Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin
arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli
ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän
vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän
oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli
taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen
urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut
osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen;
muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.
Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi
alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa
olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet
iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua
käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja -- odottaa.
Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa
pöyristytti se ajatus.
Heillä oli pikku tyttö -- Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:
-- Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän
täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.
-- Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on
pakahtumaisillaan.
-- Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme
tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että
mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä
tarkoituksessa...
-- Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen
sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani -- toivon voivani sanoa
sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi,
jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa...
-- Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!
Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä
luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä
tulisesti kerran, kaksi, kolme. -- Ei, isä, noin et saa suudella
minua; sinä satutat hiuksiani.
-- Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle
anteeksi rakkaani?
-- Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta _oletko_ pahoillasi? Etkö ole
olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?
-- Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, -- ja hän peitti kasvonsa
käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat
huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän
alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:
-- Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei
enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! -- Koettaessaan irroittaa
hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:
-- Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!
Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.
Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen
ympärilleen ja sanoi:
-- Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen
ja on pahoillaan -- kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet --
ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo
häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin
eikä kiharaakaan ole epäkunnossa -- ja mitä tahansa Abby vaan
käskeekin...
Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin
ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä
poskia ja sanoi rangaistuksen:
-- Kertomus! Kertomus!
Hiljaa!
Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne
kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs,
lähemmäs -- kuuluivat kovemmin, kovemmin -- menivät sitte ohi ja
vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:
-- Vai niin, vai kertomus? Hauskako?
-- Ei, isä; synkkä.
Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti
kiinni oikeuksistaan -- olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki
mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut
lupauksensa -- hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:
-- Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo,
ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.
Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.
Isä sanoi lempeästi:
-- Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista,
mutta totta.
-- Oi, kerro sitte tarina niistä, isä -- kolkko, niin että meitä
pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri
_meitä_. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin
että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun
olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.
-- Niin, oli kerran kolme everstiä...
-- Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti,
minä tunnen univormun. Jatka, isä.
Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.
Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi
isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:
-- Onko se jotain hyvää, isä?
Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:
-- Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet
saamansa määräykset.
-- Onko _se_ jotain?...
-- Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta
vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo
menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten
tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan
rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he
tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat
tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali
pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski
heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.
-- Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?
-- Kyllä.
-- Oi, _hänet_ minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa
kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin
-- niin -- en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi
tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta _minä_
en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.
-- Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina
Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat
tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran...
Kuulkaa!
He kuuntelivat -- taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti
painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.
-- Ne tulivat tänä aamuna.
Lapsi terästi katseensa.
-- Oi, isä, onko tuo _tosi_ kertomus?
-- On, rakkaani.
-- Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. --
Ei, äiti, rakas äiti... itketkö sinä?
-- Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin... niitä perheraukkoja.
-- Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä...
kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että
he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke
enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.
-- Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.
-- Towerin olen _minä_ nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda,
isä!
-- Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa
tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja
tuomitsi ammuttaviksi.
-- _Surmattaviksiko?_
-- Niin.
-- Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä,
äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä.
Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.
-- Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että
minun täytyy niin usein keskeyttää _ajatellakseni_.
-- Mutta sitä et _saa_ tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.
-- No niin... ne kolme everstiä...
-- Tunnetko heidät, isä?
-- Tunnen, lemmittyni.
-- Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että
saisin heitä suudella?
Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:
-- Kyllä, _yhtä_ heistä, rakkaani! No -- suutele minua hänen
sijastaan.
-- Noin, pappa -- ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen,
että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin
eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei _voi_
olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei
tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella
-- eikö totta, isä?
-- Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!
-- Äiti! -- Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä
käy hyvin. Jatka, isä.
-- Silloin olivat kaikki suruissaan -- niin, kaikki he olivat; minä
tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja
sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa -- sillä se _oli_ heidän
velvollisuutensa, ymmärräthän -- ja nyt he pyysivät, että kaksi
everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä
riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali
oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään
_oman_ velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat
taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan
sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä
muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa
asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se
vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni
hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen
yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja
tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja
kaksi heistä jää eloon.
-- No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee
kuolla? Voi miesparkaa!
-- Eivät. He kieltäytyivät.
-- Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.
-- Eivät.
-- Minkävuoksi?
-- He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi
itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin
itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa
kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he
lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön
milloin tahansa.
-- Mitä se merkitsee, isä?
-- Sitä että... heidät ammuttaisiin joka ainoa.
-- Kuulkaa!
Puhallustako? Ei. Tram--tram--trum--tram--trum--.
-- Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!
-- Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun
laskea heidät sisälle, isä, salli _minun!_
Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi
iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä!
Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!
Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä;
heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja
vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja
kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja
lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin...
Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin --
Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen
käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.
-- Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän _sanoin_, että niin
kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän...
-- Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!