Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit
ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat
keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan
käskettiin hänet menemään ulos leikkimään -- äiti oli kovin sairas.
Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen;
mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta,
että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa,
kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse
asian huolekseen.
Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän
seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja
antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:
-- Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja
rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo
vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa
vastaan.
Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän
seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:
-- Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.
Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.
-- Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa
heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa.
Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.
Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:
-- Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi,
joka kulkee ohitse.
Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin
saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti
valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen
kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi
hänen polvelleen ja sanoi:
-- Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt
teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan,
mutta _minä_ en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti...
muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku... siniset nauhat
etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta
protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:
-- Niin, anna kun katson... minä...
-- Minä seisoin aivan talon luona... _oman_ taloni luona, huomatkaa.
-- Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö...
Lapsi keskeytti hänet moittien:
-- Ei, te ette _muista_ sitä. Enhän minä ole unohtanut _teitä_.
-- Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan
unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi.
Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt
ja aina?
-- Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te
voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta
samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa
anteeksi, koska uskon, että te _tahdotte_ olla hyvä ja tehdä oikein,
ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti -- mutta teidän tulee
puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee -- on niin
kylmä.
-- Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka
tästälähin tulet aina olemaan _vanha_ ystäväni, eikö totta? Sinä
muistutat minun pikku tyttöäni -- niin, hän on nyt sinua hiukan
lyhempi -- mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka
varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi,
pikku noita -- sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen
käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka
tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi
minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita
ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen
perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä
lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman
miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun
levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!
-- Pidittekö hänestä ihan _hirveän_ paljon?
-- Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.
-- Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?
-- Kiitollisena -- ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana.
Kas näin -- tämä on sinulle; ja tämä -- se on hänelle. Sinä pyysit,
mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy
totella, mitä sinä käsket.
Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen -- sitte
osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta
astuntaa.
-- Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!
-- Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on
annettavana sinulle eräs tehtävä.
Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:
-- He ovat tulleet, teidän korkeutenne.
Hän kumarsi jälleen ja poistui.
Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja
yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa,
jonka tulisi kuolla.
-- Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?
-- Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen
lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin
siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun,
kädet selän takana -- näin -- kullakin toinen koura avoinna kuin
malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja
tule sitte takaisin minun luokseni.
Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:
-- Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen
Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka
Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on
lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan.
Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja
viisaat ovat Hänen tiensä -- siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!
Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi
silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja
sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen
kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:
-- Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy
saada kaunein!
Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin,
tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja
huudahti:
-- Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! _Minä_ olen antanut sen sinulle!
Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte
polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten
myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit
ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta
kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo
tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä
ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja
juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti
esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:
-- Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua...
-- Mitä? sanoi lapsi.
-- Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani...
-- Viedä hänet pois? Mihin?
-- Am... am... Jumala minua auttakoon!... linnoituksen toiseen osaan.
-- Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani
kotiin.
Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa
hänen kaulaansa.
-- Nyt on Abby valmis, isä -- menkää nyt.
-- Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.
Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi
hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
-- Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna
hänen mennä -- sinun _täytyy!_
-- Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä,
mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat!
Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!...
Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän
takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies
näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät
kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.
-- Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja
minä olen _sanonut_ niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt
vievät ne hänet pois.
Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.
-- _Sinunko_ isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?
-- On, luonnollisesti -- sitä hän on _aina_ ollut. Olisinko minä
antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän
hänestä? Enhän toki!
Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:
-- Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt
julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi --
eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?
Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:
-- Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.
Ja hän alkoi nyyhkyttää.
-- Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin
teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!
Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja
ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:
-- Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään -- hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!