Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme
vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen
kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja
järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä
hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon
vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai
eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen,
varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä,
myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai
kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt
pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä
lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään
piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta
erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne.
Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä
hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde
oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua
kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen
saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.
Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen
kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa
viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja
etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä
näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja
luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme,
että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin
takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta
eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita
ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.
Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui
Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme,
häntä hoiti. -- Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen
olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua
sairaan piispan puheille.
Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia
jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän
kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.
Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän
puoliääneen puheli:
-- Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta
mielessäni asuu katkeruus. -- Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä
itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista,
saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni -- Benedictus!
Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.
-- Eikö kuulu mitään Martista?
-- Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.
-- Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa
tekemän?
-- Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän
on saanut kuulla kaikki. -- Se kidutus! Ja ne asiakirjat! -- Vaan minun
täytyi!
Levotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä
Benedictus'een.
-- Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja
uni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en
saa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.
-- Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene
katsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.
Benedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.
Luostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan,
kun Benedictus tuli piispan luota.
-- No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.
-- Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.
-- Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan
voi mukaansa ottaa.
-- Mitenkä niin ynseästi puhut?
-- Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot
mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan.
Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä
tuulella.
Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.
Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään
arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä
edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta -- puhui
moniaita sanoja -- ei kuulunut vastausta.
Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut
elämän myrskyiseltä mereltä.
Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista
Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla
rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä
oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa.
Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti
Halfdaninkin perhe kuului.
Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja
ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu
se paremmin tajuttiin.
-- Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen.
Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on
päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja
ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä
ylistävät.
Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria
hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen,
punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään
saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan,
montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla
maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja
rouvalta.
Juhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän
väkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja
haudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, "kylvi
tuulta ja niitti myrskyä".