I.

Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin

arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli

ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän

vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän

oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli

taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen

urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut

osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen;

muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.

Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi

alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa

olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet

iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua

käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja -- odottaa.

Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa

pöyristytti se ajatus.

Heillä oli pikku tyttö -- Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.

Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:

-- Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän

täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.

-- Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on

pakahtumaisillaan.

-- Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme

tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että

mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä

tarkoituksessa...

-- Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen

sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani -- toivon voivani sanoa

sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi,

jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa...

-- Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!

Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä

luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä

tulisesti kerran, kaksi, kolme. -- Ei, isä, noin et saa suudella

minua; sinä satutat hiuksiani.

-- Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle

anteeksi rakkaani?

-- Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta _oletko_ pahoillasi? Etkö ole

olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?

-- Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, -- ja hän peitti kasvonsa

käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat

huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän

alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:

-- Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei

enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! -- Koettaessaan irroittaa

hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:

-- Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!

Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.

Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen

ympärilleen ja sanoi:

-- Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen

ja on pahoillaan -- kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet --

ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo

häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin

eikä kiharaakaan ole epäkunnossa -- ja mitä tahansa Abby vaan

käskeekin...

Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin

ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä

poskia ja sanoi rangaistuksen:

-- Kertomus! Kertomus!

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne

kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs,

lähemmäs -- kuuluivat kovemmin, kovemmin -- menivät sitte ohi ja

vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:

-- Vai niin, vai kertomus? Hauskako?

-- Ei, isä; synkkä.

Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti

kiinni oikeuksistaan -- olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki

mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut

lupauksensa -- hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:

-- Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo,

ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.

Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.

Isä sanoi lempeästi:

-- Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista,

mutta totta.

-- Oi, kerro sitte tarina niistä, isä -- kolkko, niin että meitä

pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri

_meitä_. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin

että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun

olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.

-- Niin, oli kerran kolme everstiä...

-- Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti,

minä tunnen univormun. Jatka, isä.

Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.

Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi

isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:

-- Onko se jotain hyvää, isä?

Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:

-- Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet

saamansa määräykset.

-- Onko _se_ jotain?...

-- Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta

vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo

menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten

tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan

rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he

tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat

tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali

pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski

heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.

-- Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?

-- Kyllä.

-- Oi, _hänet_ minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa

kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin

-- niin -- en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi

tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta _minä_

en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.

-- Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina

Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat

tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran...

Kuulkaa!

He kuuntelivat -- taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti

painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.

-- Ne tulivat tänä aamuna.

Lapsi terästi katseensa.

-- Oi, isä, onko tuo _tosi_ kertomus?

-- On, rakkaani.

-- Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. --

Ei, äiti, rakas äiti... itketkö sinä?

-- Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin... niitä perheraukkoja.

-- Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä...

kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että

he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke

enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.

-- Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.

-- Towerin olen _minä_ nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda,

isä!

-- Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa

tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja

tuomitsi ammuttaviksi.

-- _Surmattaviksiko?_

-- Niin.

-- Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä,

äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä.

Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.

-- Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että

minun täytyy niin usein keskeyttää _ajatellakseni_.

-- Mutta sitä et _saa_ tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.

-- No niin... ne kolme everstiä...

-- Tunnetko heidät, isä?

-- Tunnen, lemmittyni.

-- Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että

saisin heitä suudella?

Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:

-- Kyllä, _yhtä_ heistä, rakkaani! No -- suutele minua hänen

sijastaan.

-- Noin, pappa -- ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen,

että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin

eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei _voi_

olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei

tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella

-- eikö totta, isä?

-- Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!

-- Äiti! -- Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä

käy hyvin. Jatka, isä.

-- Silloin olivat kaikki suruissaan -- niin, kaikki he olivat; minä

tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja

sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa -- sillä se _oli_ heidän

velvollisuutensa, ymmärräthän -- ja nyt he pyysivät, että kaksi

everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä

riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali

oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään

_oman_ velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat

taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan

sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä

muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa

asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se

vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni

hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen

yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja

tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja

kaksi heistä jää eloon.

-- No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee

kuolla? Voi miesparkaa!

-- Eivät. He kieltäytyivät.

-- Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.

-- Eivät.

-- Minkävuoksi?

-- He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi

itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin

itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa

kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he

lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön

milloin tahansa.

-- Mitä se merkitsee, isä?

-- Sitä että... heidät ammuttaisiin joka ainoa.

-- Kuulkaa!

Puhallustako? Ei. Tram--tram--trum--tram--trum--.

-- Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!

-- Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun

laskea heidät sisälle, isä, salli _minun!_

Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi

iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä!

Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!

Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä;

heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja

vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja

kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja

lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin...

Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin --

Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen

käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.

-- Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän _sanoin_, että niin

kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän...

-- Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!