Parsifal on ottanut Konviramuria kädestä, punaviitta Parsifal ja
liljarinta Konviramur vaeltavat, ihanimmat vaeltavat Graaliin.
Sydämissänsä valoa ja silmissänsä syttymyksen tähteä vaeltavat Parsifal
ja Konviramur, vaeltavat käsi kädessä. Niinkuin sinisen taivaan
valkeusylentymys, niin on Graal herännyt heidän sydämellensä ja
valutoivoisina vaeltavat he sinne.
Siellä Graalin pyhässä kuorissa on rinta kumpuava ylitulvehtivana
ihanuuden maljana. Siellä ovat he aukeavat toin'toisensa edessä, kuin
kaksi iäisyys-silmää, jotka yhtenä autuudentykähdyksenä värähtävät
toisiinsa. Sinne vaeltavat käsi kädessä, kevein askelin.
Ihana on maailma, ihana on ihminen itsekin, kun vaeltaa maailmaa ja
etsii Graalia, sydän vedettynä kuin tuuleen levitetty liina sinne.
Luulisi linnuksi itsensä, luulisi häilyvänsä taivaan sinenä. Näkee
merta, maata; ihmiset näkee, sydämen liikuntaa ovat ne meret ja maat ja
ihmiset, jokainen yrtti tien varrella, jonka ohitse keveämielisenä
astuu, virittää rinnan hartaudeksi.
Parsifal ja huountarinta Konviramur vaeltavat ihanatoivovina maailmaa,
vaeltavat maailmaa ja etsivät Graalin temppeliä, kumpuillen onnen
hetkiä.
Xl.
Onko Graalin temppeli hiljaisempi vielä kuin ennen? Graalin korkea
valkea temppeli?
Kuorissa neitsyen edessä polvistuvat Parsifal ja Konviramur.
Polvistuvat rinnatusten, käsi kädessä. Siellä takana hymisee temppeli,
pilarit huojuvat valkoiseen korkeuteen ja huntuisena levittäytyy
valkopukuisten neitsyitten virsi sielulle. Polvistuu, polvistuu. Ei
liikahtaisi, ei huokaisikaan.
Liihoittaako neitsyt ylhäältä ihmisen sieluun? Vai itsekö nousee
valkoliihoituksena ja hupentuu sen katsovan neitsyen armosilmään? On
vaaleuden kumartumusta. Hiljaa, hiljaa on kaula taipuneena, rinta
nousee hentona ja arkana valkean puvun alla, tuntee kätensä raukeina
rinnalla ristissä. Polvistuu hiljaa, on kuin liljaa, korkeakaulaista
hiipiväoloista liljaa, joka aukenee väristyksenä. Sinne armosulattavan
neitsyen avattuun syliin keventyisi.
Polvistuu rinnan. Onko se toinen rinnalla siinä kuin värähtävä ruusun
lehti? Sydän lentää lämpimäksi, nousisi kuin ihana punerrus, kun herää
muistamaan sen toisen rinnallansa. Rinnassa niin hivelevä aalto.
Haihtuisi olemasta se toinen rinnallansa, sydän ihanana. Kuin kaksi
kukkasta lammin rannalla, joiden valkoiset ummut ujoina aukenevat
toisensa edessä ja autuaina kumartuvat, valkoinen lehti valkoiselle
värjyvälle lehdelle. Sydän liikkuu kultana, sulaneena ihanana kultana.
Onko muuta oloa, kuin värjyä, tuntien sitä toista rinnallansa?
Rinnan polvistuvat Parsifal ja Konviramur Graalin kuorissa, kädet
ristissä liikkuvilla sydämillään, silmät neitsyessä yllä. Neitsyen
edessä leimuu Graalin kultainen malja, eivät Parsifal ja Konviramur
huomaa sitä pyhää maljaa, vaan katsovat neitsyttä yllänsä ja häilyvät
valkeana nousuna. Mutta malja loistaa selkeänä heidän edessään, se
paaltaa hohtavammaksi joka hetki ja punainen viini tulvii sen
kultaisten reunojen ylitse. Siitä säteilevästä maljasta herää ihana
valaistuskin, se leviää neitsyelle yllä, häilyy kuoriin ympärillä ja
lankee lämmintähtisenä polvistuvain Parsifalin ja Konviramurin
sydämille. Polvistuvat Parsifal ja Konviramur, liihoittavat neitsyeen
ylhäällä autuaasti keventyvinä, mutta sydämissään virkoo ihana valo.
Ihana tulviva valo. Sydän kasvaa. Ratkeavatko maailman kaikki kukkaset
yhtenä hetkenä auki omassa rinnassa? Parsifal ajattelee Konviramuria,
Konviramur Parsifalia, molempain rinnat kumpuavat punaisena
purppuraisena virtana. Sulaako sydän ihananpolttavana onnena? Ei tiedä,
hykertyisikö toin'toiseensa, vai levittyisikö maailman ylitse punaisena
punaverhoovana rikkautena. Onko sydämessään niin ihana ja rikas?
Yhtenä hetkenä ovat Parsifal ja Konviramur värähtäneet sen tulisen
avaavan maljan edessä, josta valuu kuin kultaa sydämeen, ovat
värähtäneet ja käsi kädessä jääneet katsomaan siihen sydämeen
sädehtivään maljaan, neitsyt on hälvennyt ylle kuin valkoinen
liihoitus. Se pyhähohtoinen malja, loistaako se sydämeksi itsensä
ihmiseen? Kuin suuri nouseva tähti sydämessä. Palaa keskellä ihmistä,
keskellä rintaa, hälventyy itseltään loistona sen ympärille.
Parsifal ja Konviramur tuntevat sydämensä kuin auringon. Suurena valona
hukkuisi maailman ylitse. Tai nousisi kuin siivitetty ilo ja liehuisi
ilmoja. Maailma aukenee sydämen edessä, rakasihana maailma, valuvana
hellyytenä tulvisi sen lämmin värjyvän näkynsä ylitse. Parsifalin ja
Konviramurin kädet puristuvat yhteen. Rintansa kasvavat. Onko ihminen
enää? Onko liikutusta vaan? Onko yhtä ihanaa liikutettua sydäntä, joka
aukenee maailmana ja värisee maailmana?
Parsifal ja Konviramur Graalin pyhän maljan edessä. Iäisyysihanaa on
polvistua Graalin pyhän maljan edessä, sydän maailmaksi kasvavana,
itsestään kuolevana. Eikö kuolekkin joka värähdyksestä, jonka
sydämessään tuntee? Mahtuuko maailmassa olemankaan muuta värähdystä,
kuin iäisessä hetkessä sydämen lävitse värjyvä liikutus?