Kulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista
käyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi
nyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet
vaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa,
ja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat
kaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli
tarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon
kauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja.
Sattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.
Einar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan
Sulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa
kaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja
joutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.
Ja kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan
tulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä
hämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin
mukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi,
että hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.
Piispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton
yhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin
kristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan,
ehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.
Mutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen
käytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän
oli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s.
säätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään
Ragnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän,
oli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt
Sulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi
että mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä.
Toisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei
sen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.
-- He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein
tuntemaan.
-- Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje
sinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan
tai sääliään voi kärsiä.
Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana
päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa
toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti
suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä
noutamaan.
Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi
Einaria soimaamaan.
-- Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni
kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa.
Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän
anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi
olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten
kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en
ainakaan minä näy sopivan.
-- Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut
mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.
-- Uskoa sinua!
-- Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko
sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua
loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun
vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.
-- Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi
muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla
luonani!
-- Olihan semmoinenkin aika -- Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää.
Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun
kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.
Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa
käytöksensä.
-- Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi
rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että
seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi.
Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte
vastakin maltat.
Ragnar näkyi jo etäällä.
-- Etkö ymmärrä -- vastasi Einar -- se on miehen arvolle alentavaa, kun
ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua,
mitä vastaisin?
-- Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi.
Eivät vasta sinua kärttäisi.
-- No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.
-- Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.
Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja
hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen
vesille.
Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa
veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.
-- Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon
kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.
-- Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet?
Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa...!
-- Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa
tahdon!
Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten.
Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden
pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston
ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten
käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden
lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä
piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia,
koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska
hän todellakin oli tarkka ampuja:
Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.
Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta
sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin
kostaa!
Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa
astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako
hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli
siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä.
Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.
Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen
tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista,
jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo
vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti
Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä
selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.
Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti
sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin
jossakin sopivassa paikassa.
Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo
kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki
pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä
jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli
selvillä.
-- Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar,
katsoen suloista tyttöä silmiin.
-- Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen
onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä
meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua,
vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei
kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa
kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki
tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.
-- Sitä hetkeä ei tule -- kähisi Sulikki männyn suojassa.
-- Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti
hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan
äänesi suloutta nauttia!
Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:
Lempi sa voimakas,
Tunteitten ruhtinas,
Jo ompi vallassas
Sydämmeni.
Entiset muistoni
Kalpenit, muotosi
Kun minun eteeni
Ilmausi.
Oi kuinka rakastan
Sinua ainian,
Koko mun sieluni
On luonasi.
Varhain jo aamulla
Oot ajatuksissa,
Päivä kun päättyvi,
Unissani.
Joskipa luotasi
Menen ma hetkeksi,
Tiedät sa kuitenkin
Palaavani.
Kunnes sun vihdoin saan
Omistaa, ainiaan,
Ei muu kuin kuolema
Meit' eroita!
Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä
vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut
lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki
viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun
laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut
suloisen Inkerin rintaan.
Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi
kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.
Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä
pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri
punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.
Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi
Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.
-- Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.
-- Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään
täältä hengissä pois.
-- Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa
ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.
Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan
tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa
nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.
-- Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.
Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?
Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan
pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin
huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon
tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta
takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa
onnettomuus oli tapahtunut.
Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa.
Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen
tyttärensä ruumiin viereen.
-- Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. -- Hän
nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto,
hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.
-- Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro -- ja heti, hän
kähisevällä äänellä huusi.
-- Minä olen syytön, soperti Einar.
-- Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun
läsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta
ritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin
tyttäreni semmoisen seuraan. -- Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista
itsesi tai -- kautta sieluni autuuden, -- tämä käsi sinut murskaksi
ruhjoo.
-- Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.
Salamurhaajan! kertoi Ragnar. -- Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni
ei ollut ketään vihamiestä.
Ragnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi
Einariin ankaran silmäyksen.
-- Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.
Jousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin,
kuuli sanat ja poikkesi katsomaan.
-- Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen
metsästämään.
-- Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar
otti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja
vastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin,
jonka oven Ragnar sulki.
Sitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin
kotiinsa.
Vaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti
huutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä
ensinkään tahdottu saada erilleen. -- Ja kun hän kuuli, että Einar
tämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen
siten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.