Ensimäinen kohtaus.
Herra Patelin (yksin). Se on päätetty; ihan tänään, vaikka minulla ei
ole yhtä penniä, minun täytyy saada uusi vaatteus. Todellaki, ihmiset
sanovat oikein, että se on yhdentekevä olla saita tahi köyhä. Ken hiis,
joka näkee minun näissä vaatteissa, tuntisi minua asianajajaksi. Ei,
paremmin voisivat luulla minut koulumestariksi. Siitä on kaksi viikkoa
kun läksin kotikylästäni ja tulin tänne, toivoen täällä menestyä
asioissani paremmin. Ne sensiaan yhäti pahenevat. Tuossa yhdellä
puolellani mulla on naapurina tuttava piirikunnan tuomari, eikä
pienintäkään juttua. Toisella puolella rikas veran kauppias, eikä
penniä millä ostaisin huononkaan vaatteuksen. Voi sinua Patelin parka!
millä sinä nyt tyydytät vaimosiki, joka välttämättömästi tahtoo sinun
naittamaan tytärtäsi. Ken hänestä nyt huolii, nähdessä sinua noissa
rytkissä. Sinun täytyy rumasti käydä toimeen käsin. Niin, jos koettasin
saada velaksi verkasen takin tuon naapurimme Wilhelmin puodista. Kunhan
ma kerran ulkonaisesti näytän rikkaalta mieheltä.
Toinen kohtaus.
Kati. Rouva Patelin. Herra Patelin.
H. Patelin. Vaan tuossa tulee vaimoni piikoinensa, puhellen minun
vaate-asioistani. Saas kuulla mitä he niistä sanovat.
(Syrjäytyy).
R. Patelin. Noh, tuleppas tähän, Kati, minä en voinut sinua puhutella
kammarissani, pelosta että se mieheni rutale voisi kuulla.
H. Patelin. Jopa.
R. Patelin. Sinun täytyy suorastaan sanoa mistä tyttäreni saa ne koriat
vaatteet joissa hän käypi.
Kati. Noh! rouva, isäntähän ne hänelle antaa.
R. Patelin. Isäntäkö! hän ei saa vaatteita itselleenkään.
H. Patelin (syrjässä). Se on totta.
R. Patelin. Minä ajan sinun pois, etkä ole enää Antin morsiankaan, jos
et puhu totta.
Kati. Voi hyvä rouva, kun minun täytyy se teille sanoa. Waltteri,
teidän naapurin, sen riitaan verkakauppian ainoa poika rakastaa mamseli
Henrikkaa ja lahjoittelee sille vähän väliä.
H. Patelin (syrjässä). Tyttäreni ammentaa samasta lähteestä johon
minulla on aikomus mennä.
R. Patelin. Vaan mistä Waltteri saa ne lahjukset? Hänen isänsä on rikas
saituri, mikä hänelle ei anna mitään.
Kati. Kuulkaapas rouva, kuin isät eivät anna lapsilleen mitään, niin
lapset varastavat, se on ihan tavallista ja Waltter tekee muiden
mukaan.
R. Patelin. Noh, vaan miksi hän ei tule tytärtäni kosioimaan.
Kati. Sen hän jo olisi tehnytki, mutta hän pelkää isänsä ei siihen
suostuvan, syystä, jos ette pahastu, että isäntä aina käy niin
huonoissa vaatteissa. Se muka todistaa huonoja asioita.
H. Patelin. Sen minä tahdonki korjata.
R. Patelin. Minä kuulin jotai, pakene pian!
Kolmas kohtaus.
R. Patelin. H. Patelin.
R. Patelin. Noh siinähän sinä olet!
H. Patelin. Tässä!
R. Patelin. Ja miten vaatetettu?
H. Patelin. Niin etten tahdo ylpeillä.
R. Patelin. Vaan pysyä rutaleena, ja minä sanon sen suoraan, sinun
rutaleesi peloittavat kaikki kosiat jotka voisivat tulla tyttärellemme.
H. Patelin. Sinulla on oikein. Ihmiset katsovat esinnä vaatteihin. Minä
tunnustan että nämä tekevät pahaa Henrikalle; ja minulla on sentähden
aikomus tänään pukeutua vähän paremmin.
R. Patelin. Sinäkö pukeutua paremmin! ja millä, jos saan luvan kysyä?
H. Patelin. Siitä sinä et tarvitse päätäsi vaivata; Hyvästi!
R. Patelin. Ja mihin sinä nyt menisit jos saan kysyä?
H. Patelin. Menen ostamaan verkasen vaatteuksen.
R. Patelin. Ostamaan vaatteuksen, ilman rahatta?
H. Patelin. Niin kaiketi. Minkä värisen sinä neuvot sitte minun
ottamaan? Raudanharmaan vainko pimiämmän?
R. Patelin. Noh! Ota sitte min saat, ja minkä löydät sinulle kylläksi
huonon. Minä tahdon puhutella Henrikkaa. Minä sain kuulla asioita jotka
eivät minua kovin hyvitä.
H. Patelin. Jos ken tulee minua kysymään, niin minä olen tuolla
naapurimme puodissa.
Neljäs kohtaus.
Herra Patelin (yksin). Puodin ovi ei ole vielä kiini... minä ajattelen
ettei se haittaisi jos panisin toisen viitan. Paitsi että se peittäisi
vähän näitä ryysyjäni, parempi viitta voisi ehkä antaa enemmän painoa
sanoilleni, joita arvelen puhella herra Wilhelmille voittaakseni
tarkoitustani. Tuossa se onkin poikanensa. Pukeutukaamme pian ja
laittaikaamme järkiään sinne.
Viides kohtaus.
Waltter. H. Wilhelm. (Tulevat ulos puodistansa, kantaen pöydän,
jossa on verkapankko ja pannen sen puodin oven viereen ja
kolme tuolia ympärille joita kantaa puotipoika).
H. Wilhelmi. Puodissa alkaa tulla hämärä. Asettakaamme tämä vähän
enemmän käveliöin näkyville. Istuppas tuohon, Waltteri, minä arvelen
sinun käskeä etsimään paimenen kaitsemaan lampaita, joiden villa
tarvitaan verkaan.
Waltter. Eikös isä sitte tyydy Anttiin, entiseen paimeneen?
H. Wilhelm. En ensinkään, sillä hän minua varastaa, ja minä pelkään
että sinä olet samassa neuvossa.
Waltter. Minä!
H. Wilhelm. Juuri sinä. Minä olen kuullut että sinä rakastelet, en
tiedä mitä tyttöä tässä lähellä ja että sinä sille annat lahjuksia, ja
minä tunnen että sinulla on morsiamena joku Kati, mikä palvelee häntä,
se kaikki vaikuttaa että minä pelkään sinua.
Waltter (syrjässä). Ken hiis sen on hänelle virkkanut. (Kovasti). Minä
vakuutan teille isä, että Antti palvelee meitä hyvin uskollisesti.
H. Wilhelm. Niin sinua, vaan ei minua, sillä tämän kuukauden ajalla,
kun hän läksi entisestä talostansa ja tuli minulle, on minulta hävinnyt
sata kaksikymmentä lammasta; ja se ei ole mahdollista, että niin
vähässä ajassa niitä, miten hän sanoo, niin monta on kuollut kapiin.
Waltter. Taudit raatelevat usein hirviästi.
H. Wilhelm. Niin missä lääkärit niitä auttaavat, mutta lampaille ei ole
lääkäriä. Muuten Antti on olevinansa tuhma pöllö, mutta totuudessa hän
on kavala peto ja suuri konna. Viimenki minä tapasin hänet ihan työssä,
tappamassa lammasta; Minä häntä löin ja käsketän täksi päiväksi
oikeuteen. Kuitenki, ennen kuin asia menee etemmäksi, tahdoin kuulla
jos sinulla on mitä osaa siihen varkauteen, joka minulle näin on
tapahtunut.
Waltter. Voi, isäseni! Kuin minä puuttuisin teidän lampaihinne?
H. Wilhelm. Minä vien sen sitte oikeuteen, mutta tahdon sen ensin
tarkemmin tutkistella. Annappas minulle nuo tilikirjat. (Hän istuutuu,
Waltter noutaa kirjat ja panee pöydälle verkapankon päälle). Hyvä! jätä
minut yksinäni. Jos lautamies tulee minua kysymään, niin kutsuta minua
sisälle. Minä jään tänne vielä odottelemaan ostajia.
Waltter (erikseen). Minä noudan Antin sovittelemaan isääni.
Kuudes kohtaus.
H. Patelin. H. Wilhelm.
H. Patelin (itsekseen). Hyvä, hän on yksinään, lähestykäämme.
H. Wilhelm (lukee kirjastansa). Tilinteko lampaista ja niin edespäin...
Kuusi sataa lammasta, ja niin edespäin --
H. Patelin (itsekseen). Tuo verkapankko, se sopiiki minulle; (kovasti)
nöyrin palvelianne, herra Wilhelm!
H. Wilhelm (nostamatta silmiään kirjasta). Vissisti lautamies jota
pyydätin luokseni! Odottakaa vähän!
H. Patelin. Ei, herra, minä olen...
H. Wilhelm. Vaatteustako? Ostajako sitte, nöyrin palvelianne.
H. Patelin. Ei herra, minä olen asianajaja, jos suvaitsette.
H. Wilhelm. Sellaista minulla ei ole tarvis, hyvästi, hyvästi!
H. Patelin. Minun nimeni ei voi teille olla outo: minä olen Patelin,
asianajaja.
H. Wilhelm. Patelin? Asianajaja? Minä en tunne teitä herra...
H. Patelin (erikseen). Tekeytykäämme siis tutuksi. (Kovasti). Minä
löysin isävainajani paperitöistä velan, joka ei ole maksettu,
ja -- ---
H. Wilhelm. Se ei liikuta minua, minä en ole velkaa kellekään.
H. Patelin. Ei herra, se on ihan vastoin, minun isävainajani jäi velkaa
teidän isävainajalle kolmesataa markkaa, ja ollen rehellinen mies, minä
tulen teille maksamaan.
H. Wilhelm. Minulle maksamaan? Malttakaapas herra: minä muistelen vähän
teidän nimeä. Oikein, minä tunsin ennen sukunne. Te asuitte eräässä
kylässä tässä lähellä. Me olemme myös olleet tuttavat. Suokaa anteeksi!
Nöyrin palvelianne, istuikkaatte, istuikkaatte tuohon. (Kumarteleivat
toisillensa. H. Wilhelm osoittaa tuolia etempänä verkapankosta, vaan
H. Patelin tahtoo lähemmäksi sitä ja istuiksee vihdoin niin).
H. Patelin. Herra...
H. Wilhelm. Niin herra...
H. Patelin (pannen yhden kätensä verkapankon päälle). Jos kaikki jotka
minulle ovat velkaa, olisivat yhtä rehelliset kuin minä maksamaan
velkansa, minä olisin paljon rikkaampi kuin olen, vaan minä en
sentähden voi pidättää vierasta omaisuutta.
H. Wilhelm. Kuinka moni ihminen sitä ei nykyaikana osaa tehdä!
H. Patelin. Minusta se on rehellisen ihmisen ensimäinen toimi maksaa
velkansa, ja minä halasin sentähden nyt kuulla milloin te suvaitsette
ottaa vastaan ne kolmesataa markkaanne.
H. Wilhelm. Paikalla.
H. Patelin. Teidän rahat ovat minulla kyllä valmiiksi luettuna, mutta
teidän tulee saada aikaa valmistaa minulle laillisen kuitin, sillä tämä
velka on lähtevä tyttäreni Henrikan perintörahoista, joista minun
täytyy antaa laillinen tili.
H. Wilhelm. Oikein. Olkoon sitte huomenaamuksi kello viisi.
H. Patelin. Kello viisi, aivan oikein. Minä vaan olen valinnut niin
pahasti aikani, herra Wilhelm, että pelkään nyt teitä hämmentäväni.
H. Wilhelm. Ette ollenkaan: minulla on nyt kaupastani ihan jouto-aika.
H. Patelin. Teillä yksinään on kuitenki suuremmat asiat kuin kaikilla
tämän paikan kauppeilla.
H. Wilhelm. Se tulee siitä että minä teen paljon työtä.
H. Patelin. Ei, ei, se tulee siitä, herra, että te olette lauhkein mies
koko maassa. (Koetellen verkaa). Ompas se oivallinen verka.
H. Wilhelm. Se on jotenki kaunista.
H. Patelin. Te käytätte kauppaanne niin erinäisellä nerolla.
H. Wilhelm. Herra Patelin...
H. Patelin. Niin merkillisellä lempeydellä...
H. Wilhelm. Olkaa, herra Patelin.
H. Patelin. Niin jalolla vapamielisyydellä, joka viehättää kaikki
ihmiset.
H. Wilhelm. Ei, herra!
H. Patelin. Turkanen! Kuin tuo veran väri on suloinen silmille.
H. Wilhelm. Sen minä uskon, sillä se on kastanianväri.
H. Patelin. Kastanianväri! Kauhian ihana! Lyökäämme veto, herra
Wilhelm, että tuo väri on teidän keksimä.
H. Wilhelm. Minun, niin, mutta värjärini avulla.
H. Palelin. Johan minä sen olen sanonut, että tuossa päässä on enemmän
älyä kuin pienessä kylässä.
H. Wilhelm. Noh, noh, noh!
H. Patelin (silittäen verkaa). Mutta on tuo villaki hienointa laatua.
H. Wilhelm. Se on engelskan villaa.
H. Patelin. Sen minä luulinki... mutta engelskasta johtuu mieleeni,
herra Wilhelm, emmekös me ole olleet koulukumppanit?
H. Wilhelm. Maisteri Nikodemuksen luonna?
H. Patelin. Aivan niin. Te olitte kaunis kuin enkeli.
H. Wilhelm. Ne sanoivat niin äitilleni.
H. Patelin. Ja teillä oli hirmuisen hyvä oppi.
H. Wilhelm. Kahdeksantoista vuotissa minä jo luin ja kirjoitin.
H. Patelin. Mikä vahinko kuin ette ruvenneet korkeimpiin virkoihin!
Mene tiedä, herra Wilhelm, jos nyt voisitte hallita koko valtakuntaa.
H. Wilhelm. Kuin joku toinenki.
H. Patelin (katsellen verkaa). Kesken puheenne: minä ajattelin ostaa
tuon väristä verkaa. Sillä jos oikein muistan, niin vaimoni halavoi
minun ostaa itselleni uuden vaatteuksen, ja arvelen sentähden että,
huomenaamuna, kello viisi, tuotuani teille kolmesataa markkaa, voisin
ehkä ottaa tätä verkaaki.
H. Wilhelm. Minä sen sitte säilytän.
H. Patelin (hiljaan syrjässä). Säilytän! Minä en ole sillä autettu.
(Kovasti). Aikomuksessa ostaa tilan, olin tänä aamuna pannut erikseen
tuhat kaksisataa markkaa, joita en arvellut ennen koskettaa, mutta nyt
näen, herra Wilhelm, että te tuletta siitä ottamaan osanne.
H. Wilhelm. Elkää sentähden tilaa jättäkää, saattehan te verkani
ainaki.
H. Patelin. Kyllähän minä sen tiedän, mutta minä en rakasta ottaa
mitään velaksi. No miten minua huvittaa nähdä teidät noin iloisna!
Miten tervet muoto, se on pitkän ijän tunnusmerkki.
H. Wilhelm. Minä voin hyvin.
H. Patelin. Kuin paljon te luulisitte minun tuota verkaa tarvitsevan,
että tietäsin niiden kolmen sadan markan lisäksi panna yhtaikaa veran
hinnanki.
H. Wilhelm. Teille on tarvis... malttakaa. Te tahdotte varmaan täyden
vaatteuksen...
H. Patelin. Hyvin täyden, se tahtoo sanoa, nutun, västin ja kaatiot,
kaikki hyvin pitkät ja välkit.
H. Wilhelm. Siihen kaikkeen teille pitää olla, malttakaas... ummelleen
kuusi kyynärää. Käskettekö minun odottaessani sen nyt leikata.
H. Patelin (erikseen harmitellen). Odottaessako! (Kovasti). Ei herra,
ei vielä, ensin raha kädessä, jos suvaitsette. Minä en osta mitään kuin
käteisellä rahalla. Se on minun tapani.
H. Wilhelm. Se tapa on hyvin hyvä. (Erikseen). Tarkka mies, liian
tarkka.
H. Patelin. Muistatteko vielä, herra Wilhelm, kun kerran söimme yhtenä
iltaista Hotel de Nordissa.
H. Wilhelm. Se oli eräsnä markkina-aikana.
H. Patelin. Aivan niin. Me puhelimme ruuan perästä sen ajan asioista:
kuin kauneita asioita minä silloin teiltä kuulin!
H. Wilhelm. Ja ne te vielä muistatte?
H. Patelin. Minä en muistasi? Te ennustitte jo silloin kaikki mitä
maassamme sittemmin on tapahtunut.
H. Wilhelm. Minä näen asiat hyvin kaukaaki.
H. Patelin. Kuin paljon, herra Wilhelm, te minulta anotte kyynärästä
tätä verkaa?
H. Wilhelm. Katsotaanhan. (Katselee veran pintaa). Toiselle minä sen
möisin kuudesta markasta, vaan teille, herra, minä sen annan viidestä.
H. Patelin (erikseen). Sinä juutalainen. (Kovasti). Se on hyvin
helposta; kuusi kertaa viisi kyynärää, se tekee ummelleen...
H. Wilhelm. Kolmekymmentä markkaa.
H. Patelin. Oikein, kolmekymmentä markkaa, umpinainen luku. Mutta
olkaapas, herra Wilhelm, meidän tulee uudistaa tuttavuutemme, huomenna
te syötte päivällisen minun luonnani, hanhen paistin, jonka minulle
lahjoitti eräs valittaja.
H. Wilhelm. Hanhen paatin! sitä minä hyvin rakastan.
H. Patelin. Sen parempi. Sille päätökselle kättä. (Antavat kättä).
Huomenna päivälliselle. Vaimoni sen valmistaa ihmeellisesti. (Lyöden
kädellään verkaan). Mutta todella sanoen, minun haluttaa saada päälleni
vaatteuksen tuosta verasta. Uskotteko te, jos sen otan huomenaamuna,
että se ehtisi valmiiksi päivälliselle?
H. Wilhelm. Jos ette räätälille anna sen enemmän aikaa, niin hän
vissisti sen turmelee.
H. Patelin. Se olisi suuri vahinko.
H. Wilhelm. Tehkää vielä paremmin. Te sanoitte rahat olevan valmiina.
H. Patelin. Ilmankos minä ajattelisin koko asiaa!
H. Wilhelm. Minä lähetän erään puoti-poikani tuomaan veran teille
kotiin. Nyt muistanki että minulla on leikattu juuri sellainen kappale
kuin teille on tarvis.
(Vetää erilleen sen leikatun kappaleen).
H. Patelin (temmaten kappaleen). Se on hyvin onnellisesti.
H. Wilhelm. Malttakaa, minun täytyy ensin se mitata teidän nähden.
H. Patelin. Hyvä, mutta se on juuri kuin epäilisin teitä.
(Nousee seisalleen).
H. Wilhelm (nousten seisalleen). Antakaa, antakaa, minä lähetän sen
tuomaan, ja te lähetätte takaisin päin siitä mulle maksun.
H. Patelin (erikseen). Maksun? (Kovasti). Ei, ei elkää vaivatko
palvelioitanne. Minulla ei ole kuin pari askelta kotiini. (Tahtoo ottaa
veran ja pitäen siitä aina kiini). Ja kuin sanoitta, niin se joutuu
välemmin räätälille.
H. Wilhelm. Antakaa pojan tulla kerallanne, että minä sitä myöten saan
rahat.
H. Patelin. Elkää vaivatko poikaanne, minä en ole niin suurellinen ja
muuten nyt jo on niin pimeä, ettei se näykään minun kainalostani.
(Ottaa veran ja panee kainaloonsa). Ihmiset voivat luulla tämän
suttu-paperiksi.
H. Wilhelm. Mutta, hyvä herra, minä annan teille kumminki pojan
keralla, että...
H. Patelin. Elkää huoliko mitään, minä sanon se on ihan turha; kello
viisi ummelleen kolmesataa kolmekymmentä markkaa ja päivälliseksi
hanhi. Voi kuin minulla nyt on kiire, hyvästi naapuri, nöyrin
palvelianne (nähden hänen seuraavan) hyvästi, hyvästi.
(Syöksee pikaisesti tiehensä).
H. Wilhelm. Hyvästi, herra, hyvästi!
Seitsemäs kohtaus.
H. Wilhelm (yksin). Sinne se hiis nyt meni minun verkani kanssa, mutta
kello viiteen aamua ei ole pitkä aika. Minä syön päivällisen hänellä,
kyllä hän maksaa, vissisti hän sen maksaa. Mutta katsopas miten
tunnollinen asianajaja, hitto vieköön! jos elinaikanani olen sellaista
nähnyt. Minä vaan kadun että otin niin kalliin hinnan verastani, koska
hän kuitenki maksaa minulle kolmesataa markkaa, joita en tiennyt
kaivatakaan. Sillä minä en vieläkään voi ymmärtää mistä hiideltä se
velka on voinut tulla. Mutta olkoon! Nyt jo onki yö. Arvelen tässä
mitähän tänään tulen voittamaan. Hoi, hoi, tänne!
Kahdeksas kohtaus.
H. Wilhelm ja puotipoika.
H. Wilhelm. Pankaa kaikki puodin ovet ja ikkunat kiini. (Poika kantaa
pöydän ja tuolit puotiin). Mutta katsopas, jos se ei ole tuossa se
Antin hylky, joka varasti minun lampaani.
Yhdeksäs kohtaus.
Antti, käärittyin päin. H. Wilhelm.
H. Wilhelm. Voi se sen varas, kaikki mitä tässä voitan, se lurjus
varastaa minulta pois.
Antti. Hyvää iltaa, isäntä, ja hyvää yötä!
H. Wilhelm. Vielä sinä rohkenet tulla minun eteeni?
Antti. Sentähden, hyvä herra, elkää suuttuko, että monjat herra antoi
minulle paperin, missä muka puhutaan lampaista, oikeudesta ja
manauksesta.
H. Wilhelm. Sinä tekeydyt hyvin tuhmaksi; mutta minä vakuutan sinulle
ettet enää lampaita tapa, muista se!
Antti. Voi hyvä isäntä, elkää toki panettelioita uskokaa.
H. Wilhelm. Vain panettelioita, lurjus! Enkö minä yöllä tavannut sinut
lammasta tappamassa.
Antti. Minun kaulani päälle, isäntä! se tapahtui sentähden ettei se
kuolisi.
H. Wilhelm. Tappaa lampaita etteivät ne kuolisi?
Antti. Niin, kapiin, nimittäin; sillä elkää suuttuko, jos ne kuolisivat
pahaan tautiin, niin ne eivät kelpaisi kellekään, ja sentähden ne
täytyy tappaa ennen kuin ehtivät kuolla.
H. Wilhelm. Ehtivätkö kuolla? petturi! Lampaat joiden villasta minä
teen engelskan verkaa, mistä maksetaan viisi markkaa kyynärä. Suoria
tästä lurjus! satakaksikymmentä lammasta yhdessä kuukaudessa!
Antti. Ne olisivat pilanneet kaikki muutki, minä vannon sen kaulani...
H. Wilhelm. Saathan sen huomena nähdä tuomarin edessä.
Antti. Voi hyvä isäntä, tyytykää nyt siihen että olette minut
tappaneet, niin kuin näette, ja sopikaamme pois, jos lystäätte.
H. Wilhelm. Minä lystään nähdä sinut hirtettynä. (Mennen pois) kuulit
sinä sen?
Antti. Taivas suokaan teille paljon iloa.
Kymmenes kohtaus.
Antti (yksin). Minun täytyy siis mennä saamaan asianajajan,
puolustamaan oikeuttani.
Yhdestoista kohtaus.
Waltter. Henrika. Kati (lyhti kädessä) ja Antti.
Henrika. Jättäkää minut, Waltter. Isäni ja äitini tulevat heti, me
olemme matkalla tätini luo iltaiselle. He ovat käskeneet minun astua
edellänsä, paetkaa nyt heti.
Antti. Pitääkö minun, herra, sammuttaa lyhti?
Waltter. Ei, ei, silloin minä kadottaisin ilon häntä nähdä. Ihana
Henrika, koska nyt olemme sattuneet vastakkain, salli minun, minä
rukoilen...
Henrika. Ei, ei, paetkaa, minua vapisuuttaa.
Waltter. Pelkäättekö te sitä joka teitä niin rakastaa.
Henrika. Minä en pelkää koko maailmassa ketään niin kuin teitä, ja te
tunnette mintähden.
Antti (Antin kanssa etenee Henrikasta). Elä jätä minua, Kati!
Kati. Se on tämä invalidi joka vetää minua kädestä.
Henrika. Jos rakastat minua, Waltter, niin elä ajattele enää minua,
ennen kuin saat siihen isäsi suostumuksen.
Kati (Henrikalle). Antti ja minä olemme päättäneet siinä teitä auttaa.
Antti. Minä jo olen keksinyt hyvän neuvon, joka auttaa, niin pian kuin
minä olen päässyt erilleen jutustani.
Waltter (Antille). Tulkoon mitä hyvänsä, minä pelastan sinun kaikesta.
Henrika. Isäni tulee, paetkaamme kaikki.
(Juoksevat pois).
Kahdestoista kohtaus.
H. Patelin. R. Patelin.
H. Patelin. Noh, eukkoseni, onko tämä verka sinusta hyvä?
R. Patelin. Oivallinen, mutta millä sen maksat. Sinä olet luvannut
huomenaamuna, ja tiedät sinä millainen juutalainen tuo Wilhelm on, se
ei sinulle anna mitään armoa.
H. Patelin. Hänen tullessa, elä ajattele muuta kuin mitä jo olen sulle
sanonut ja miten minua puolustat.
R. Patelin. Minun täytyy se tehdä vasten tahtoani, nimittäin, auttaa
sinua ulos huoneistasi, mutta se mitä olet aikonut tehdä on minusta
nähden hyvin häpäisevää ja sopimatointa rehelliselle miehelle.
H. Patelin. Vaimo parsa, sinä olet hyvin typerä. Mikään ei ole
maailmassa helpompaa kuin olla rehellinen sen, joka kerran on rikas.
Ainoasti köyhälle se on hyvin työläs. Mutta jättäkäämme se kaikki.
Lähtekäämme nyt sisareni luo iltaiselle, ja sieltä palattuamme, vielä
tänäiltana se on paras leikata tuo vaatteus, tapausten varaksi jotka
voivat tapahtua.
R. Patelin. Lähkäämme; mutta minua peloittaa vaan ettei huomisaamuna
käy hyvästi.