme alempiin seutuihin ja yhä
lämpimämpiin ja tiheämpiin ilmakerroksiin. Kuukautta myöhemmin olimme
kumminkin Toktsheniakin ylempänä, edessämme oli maa lumen peitossa ja
taas kuulimme raekuurojen risaisia telttejämme pieksävän. Mutta
_Shipkissä_ pystytimme telttimme taas puistoon, joka loisti kesän
rehevimmässä kauneudessa, ja kuulimme tuulen humisevan tiheälehtisten
aprikoosipuiden latvoissa. Shipki on viimeinen tibetiläinen kylä. Sen
puistokeitaasta alkaa jyrkkä rinne _Shipki-la_-solaan, johon noustessa
on kiivettävä korkeuteen, joka vastaa kuutta päälletysten ladottua
Eiffeltornia. Sinne päästyä seisoo Tibetin ja Intian rajalla. Käännyin
ympäri ja silmäilin viimeisen kerran noita lohduttoman autioita,
hedelmättömiä vuoristoja, joissa unelmani olivat toteutuneet ja
onnentähteni oli loistanut kirkkaammin ja ystävällisemmin kuin koskaan
ennen.
Elokuun 28. p:nä 1908 leiriydyimme Poon kylään ja minä vietin täällä
kaksi päivää herrnhutilaisten lähetyssaarnaajien vierasvaraisessa
talossa. Herrat Marx ja Schnabel sekä heidän ystävälliset perheensä
osottivat minulle ylenmääräistä hyvyyttä. Täällä myös sain kuulla
tuhannet ulkomaailman uutiset -- mieleni oli kuin kuuntelisin vihdoin
saavutetun meren rantahyrskettä. Runsaan kahden vuoden kuluessa en
ollut nähnyt yhtään ainoata europalaista; itse tibetiläisessä puvussani
näytin maantierosvolta. Mutta lähetyssaarnaajat pukivat minut
europalaiseen kesäpukuun ja panivat intialaisen hatun päähäni.
Tie laskeutuu yhä alemmaksi, ilma tulee lämpimämmäksi. Uskollinen
ystäväni, iso pörröinen Takkar katselee minua kysyvin silmäyksin. Se ei
pidä kesän tuoksuvasta seppeleestä eikä niityn kirjavasta kukkeudesta.
Se muistelee etäisten lakeiden tasankojen vapaata elämää, se kaipaa
taisteluita erämaan susia vastaan ja uneksii ikuisten lumimyrskyjen
maasta. Eräänä päivänä näimme sen juovan tien poikki virtaavasta
pienestä purosta ja sitten laskeutuvan vilpoiseen varjoon makaamaan.
Siten oli se jo monet monituiset kerrat tehnyt, mutta nyt näin sen
viimeisen kerran! Se kääntyi takaisin ja juoksi yksinänsä Tibetiin.
Kuitenkin oli ero siitä raskas, kuten huomasin siitä, että se oli
katsonut velvollisuudekseen pyytää Poon lähetyssaarnaajia lähettämään
minulle terveiset. Eräänä aamuna löysivät nämä sen asemansa portin
edessä makaamasta, ja ollen vanhalle tavallensa uskollinen, ei se
aikonut ketään sisään tai ulos päästää. Mutta se otettiin
vierasvaraisesti vastaan ja lähti kahleeseen kytkettynä vankina uusia
kohtaloita kokemaan. Joskus saan vieläkin herra Marxin kautta
tervehdyksen vanhalta Tattariltani, joka puolusti telttiäni niin
uskollisesti, kun minä sen kotimaassa valepuvussa matkustelin.
Yhä lisääntyvällä levottomuudella olin odottanut sitä hetkeä, jolloin
lähes kaksitoistakuukautisen täydellisen vaitiolon jälkeen saisin taas
kirjeitä kotipuolelta, ja olin itsekseni kysynyt, voisinkohan ne lukea
kyyneliin puhkeamatta. _Gaurfassa_ saavutti minut postilähetys syyskuun
9. p:nä. Luin koko illan, koko yön ja koko seuraavan päivän, ja
viimeiset päivämatkat Simlaan voin kulkea iloisin mielin, kuu tiesin
ettei minua odottanut mikään suru ja että kotona oli kaikki hyvin. Nyt
humisi tuuli Himalajan seeteripuissa entistään lempeämpänä ja
Satledshin kohinaa minä pidin riemumarssin rummutuksena.
Syyskuun 15. päivä oli minun suuri päiväni. Olin ollut yötä _Fagun_
bungalowissa. Tämä leiri, jossa olin yksinäni, oli järjestyksessä 499.
Simla olisi viidessadannes leiri. Tuntui merkilliseltä seisoessa
erämaan ja korkeimman sivistyksen rajalla. Komean maantien suojuksen
vieressä istui eräs herrasmies rikshassaan -- hän oli Reuterin
kirjeenvaihtaja, ystäväni _Edward Buck_. "Nyt sitä saa soittaa
suutansa", ajattelin minä. Ja sitä sitten jatkuikin viimeisen
päivämatkan ajan.
Etäältä jyrkiltä kukkuloiltaan näkyy ihana, hieno kaupunki, ja sen
valkeat talot kimaltelevat puiden välistä. Eräs kaunis neitonen
valokuvaa meidät kodakillaan; mutta on vielä varhainen aamuhetki ja
ilman enempiä onnettomuuksia pääsemme me pelastumaan miesten
pukumyymälään. Sillä poolaisesta puvustani huolimatta täytyi minun
perinpohjin uuteen asuun pukeutua ennen kuin voisin näyttäytyä
varakuninkaan palatsin porttien sisäpuolella.
Ensi päivät asuin vanhan jalon ystäväni eversti Dunlop Smithin luona ja
sain nyt tilaisuuden kiittää häntä ja hänen ystävällisiä omaisiansa
siitä vaivasta, jota olivat minun tähteni nähneet ja niistä yhdeksästä
kelpo tavaroilla täytetystä arkusta, jotka he olivat viime vuonna
minulle Gartokiin lähettäneet. Sitten muutin varakuninkaan palatsiin ja
nautin lordi ja lady Minton luona samaa rajatonta vierasvaraisuutta
kuin muinoinkin. Akkunaani näkyi taas Himalajan harja, kohoten
näköpiirin rajalle selvänä ja terävänä, ja sen takana levittäytyivät
Tibetin vuoret ja laaksot kuin rannaton meri.
Syyskuun 24. p:nä kokoontui 150 herraa ja naista palatsin juhlasaliin.
Tällä kertaa oli se muodostettu luentosaliksi, ja kultaompeleisella
verholla katetulla alustalla, jolle muutoin on valtaistuimet asetettu,
oli tuotu valtaava Tibetin kartta. Ensimäisillä tuoleilla istuivat
Intian armeijan ylipäällikkö lordi Kitchener, Pandshabin kuvernööri
sekä Alwarin ja Gwaliorin maharadshat, ja vierasten joukossa olivat
edustettuina kaikki kenraalit, kaikki ylemmät upseerit, kaikki
valtiosihteerit, tiedemiehet ja corps diplomatiquen jäsenet, jotka nyt
juuri olivat Simlassa. Valtiosihteeri, eversti Victor Brook ilmotti
hänen ylhäisyytensä varakuninkaan ja lady Minton tulon. Minussa oli
kauhea kuume, mutta ennen kuin itse huomasinkaan kuulin loistavassa
salissa kaikuvan oman ääneni "Your Excellencies, Ladies and Gentlemen"
ja sitä seurasi kertomus viimeisestä matkastani. Kello oli yksi
yöllä, kun esitelmäni päättyi. Kun lordi Minto oli vielä pitänyt
ystävällistäkin ystävällisemmän puheen, lähtivät vieraat sivuhuoneisiin
illalliselle.
Eräässä seraissa linnan alapuolella asui minun kuusi ladakilaistani ja
viimeiset seitsemän juhtaani. Usein laskeuduin heitä tervehtimään ja
leikin jonkun aikaa vanhan matkatoverini, pienen Puppyn kanssa.
Mutta levon päivät vierivät ohi ja pian tuli viimeinen niistä. Otin
pikku Puppyn syliini, puristin sitä, silitin sen päätä, ja voin sanoa,
että minun oli vaikea siitä erota. Sitä oudostutti herransa hieno puku
ja se katsoi minuun sillä hetkellä kysyvästi, surullisesti, kuin olisi
aavistellut, että meidän välisemme siteet nyt katkaistaisiin emmekä
enää toisiamme näkisi. Siitä päivästä lähtien, kun se Kara-korumin
lumisolan juurella syntyi, olimme me yhdessä kestäneet kärsimykset ja
ilot. Koirista eroaminen on kaikkein raskainta -- miehille jäähyväisten
sanominen ei ole minulle niin työlästä!
Jo Simlaan saapuessani olin lahjottanut jokaiselle miehelleni 60
rupiita uusien vaatteiden ostoon ja he olivat niillä myymälästä
hankkineet vanhoja messinkinappisia virkapukuja, jotka olivat heidän
mielestään aistikkaita ja upeita. Olkalapuissa oli luettavana sanat
"Guard London S.W. Railway". En tiedä miten ne olivat Intiaan
joutuneet, mutta semmoiseen asuun puettuina ja punainen fetsi päässä
seisoivat mieheni syyskuun viime päivänä palatsin pihalla. He saivat
pitää minun seitsemän hevostani ja muuliani, satulani, telttini,
turkkini, makuusäkkini ja kaiken muun. Kimoni piti heidän myydä Lehissä
ja hinta jakaa keskenään. Gulamin piti ottaa pikku Puppy ja pitää huoli
siitä, ettei se kärsisi puutetta -- se muistutti pesän selvitystä,
huutokaupalla myyntiä. Palkkansa lisäksi sai kukin 100 rupiita lahjaksi
ja nelinkertaiset matkarahat Lehiin.
Lordi ja lady Minto olivat erotessamme saapuvilla ja varakuningas piti
miehille lyhyen kiitospuheen. Minun oli vaikea heistä erota; yksinpä
niin välinpitämätön Lobsangkin, joka oli Simlan komeudesta ja
rikkauksista aivan ällistynyt, itki kuin lapsi, kun raskain askelin
seurasi tovereitaan heitä odottavien kuormaeläinten luo.
"Mikä uskollisuus, mikä kiintymys!" huudahti lady Minto liikutettuna.
"Heidän kyyneleensä puhuvat selvemmin kuin pitkät kuvaukset."
Lokakuun alussa matkustivat varakuningas ja lady Minto vuoristoon ja
sanottuani heille sydämelliset jäähyväiset ja kiitettyäni heitä minulle
osottamastaan ylemnääräisestä hyvyydestä olin minä nyt suuressa
linnassa yksinäni ja hyljättynä. Vasta kahdeksan päivän kuluttua
lähtisi höyrylaivani Bombaysta kaukaiseen Itään. Ne viisi päivää, jotka
vielä Simlassa viivyin, olin suureksi ilokseni vieraana lordi
Kitchenerin asuinrakennuksessa Snowdonissa. En koskaan unohda niitä
päiviä. Huoneeni olivat kukilla koristetut ja pöydällä oli neljätoista
Tibetiä käsittelevää kirjaa, jotka oli kenraalin kirjastosta minulle
luettavaksi etsitty. Elimme kuin neljä nuortamiestä molempien iloisten,
toverillisten ajutanttien Wyllien ja Bosfetin kanssa, söimme neljän
aamiaista, puolipäivällistä ja päivällistä, ja kulutimme iltamme
biljardihuoneessa, jonka uuninreunustassa on kuvaava lauselma: "Strike
and fear not!" (Iske äläkä pelkää!)
Iltapäivin kävi kenraali tavallisesti minun kanssani ratsastamassa
Tibetiin menevää tietä myöten. Puhelimme silloin Europan
tulevaisuudesta Aasiassa ja Afrikassa, ja minä sain perusteellisen
kuvan lordi Kitchenerin elämästä ja työstä Egyptissä.
Mutta nämäkin Snowdonin päivät menivät ohi. Lokakuun 11. p:nä vei minut
Afrikan voittaja asemalle juuri samaan aikaan, kun väki meni kirkkoon,
ja minä sanoin viimeiset jäähyväiseni tälle miehelle, jonka tekoja olen
aina rajattomasti ihaillut. Sommerhillin asemalla, varakuninkaan
palatsin alapuolella, vaihdoin vielä viimeisen kädenpuristuksen rakkaan
ystäväni Dunlop Smithin kanssa. Sitten hävisivät Simlan valkeat
kesä-asunnot etäisyyteen ja juna kiiti kuumaa Intiaa ja autiota merta
kohti.