Hämeenlinnassa,
Boman & Karlssonin kustannuksella,
1902.
I
Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais
Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan
ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä
nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi
myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän
aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin
välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä
kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein
rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista
asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.
Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo
kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko
oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin
Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa
pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina
sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja
epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen
kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei
suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa
suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin
voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin
vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset
aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän
kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa
viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla.
Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin,
semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon
kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista,
joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet
muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella
ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.
Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa.
Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa,
että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan
gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta,
uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.
Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen
puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun
lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista
suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea,
harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät
luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman
katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän
oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä
viidettäkymmentä. -- Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen
kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi
pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin
loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon
enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa
peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin.
Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja
tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt
oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi
voinut täydentää.
Piispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, -- kiitollinen aine tähän
aikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän,
kenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa,
vaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta
pikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta
siirrettävä manalaan.
Kun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista
oloista. Tarmo sanoi:
-- Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot
selvillä.
-- Mikäpäs estää? vastasi Kammo. -- Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen.
Miehelään tytöt kyllä mielivät.
-- Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan
poikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa
pidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.
-- Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He
kyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta!
Minä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa,
verkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa
hiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta,
lujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö
voi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset
pariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.
Loihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon
levolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata,
kun _sinä_ heitä siitä varjelet.
Olihan siinä laaja kelpoisuustodistus.
Miesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi
nyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita.
Tulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja
Vuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat
ja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat
maahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta
Murre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen
tulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella
riippumassa.
Päähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska
poikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero
seurasivat häntä.
Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja
Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä,
hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen
Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella
keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he
toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina
Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.
Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös
omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja
pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin
Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta
nostettu.
Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan
Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja
Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?
-- Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut
elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan
kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta
kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen
ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne
alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä
olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä
leposijoilleen.
-- Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.
-- Sivuhan se jo on -- vastasi se, jolta kysyttiin. -- Vaan tuolla
metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.
Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi
kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen
vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen
kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän
luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär,
sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta
ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.
Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän
oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja
eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia
tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se
kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään
hänet vävykseen ottanut.
Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan
poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt.
Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!
-- Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. -- Karjalan
miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.
-- Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin,
kyllähän jatketaan.
-- Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan
mies.
-- Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran
suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren
häntä?
-- Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.
Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun
hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?
-- Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi:
kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?
-- Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.
Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret
lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan
kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se
merkitsee?
Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa
tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin
kuitenkin Hymyläänmeno-runo.
Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa
niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi
suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli
kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään,
hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden
luvattuja luokseen viekotella.
Sarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.
-- Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia,
tarkoitan.
-- Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen
vertaistaan en ole vielä nähnyt ja --
-- No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan.
Sinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä!
Kyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.
Ja niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava
sopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä
alkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja
Sulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut
Tarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.
Yleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa
oli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle,
eikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty
rannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka
gottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski
ankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä
ja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä
laivan kannella.