Metsät, laajat hämärät metsät, joissa äänettömyyden aave tuijottaa
puiden välissä päivät ja yöt, metsien kylmässä varjossa viileät
lähteet. Niiden lähteiden rannoilla hämärissä metsissä istuvat vangitut
kaiho- ja lumirintaiset neidot, joita kylmät hyydytys-silmäiset hirviöt
vartioitsevat. Ovat ritarit kulkeneet vapahtamassa niitä neitoja
hämärissä metsissä, nuoret ritarit, joiden rintoihin ne lähdeviileät
neidot ovat hiipineet sinisenä sairautena. Ne nuoret ritarit ovat
sortuneet ja kylmäsilmäiset kosteaselkäiset hirviöt ryömivät heidän
murskatuilla haarniskoillaan siellä kyynelkylmien metsien keskellä
neitojen edessä, jotka kätkeytyvät pitkien keltaisten hiustensa
varjoon.
Kulkee Parsifalkin, punakaapu, ne vavistuksen metsät ja näkee neidot
kelmeissä metsissä. Ei värähdä Parsifal neitojen sykähdyssilmistä,
mustana vihana kasvaa hänen rintansa niljasuomuisten hirviöiden edessä,
jotka vihervälimaisina makaavat liikutusvalkeuden ympärillä. Vihan
sykäyksenä polttaa hänen miekkansa ne matelemisen hirviöt, sitte hän
astuu satulastaan, ottaa niitä neitoja valkeista käsistä ja taluttaa
metsien pimeystemppeleistä ulos lehdistöjen valkeuskuoreihin.
Ankarasilmäinen ja sanaton on Parsifal, kun hän astuu siinä valkeapovi
neidon rinnalla metsän synkeässä salissa, jossa puut seisovat aaveisen
äänettöminä, huuhkajat oksilla. Kun viimein vaaleammat metsät
hymyilevät ympärillä, silloin viimein pysähtää Parsifal, nostaa
huulilleen neidon käden, kumartaa totis-silmäisenä ja poistuu sitte
metsän varjoon, jättäen kumartuvan neidon, rinta juhlallisen ja
kiitollisen liikutuksen hunnuksi valkenevana siihen vaaleiden puiden
keskelle keltaishiuksisena ja suursilmäisenä ihmettelemään.
Metsän totisia temppeleitä vaeltaa Parsifal, uudet neidot ja uudet
hirviöt ilmestyvät hämäristä metsistä, Parsifal murtaa ne hirviöt ja
vapahtaa neidot, mutta kun hän jättää vapahdetut neidot, pyyhkii hän
joka kerta rintansa valkoiseksi, eikä hänen rinnassaan väräjöi
jälkeenpäin hiljaisinkaan muisto siitä silmäyksestä, joka ujona
ihmetyksenä oli hiipinyt hänen yllään. Yksin ja ankarana, rintansa kuin
korkea koskematon taivas, kulkee Parsifal metsien syvänteissä, otsansa
synkkänä ryppynä, ankara kätensä miekkansa kahvalla. -- -- --
Parsifal vaeltaa -- -- --.
Linnat, jylhät pimeät linnat, jotka korkeilta kukkuloilta katsovat
mustien metsien ylitse. Äänetöntä on niissä linnoissa ja mustat suletut
rautaportit seisovat tuimina, yksinäinen teräväsilmä kotka vaan lentää
joskus niiden korkeiden linnojen ylitse. Niissä pimeissä linnoissa
asuvat hentousmieliset rouvat mustahaarniskaisten ritariensa kanssa. Ne
kalpeat rouvat eivät ole viihtyneet ihanakumpuaviksi pimeiden
ritariensa rinnalla, kaipaus-silminä istuvat he ikkunoissaan, ja
yksinäinen ritari, joka kulkee metsiä niiden linnojen ohitse näkee
siellä ikkunassa ylhäällä ne mustahiuksisen rouvan soukat kalpeat
kasvot, jotka päivät ja päivät liikkumattomina tuijottavat metsiin.
Mutta ne pimeät ritarit vartioitsevat rouviansa, ja jos sen rouvan
kalpeat kasvot ovat sytyttäneet vaeltavan ritarin, niin että hän
sinisenä uneksuntamielenä lähtee nousemaan sinne linnaan, niin aukenee
linnan rautaportti hänen edessään, ja sieltä ratsastaa linnan
mustahaarniskainen ritari ja suistaa hänen, vielä sinimielenä,
ratsultansa sinne pudottaviin kuiluihin alla.
Parsifalkin vaeltaa niiden synkkäharmaiden linnojen ohitse ja näkee
rouvien kalpeat kasvot ylhäällä ikkunoissa. Hänkin ratsastaa linnoihin
ylös ja kolkuttaa korkeihin rautaportteihin, mutta hänen sydämensä ei
ylene sinikukkasena niiden rouvien silmiä muistaessaan, hän kolkuttaa
sulettuna ja kuulee holvien sisällä kajailevan rautaisesti. Peitsi
laskettuna istuu hän satulassaan, kun viimein rautaportti raskaasti
vingahtaa saranoillaan ja musta ritari, silmikko lyötynä kiinni ja
peitsi nojossa lennättää pimeästä linnasta. Rautaan valettuna istuu
Parsifal satulassaan, kun se vinha ritari lennättää; kun peitset
rysähtävät yhteen, niin keveänä höyhenenä makaa se musta ritari
murskattuna kivisessä maassa, mutta Parsifal kääntää kylmämielisenä
hevosensa ja ratsastaa linnasta metsiin. Niin ratsastaa Parsifal
metsien jylhät linnat ja vapahtaa sinimieliset rouvat pimeärintaisista
ritareistaan, mutta linnojen porteilta ratsastaa Parsifal aina takaisin
metsiin, eikä nosta silmiänsäkään sinne ikkunoihin taakseen, joissa
kalpeat rouvat kaipaus-silmineen riippuvat ja jäävät vielä
haikeampirintaisina, kun hän katoo metsien peittävään varjoon. -- -- --