Nimetön.
-- Mutta nyt voitte olla aivan rauhassa, neiti Jerne, kiiruhti Asbjörn
Krag lisäämään nähdessään Louise neidin kauhistuneen kasvojenilmeen, --
nyt kenraali on varmassa turvassa.
-- Sitten me tulemme keinottelija Braasaeterin hyökkäyssuunnitelmaan,
jatkoi salapoliisi. -- Se oli todellakin viisaasti ajateltu. Hän tiesi,
ettei kenraali tahtonut myydä tilaa, ei edes tuumaakaan siitä, eikä
ainakaan insinööri Stenerille, ja hän tiesi, että insinööri
välttämättömästi tarvitsi lisää maata tehtaan laajentamiseen. Sitten
hän otti selville, että kenraalia ja hänen veljentytärtään odotettiin
kolmen vuoden poissaolon jälkeen, hän otti kartanossa agronomin paikan,
ja kun hän nuoruudestaan tunsi työn, ei toimi ollut hänelle vaikea.
Mutta Braasaeter oli myöskin salaisista lähteistään saanut tietää, että
kenraalin veli, joka kuoli niin surullisella tavalla, oli pakoittanut
kenraalin lupaamaan, ettei taloa paloiteltaisi eikä myytäisi eikä
siirrettäisi kenellekään, ennenkuin vainaja muutamien vuosien kuluttua
olisi antanut siitä selvän ilmoituksen. Kenraalihan ajatteli sitä
mahdollisuutta, että onneton veljensä oli jättänyt jälkeensä
asiapaperin, joka muutamien vuosien kuluttua tulisi hänen käsiinsä,
mutta Braasaeter uskalsi ryhtyä siihen rohkeaan peliin, että tahtoi
narrata vanhaa kenraalia. Hän se tekeytyi kartanon kummitukseksi, hän
se nauroi niin kamalasti uuninpiipusta, hän se oli ladannut kenraalin
revolverin, hän se oli viilannut poikki koukun, joka kannatti vainajan
kuvaa. Kaikella tällä hän tahtoi saada aikaan: ensiksi, että kenraali
kyllästyisi kartanoonsa siihen määrin, että tahtoisi sen myydä,
toiseksi, että hän ajan pitkään onnistuisi uskottelemaan vanhukselle,
että kuollut juuri tällä tavoin tahtoi ilmaista tahtonsa. Ja kun kaikki
näin olisi kypsynyt, kun perhe olisi pelästytetty ja masennettu,
esiintyisi hänen asianajotoimistonsa ostajana jonkun tilanomistajan
puolesta, ja kun kauppa olisi päätetty, olisi miehen tarkoituksena
ollut tulla teidän luoksenne, herra insinööri, ja sanoa: "Niin, hyvä
herra, nyt maatila on myytävänä, mutta _me_ määräämme ehdot." Se oli
kaunis suunnitelma, ja kun ajattelemme kenraalin vastahakoisuutta teitä
kohtaan, oli hänellä todellakin hyvät onnistumisen toiveet.
Mahdollisesti olisin jo varemmin saanut kaiken selväksi, jollei se
seikka olisi vaikuttanut haitallisesti, että kartanoon oli ilmestynyt
uusi kummitus tahi pikemmin sanoen uusia kummituksia.
Tässä Asbjörn Krag hymyili.
-- Toinen kummitus olitte te, herra insinööri, joka tulitte salaa
puhelemaan lemmittynne kanssa, ja toinen kummitus olitte te, Louise
neiti, joka menitte kohtauksillenne. Tätä ei voinut välttää, ja nämä
kolme kummitusta sekaantuivat, niin että näytti siltä, kuin olisi ollut
vain yksi kummitus. Ja täten selkkaukset syntyivät.
Mutta nyt tulen näytelmän viimeiseen kohtaan. Braasaeter on ripeä mies.
Hänestä tulee varmaan jotakin suurta, jollei hän vastoin luuloaan joudu
vielä kerran minun tielleni. Minä oletan, ettette vaadi hänelle
rangaistusta kotirauhan rikkomisesta. Te saatte siitä ainoastaan vaivaa
ja herätätte vireille häväistysjutun, ja sitä on vaikea näyttää toteen.
Mutta hän, kuten sanottu, on ripeä mies. Hän keksi ennen minua, että
molemmat toiset kummitukset täällä pitivät peliään. Ja hän seurasi
näitä kummituksia kuin varjo. Hän kuunteli teidän keskustelujanne,
Louise neiti ja pastori, silloin kun pastori näytti teille
testamenttia, kuolleen tiedonantoa, että Louise neidin heti tultuaan
täysi-ikäiseksi piti saada kartano ja koko omaisuus haltuunsa, ja
sitten hän uskalsi tehdä viimeisen mielettömän anastuksensa. Hän koetti
varastaa sekä testamentin että insinöörin suunnitelmat tehdäkseen
tyhjäksi sen ratkaisun, jota mikään maallinen mahti ei voi enää estää.
Tässä Asbjörn Krag nyökäytti päätään insinööri Stenerille ja Louise
neidille, jotka ikäänkuin vaistomaisesti olivat asettuneet toistensa
viereen. Louise neiti nojasi insinöörin käsivarteen.
-- Mutta kenraali, sanoi insinööri Stener, miten hän ottaa vastaan
tämän yllätyksen?
-- Ensiksikin, vastasi salapoliisi, ei kenraalilla enää ole mitään
sanomista, toiseksi hän tuskin asettuu holhokkinsa onnen tielle,
kolmanneksi hän on valmistunut. Minä olen kertonut hänelle
testamentista. Ja kuultuaan tämän hän ymmärsi, että ihmeellinen
velivainaja vihdoinkin oli ilmaissut tahtonsa. Voimme odottaa häntä
joka hetki.
-- Mutta miten voitte tietää testamentista? kysyi insinööri.
-- Te unohdatte minun mielenkiintoni sähkölennätinasemaan, vastasi
Krag, samalla kuin meni ikkunan ääreen ja katseli ulos. Aamuaurinko
virtasi yli valkoisen maiseman. Reen jalaksien natina kuului jostakin
kaukaa.
-- Se on varmaankin hän, mutisi pappi. -- Mikä ihmeellinen käänne!
Mutta se ei ollut kenraali. Reki liukui maantiellä. Reessä istui
huijari Braasaeter. Takana istui pikku Hans Kristian ja piteli
ohjaksia.
-- Hän lähtee samassa junassa kuin minäkin, sanoi salapoliisi. -- Siten
voin saada hauskan jutteluhetken matkalla ottaakseni selon niistä
yksityiskohdista, jotka vielä näyttävät hämäriltä.
Mutta taempaa saapui kaksi miestä kävellen. Toisella oli turkki, toisen
korvilla oli nahkalakki. Molemmat olivat vanhat ja harmaat. Siinä oli
kenraali ja Hans Kristian, hänen uskollinen palvelijansa. Silloin
tällöin he pysähtyivät. Kenraali viittoili kepillään ja näytti
seuralaiselleen yhtä ja toista. Ja joka kerta Hans Kristian nosti
kätensä nahkalakkinsa reunaan. Oli kuin olisi kuullut äänen sanovan:
juuri niin, herra kenraali. Kun kenraali kulki noin selitellen,
merkitsi se aina, että hän oli hyvällä tuulella.
Samalla kuin molemmat vanhat miehet aikoivat kääntyä tielle, joka vei
maantieltä pappilaan, pysähtyi kenraali ja katsahti ylös. Pappi,
Louise, insinööri, Rosenkrantz ja Krag seisoivat kaikki ikkunassa.
Kenraali viittasi innokkaasti ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa:
-- Minä tulen, lapset, minä tulen.
He viittasivat vastaan.
-- Ja katsokaa tehdasta, insinööri Stener, huudahti Asbjörn Krag, se
jylisee, se työntää savua taivaalle.
-- Niin, vastasi insinööri liikutettuna, on kuin se olisi saanut hengen
ja herännyt uuteen elämään.
Luutnantti Rosenkrantz seisoi tuijottaen laakson yli.
-- Mitä te katselette, Rosenkrantz? kysyi Louise.
-- Katselen etelään päin, vastasi Rosenkrantz. -- Etelään päin, lisäsi
hän alakuloisena.
Asbjörn Krag otti takin ylleen ja tarttui hattuunsa.
-- Minun täytyy kiiruhtaa, sanoi hän, juna lähtee pian.
Äkkiä oli kuin Louise neidin päähän olisi pistänyt jokin ajatus.
-- Herra kandidaatti, kuka te oikein olette? kysyi hän.
Pappi ja insinööri kääntyivät myöskin häneen päin.
-- Niin, kuka te oikeastaan olette? kysyivät he.
-- Minä, vastasi Krag hymyillen alakuloisesti, olen se mikä olen.
Nimetön, joka tulee ja menee.