Graal on valkoisissa hunnuissa: sankari tulee. Graalin temppelissä ovat
polvistuvat neitsyet nousseet seisomaan, ja Anfortaan huulilta on
rukous sammunut. Graalin temppelissä odotetaan Parsifalia, joka
lähestyy valkoisella ratsullansa, ja jokaisen silmät riippuvat
vavahtavina ovessa. Minä hetkenä astuu sankari hämärään temppeliin?
Tuuli se oli, joka humisi puiston puissa. Neidot olivat vavahtaneet ja
Anfortas oli jäykistynyt suoraksi, silmänsä ovessa. Vielä on hiljaista
Graalin temppelissä ja Graalin temppelin ympärillä. Jokaisessa rinnassa
vavahtelee. Mutta kuulitteko? Nyt ja nyt? Torven ääni, joka hypähtelee
kirkkaita ilmoja.
Raikastuiko ilma? Metsät vastailevat. Se iloinen torven ääni hypähtelee
kuin siivekäs valkorinta lintu harvan metsän oksien välitse. Neidot
Graalin temppelissä nousevat suoriksi ja silmät häämöttävät huntujen
alta syvänkuultavina väräyksinä. Joko ratsastaa Parsifal temppelin
puistoja? Minä hetkenä astuu sininen ritari temppelin hämärästä ovesta?
Rinnoissa vavahtelee.
Raikuvampana tanssii torvi. Jo riemastuu ilma temppelin puistossa.
Kuuletteko? Lennättävä kapse puiston käytävillä. Puisto puhkee riemuna,
torven ääni tulvii kuin auringon kultana heläjäviin lehvistöihin,
linnut virkoavat livertämään ja kukkaset kirpoovat auki. Lennättävänä
lähenee kaikuva kapse. Temppelissä on hiljaista: kuulee jokaisen
syvempää puhkeavan huokauksenkin, kun se kamppailee hunnutetusta
rinnasta.
Humaus temppelissä. Ovet ovat lentäneet auki. Iloisena solisevan
auringon keskeltä siniviittainen, korkea ritari, kannukset kilahtelevat
kivilattiaan, töyhtö heilahtelee ylpeänä kypärällä, valuinen ilma
tulvii hänen mukanaan hämärään temppeliin. Valkoinen väristys neitojen
ylitse, Anfortas on oven auetessa lentänyt kalpeaksi, astunut
kuoristansa ja seisoo, silmänsä merensyviksi muuttuvina, hämärkorkean
kuorinsa edessä liikkumattomana odottamassa kirkon lävitse lähestyvää
Parsifalia. Rintansa värisee: joko lähestyy väräjöivän vapahduksensa
pyhä hetki? Parsifal astuu sinihämärässä kirkossa, neitojen valkea
väistyvä kumarrus kahden puolen, herääväin virsien huntu yllänsä
korkeissa holveissa.
Parsifal astuu liikkumattomana seisovaa Anfortasta kohden humajavan
kirkon keskellä. Mihin jäi iloinen visertävä ilma ympäriltä? Sinistä ja
hämärää, pilarit hyminöivät ylös, vaaleat neidot kahden puolen kuin
haihtuva huminoiva tuulen henkäys iltaisella lehdistöllä. Parsifal
kulkee kirkon kajaavaa käytävää ja viileästi kuuluu askeltensa kumina
ylös holveihin. Siellä ulkona kirpoilivat valkoiset kukkaset tien
varrella ympärillä, ja auringon silmä välkkyili iloviherjäisillä
puidenlatvoilla, miksi sammuu rinta sinikalpeaksi täällä? Parsifal
ihmettelee, mistä se hämärä huokaus kasvaa, joka puhkee hänen
verhotusta rinnastaan. Se hymisevä kirkkoko huntuisine neitoineen ja
hiipivine virsineen värähtää hänen sieluksensa? Hartaaksi hiljenevällä
mielellä astuu siniviitta Parsifal Graalin kajaavan temppelin keskellä.
Kuorinsa edessä seisoo Anfortas, seisoo liikkumatta ja katsoo
lähestyvää Parsifalia, katsoo totisin värähtämättömin silmin. Parsifal,
hänen poikansa, joka lähestyy sieltä, Olallansa sininen viitta, palaako
hänen rinnassaan se miehuuden puhdas ja korkea tuli, joka leimuu hänen
ylhäismielisimmäksi ritariksi ja Graalin kuninkaaksi? Vakava ja tutkiva
on Anfortaan katsanto vielä silloinkin, kun Parsifal viimein on hänen
edessään, ja he, sininen Parsifal ja valjentunut Anfortas seisovat käsi
kädessä Graalin hiljaisessa kirkossa. Horjuva ja vanha on Anfortas
siinä poikansa edessä ja pitkä partansa lepää valkeana hänen
rinnoillaan, mutta korkea on hän vieläkin ja hartiansa nousevat melkein
tasan Parsifalin hartioiden kanssa ja silmissänsä sykähtävät
leimaukset, kun ne tutkivasti riippuvat Parsifalin valko-avonaisilla
kasvoilla. Tuo nuorukainenko, jonka otsalla on kuin leppeäin tuulten
lauhaa suuteloa, ja jonka silmissä lämmittää kukkaistaipuisa
tunnehyvyys, hänkö on puhdistuksen ylhäisankarana liekkinä uudestaan
kirkastava Graalin ja maailman? Anfortaan mieli vaipuu, ja hän katsoo
riutuvalla sydämellä. Onko hänen poikansa Parsifal sydämessään
ainoastaan kevyen liikutuksen tähteä, eikä omavoimaista tunteen paloa?
Hetket kuluvat, virsien humuileva aalto nousee ja laskee kirkon lävitse
ja neitsyitten valkoinen huokailu herää ja sammuu kirkossa, yhä
seisovat ne kaksi korkeata ritaria sanattomina kuorin edessä, Anfortaan
silmät yhä värähtämättä Parsifalin kasvoilla. Viimein vasta hellittää
Anfortas Parsifalin kädestä, ja hän herää puhumaankin. »Poikani
Parsifal, olet kasvanut mieheksi ja rintasi on korkea, olet tullut
astumaan Graalin kuninkaaksi, jos mielesi on yhtä ylhäinen ja sydämesi
kauneuden totis-iloista heijastusta, niin astu pyhään kuoriin edessäsi,
siellä on Graalin ankara malja, kun nostat huulillesi sen, saat rintasi
korkeana vavahdellessa tuntea, nousetko oman tunteesi aaltona ja omalla
sydämelläsi sulatat maailman ihanuudeksi, vai keveät väristyksetkö vaan
tulevat ja haihtuvat sydämellesi. Poikani Parsifal, jos voit juoda
tuliviinin Graalin pyhästä maljasta, silloin leimut Graalin kuninkaana
ja valaiset maailman ja isäsi. Astu Graalin kuoriin, siellä paljastuu
sydämesi».
Niin puhui Anfortas ja katsoi kärsivänä poikaansa Parsifaliin. Mutta
Parsifalin silmät leimahtavat ja lentävillä askelilla rientää hän
Anfortaan editse sinne korkeaan kuoriin, jonne hänen sydämensä jo oli
liehunut, kun hän kuunteli isänsä sanoja. Sieltä kuorin valkeudesta oli
neitsyen kuva katsonut häneen, pyhän pyhäsilmäisen neitsyen, joka,
loistosilmäinen lapsensa käsivarrellaan kasvoi kuin taivaan laupeuden
silmä aukenevasieluisen ihmisen eteen, ja ylitse. Sinne kuoriin sen
neitsyen eteen, jonka ympärillä humuu kuin valkoisten siipien suhina,
sinne rientää Parsifal isänsä Anfortaan edestä, rientää valko-korkeaan
kuoriin ja polvistuu katsovan neitsyen edessä.
Kuinka hän oli liikutettu! Se kirkko ja kirkon hyminä olivat hymisseet
häneen, neitsyitten huntuinen kuoro oli hiipinyt hänen rintaansa
valkoisin siivin, ja autuaalla, rintaa levittävällä vavistuksella oli
hän katsellut isäänsä Anfortasta ja hänen leimahtavia silmiänsä.
Rintansa on nousua. Kuinka se kuori valkenee yllänsä ympärillänsä!
Neitsyt, neitsyt edessään, armokatsantoinen neitsyt, jonka silmissä
tulvii laskeuvan lempeyden loputon hyväily, ja jonka rinta hengittää
vangittujen liikutusten värjyntänä. Tulviiko hänen rintansa ylitse?
Vaikka Parsifal nostaisi silmänsä minne, luulee hän täytyvänsä puhjeta
ihanaan itkuun, niin kaikki värisee häneen.
Hetket kuluvat, yhä polvistuu Parsifal neitsyen edessä ja kirkko
hymisee hänen sielussansa. Hetket kuluvat ja putoavat helminä
Parsifalin sielulle. Tahtoisiko hän liikahtaa tästä hetkestä. Ajatukset
vaeltavat sielussansa, niinkuin hiljaa valuvat aallot. Haihtuuko aika,
ja liikkuuko mieli kuvakeinuntana elämän vesiä? Niinkuin suur'silmäiset
uneksunta-ulput heräävät eletyt hetket Parsifalin mielessä. Maailman
iloitsevat kasvot ovat edessään, yllänsä karkeloivan ilman
välkekatsanto. Hän sykähtää kukkaskirpoiluksi, mutta samassa humisevat
siniset metsät hänen ylitsensä, hämärtotiset myrtit niiden siimeksissä,
kädet rinnallaan hän hiljenee hartaus-silmäksi ja hartauskuunteluksi
siinä metsien temppelissä ja näkee neidot siellä viihdyttävinä,
liljainen kyynel silmissään. Valmukin punastuu Parsifalissa, jonka hän
kerran oli nähnyt metsässä, ja joka oli värähtänyt vereen hänelle kuin
verhottu himmeyden silmä. Tulee Miljankin, tulevat Aigar ja Kunnevar
kuin korkearinta valkorinta joutsenet soudellen muistojen
mustapintaista välkeheiluista vettä, Miljan, kuutamomieli Miljan, jonka
edessä sairasti liljana, Kunnevar, tummalehtinen ruusu ja Aigar,
iloitseva sinikello keväisellä nurmikolla. -- Parsifal polvistuu ja
värehtii muistojensa sylissä. Onko ihminen iäisiä silmänräpäyksiä,
joihin syttyy ja sammuu? Parsifal polvistuu ja antaa rintansa liikkua,
ajatukset tulevat aaltoavina, suutelevat hänen sieluansa ja haihtuvat,
ihanaa on hänen olla polvillaan Graalin valkohumuavassa kuorissa.
Hetket kuluvat, Parsifalin rinta liikkuu puhkeavina kukkasina ja kirkko
humisee hiljaisena. Hetket hiipivät, päivä kelmenee ja illan sinervä
vaippa laskeutuu temppelin ylitse, yhä polvistuu Parsifal unhottuneena
ja keinuu kauneusväristyksissään. Silloin hän yht'äkkiä havahtaa, hänen
silmänsä ovat kauneus-sulaneina valuneet neitsyen armosilmistä ja
rinnoilta, hän havahtaa ja silmissään ja veressään värähtää leimu.
Siinä edessänsä, alttarilla, neitsyen jalkojen edessä loistaa
tulipalava malja, se loistaa kuin elävä valkean liekki ja ihan hänen
edessänsä. Parsifal polvistuu suoremmaksi. Mikä voimakas valo lankee
ihmiseen siitä maljasta? Ikäänkuin väkevä, rinnan auki työntävä säde.
Parsifal on vavahtanut totiseksi. Niinkuin alastomana nousee ihminen
sen valaisevan maljan edessä. Parsifal on yhä polvillansa, mutta
silmänsä katsovat säikähtäneinä. Rintansa? Rintansa? Eikö hän äsken
ollut kauneuden hentoutta, minne ovat ne tunneharsot hälvenneet?
Ihmettelevänä jäykistyy Parsifal. Kuinka seisoo hän niin paljaana sen
valon edessä? Miks'ei hänen sydämessään kummu? Hänessä aukenee kuin
hiljainen ahdistava hätä. Mistä on tämä kaiuton autio hetki? Ovatko
liikutukset sammuneet rinnastansa? Hätäyntyneenä nostaa Parsifal
silmänsä selvemmin siihen maljaan, se synkkenee punervapaloisena ja
hohtaa kuin vihastuksen silmä. Arkana nousee Parsifal seisomaan.
Pakenisiko hän sitä pyhää ankaraa maljaa? Selittämätön säikähdys
kalpenee hänen suonissaan. Jäytyvällä vavistuksella katsoo hän kerran
vielä maljaan. Lakastuuko silmänsä? Lakastuuko oientuva kätensä? Hän
näkee Graalin maljaan, ja se oli tyhjä, tyhjänä hänen edessään. Hän
muistaa, hän muistaa: ken on kevyt ja kenen rinta on haihtuvain
tunteiden tyhjä peili, hän on arvoton Graalin pyhän maljan edessä, hän
surkastuu sen edessä kuin juuriltaan otettu kukkanen ja tyhjänä seisoo
Graalin malja hänelle. Parsifal seisoo elottoman hetken. Vaipuisiko
hän? Hän on sammunut katsomasta. Onko hän tyhjä? Tyhjä? Mitätön aalto,
jota kevyet tuulet heiluttelevat? Hän vetäytyy kokoon sielussansa.
Kuinka hiipisi hän tästä kirkosta, joka seisoo ympärillä kuin ylös
ympärille kasvava kuumasilmäinen loputon rangaistus?
Vaipuneena seisoo Parsifal kuorissa. Nääntyvät hetket. Kirkko on
vaipattu pimeyteen, kun hän viimein liikahtaa ja kumartuneena lähtee
kuorista. Kirkon lävitse hän lähtee, katsoo karttavasti Anfortaaseen,
joka häämöttää korkeana pimeysvarjona, ohi neitsyitten hän hiipii,
jotka ovat vaienneet virsistänsä, ja astuu synkän korkeata temppeliä,
jonka holvit kovina ja kivisinä kaiuttavat hänen askeleitaan, vaikka
hän koettaisi kuinka keveästi hiipiä. Viimein vasta, kun on kulunut
kuin iäisyys, ja kun hänen askeltensa ankara kaiku on kuin kivityksenä
pudonnut hänen mielelleen, pääsee hän pimeän temppelin halki ja pääsee
häviämään sen ovesta peittävään yöhön.
Onko liikahtaminen sammunut Graalin temppelissä? Yötä kuluu, yhä seisoo
Anfortas korkeana synkeänä varjona kirkon perällä kuorinsa edessä, yhä
seisovat neitsyet liikahtamattomina autiossa kirkossa. Nääntyvät hetket
kuluvat, yhä on raskas liikahtamattomuuden siipi Graalin temppelin
ylitse. Vasta kun aamun harmaa tuskallinen valo valuu temppelin
holveihin, ja kirkko herää hämäränä, silloin vasta joskus nousee
neitsyitten lannistunut huokailu, ja matalat murheelliset virret
virkoavat kirkossa. Viimein päivän seljetessä havahtuu liikkumaton
Anfortaskin, nousee nääntymyksestään, astuu kuoriinsa ja vaipuu taaskin
mustana rukouksena Graalin tyhjän maljan edessä.