IX.

Lähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä

oli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat

keitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.

Täällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut

ja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta

merkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran

toista ilmoittivat. -- Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi

kansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa

vastaan.

Apeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt.

Emostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.

Hämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää.

Kaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi

kyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti

pitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta

kuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla,

vaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.

Poutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla

Ukkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja

niityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut

seuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään

Eliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin

pakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa

loukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.

Muuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä.

Yhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin.

Ja Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.

Olipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko

sekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista

mieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle

onnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili

Jumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan

Ukkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja

koettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli

maahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli

hänen kallonsa halkaissut.

Mutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti

tappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta.

Nääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän

täytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että

kelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.

Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin.

Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi

aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että

Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia

kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen

aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan

yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo

virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida

kääntää Ukon suosio hämäläisistä.

Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja

uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai -- poistumaan

elävitten joukosta.

Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia

julistamaan.

Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut

poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle

ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan

ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut

huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten

tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.

-- Kiire on pajamiehellä.

-- Kiire on, toisti loihtija.

-- Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän

asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron

liepeeseen.

-- Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi

tietäjä.

-- Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli:

hän pelkää.

-- Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi

muuan hämäläinen.

-- Ja hänen jousensa lisäsi toinen.

-- Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen

sylissään nuo aseet.

-- Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri

loimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.

Naama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos

pajasta.

-- Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.

-- Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä

ahdistavat, niin uskomme, että _sinä_ olet niihin syypää.

-- Vai niin. -- Mutta jos erehdytte?

-- Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta

rukoillut.

-- Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä.

Hävetkää!

-- Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta

sadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja

paljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.

-- Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?

-- Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.

-- Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.

Ettekö älyä, mitä voin teille tehdä?

Hämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää

ennustanut.

Hän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan,

hänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen

huuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä

kauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.

-- _Toisen_ kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla

hänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun _kolmannen_ kerran tulemme, niin

on voitto meidän.

-- Voitto on meidän, kertoivat muut.

-- Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin

tuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.

Hän vaipui mietteisiinsä.

-- He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on,

että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä

seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä

muuallakin elättää.

Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa.

Piimää päälle ryyppäsi.

Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä

puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.

-- P--le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen

vuoksi olivat niin kopeat.

-- Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni

niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.

Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään

silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän.

Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!

Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut

kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun

hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen

eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:

-- Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!

-- Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.

-- Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan

takaa. Minä olen murhaaja!

-- Murhaaja! -- _Hänen_ siis tapoit, joka sinut vietteli?

-- En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.

-- Kristityn naisen?

-- Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.

-- Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?

-- Siksi, että -- -- että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin

sydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin

taas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin

suurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.

-- Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?

-- Höperö olen; sen ymmärrän.

-- Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös

gottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.

-- Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.

Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui

hänen rinnassaan.

Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä,

mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:

-- Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin

jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta

voi lohdutusta saada. -- Varmaankin sinun on nälkä.

-- Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.

Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa,

rieskaleipää, voita ja maitoa.

-- Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. _Minun_ vuokseni

vaivaat itseäsi!

-- Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki

Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.

-- Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä

huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?

-- Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä

tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.

-- Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?

-- Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä -- niin eihän

sinnepäin sovi sinun vuoksi -- no kyllähän johonkin osataan. Pääasia

on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita

hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi

ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse

vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt

sen teen.

Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.

-- Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois

täältä, huonojen seasta!

Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma

äsken, hän jupisi.

-- Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?

-- Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi?

Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.

-- Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon

koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni.

Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. -- Niin, ikävä

oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään,

huokasi tietäjä.

Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen

yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.

Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli

kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat

moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut

seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät

miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.

Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan.

Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä

koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.

Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi

kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi

sieltä täältä kimallella tulen vallassa.

Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi

nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.

Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi.

Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin

-- unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.

-- Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se

oli turhaa.

Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja

salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen.

Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.

-- Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat

hämäläiset hyvillään.

Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta

tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja

kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä

sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä.

Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa

noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin

vanhusta sen jälkeen näkynyt.

X

Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin

viikon kuluessa alinomaisia sateita.

Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka

viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta,

kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi

Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin

lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin,

jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina

rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden

vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla,

vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli

laivankannen.

Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla

eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti

laiva laskettiin Skanssin laituriin.

Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen

puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo

on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten

kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli

sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.

Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja

laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.

-- Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari

enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. --

Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani,

tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi.

Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin

mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen

saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt?

Einar on hänen nimensä.

-- Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi

hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.

-- Tunnet hänet ehkä?

-- Tunnen.

-- Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet,

etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut

jos jonkinlaisia.

-- Minä hänestä pidin paljon.

-- Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin

kanssa?

-- Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta

--

-- Mutta? --

-- Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.

-- Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.

-- Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.

-- Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi

häneen tai hän tyttäreesi?

-- Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.

-- Se olikin parasta.

-- Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on

parasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?

-- Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille

vanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.

-- Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?

-- Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi

liian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika

naimaan Gottlannista. -- Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on

morsian.

-- Kuinka voit noin... Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin

mieltynyt.

-- Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.

-- Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?

-- Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. -- Rikkaimman kauppiaan tytär

Visbyssä!

-- Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.

-- Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa

yltäkyllin.

-- Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!

-- Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia

tuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.

-- En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.

-- Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä

silloin syntyisi yleinen tappelu.

-- Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi

ivaten Ragnar.

-- Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme -- emmekä koskaan tulisikaan

ymmärtämään.

-- Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. --

Herran haltuun!

-- Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.

-- Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman

laivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari

kyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.

Venhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse

perään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon

aikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille

ei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana

voisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen

kaupoistaan hämäläisten kanssa!

Mutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi

pappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan

venhettä korjattaisiin.

-- Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.

-- Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun

ajan. Einar on hänen nimensä.

-- Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?

-- Hän on minun poikani.

-- Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun

vivahda.

Halfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan

vaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan

liioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.

-- Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?

-- Gottlannista. Laivuri olen.

-- Hm! -- Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa

paikoin?

-- Kyllä -- jokseenkin monessa.

-- Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?

-- Onko sitä kukaan minusta sanonut?

-- Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.

-- Miksi sitte kysyt? -- Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan

tekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.

-- Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.

-- Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.

-- Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka

rangaistuksen lievin muoto on sakot.

-- Niin, kyllä se lienee niin.

-- Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka

kristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että

rikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän

uskomme levenemistä.

-- Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.

-- Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti

Tuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla

tuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on

sinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.

Tämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään

ollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin

hyvin rajoitetussa muodossa.

-- En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi

gottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan

alamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.

Veri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.

-- Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä

kirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat

kuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet

kirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.

-- Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja

lähden pois.

-- Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.

-- Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?

-- Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle

vierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin.

Synninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi

ja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin

kirjoitetaan ensin velkakirja.

Sydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet

joutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin

mukaantuminen.

Velkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen

nimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä

alle.

Mentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan

tunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden

kanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten

luki synninpäästösanat.

-- Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.

Synkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.

Jätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä

venheeseen, joka lykättiin vesille.

Einar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti

häntä korvalliselle.

-- Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa

nyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin!

Tyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet

hylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei

ole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan,

niin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan

tytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!

-- Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän

vastusteleisi.

-- Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää.

Vaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa

toisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä

mieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua

puheilleen saanut, se on totinen tosi.

Skanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä

Ragnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: -- Ei ensinkään!

Tuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille,

jotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin

häät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli

kutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar

kyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten

oli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin

levinneet.

Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa

Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut

käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.