Vainaja.
-- Rakas luutnantti Rosenkrantz, minulle selvisi hyvin pian, että
Louise neidillä oli jotakin salaperäistä osaa näihin asioihin. Jos
ajattelette yöllisiä tapahtumia, niin kyllä huomaatte, että minä voin
olla oikeassa. Tähän asti te olette asettunut täysin epäävälle kannalle
tässä asiassa.
-- Mutta nyt olen tullut hieman epävarmaksi, vastasi luutnantti, ja
siihen ovat syynä menneen yön tapahtumat.
Krag nauroi ja katseli toista härnäävästi.
-- Ja minä voin teille vakuuttaa, sanoi hän, että yöllinen tapahtuma on
saanut minut varmaksi siitä, että hänellä ei ole näiden tapahtumain
kanssa tekemistä enemmän kuin minulla ja teilläkään.
-- Sillä tavallako te lepäätte, kysyi Rosenkrantz, että teette minusta
pilaa?
Asbjörn Krag rauhoitti häntä kädenliikkeellä, mutta luutnantti jatkoi:
-- Miksi hän teki tämän yöllisen vaelluksen? Ja niin merkillisessä
puvussa?
-- Hän oli valinnut ihmeellisen pukunsa päähineineen, pölyviitta
talvipuvun päällä, sentähden, että hän tahtoi olla tuntematon, vastasi
Krag. -- Mutta nythän te olette hyökkääjänä, rakas luutnantti
Rosenkrantz, ja minun täytyy puolustaa häntä sillä tiedonannolla, että
hänen salaperäisellä vaelluksellaan tänä yönä oli sama tarkoitus kuin
viimekin yönä.
-- Kiitos, mutta minä en siitä paljon viisastunut.
Krag sytytti uuden sikarin, kulki pari askelta edestakaisin
permannolla, ikäänkuin epäröisi mitkä sanat valitsisi. Sitten hän
sanoi:
-- Nyt minä olen oikeassa kohdassa, rakas Rosenkrantz. -- Minun täytyy
varmaankin kertoa teille, että minussa on herännyt vahva epäluulo.
-- Ja ketä tämä epäluulo koskee?
-- Se koskee teitä. Ja minä epäilen, kestääkö oleskelunne täällä niin
kauan kuin arvelette. Tapahtuu jotakin, josta johtuu, että te pian
palaatte takaisin Pariisiin.
-- Nii-iinkö; minä arvelin olla täällä ainakin jouluun asti. Mutta
minua ilahduttaisi, jos saisin tietää, mikä saattaa minut matkustamaan.
-- Te odotatte saavanne viettää täällä kihlajaisianne, eikö totta?
Mutta kun te nyt saatte tietää, että Louise neiti rakastaa toista?
Luutnantti säpsähti. Hän astui Kragin eteen, katsoi häntä tiukasti
silmiin ja kysyi:
-- Sekö on se tapahtuma?
Salapoliisi nyökäytti päätään.
-- Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse
pilaa sellaisessa asiassa.
-- Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. --
Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän
teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne
ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, -- miten ihastunut ja
innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä,
jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan,
muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota
hän silloin tuli?
-- Uskallatteko väittää?
-- Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. -- Rakas ystävä,
ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään
toisen otsasuonten paisuvan vihasta. -- Tehän olette itse sanonut,
ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen
varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella
rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa
vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan
kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen
pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta
sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen
te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat
tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne
kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli
liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat
toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.
-- Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.
Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.
-- Ettekö muista? vastasi hän. -- Mies, joka koputti kenraalin
ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.
-- Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään
muuta.
-- Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus,
jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut
ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi
kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä
häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva
mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja
naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi
suuresti.
-- Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. -- Missä koirat olivat
sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?
-- Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Asbjörn Krag. -- Louise
neiti, joka odotti insinöörin vierailua, oli teljennyt koirat
huoneeseensa. Saatan nyt ilmoittaa, jatkoi Krag, että minä heti
kuultuani näistä salaperäisistä tapahtumista, joista kartanon väki
kertoi, arvelin niiden osittain johtuvan Louise neidin tahi insinööri
Stenerin salaperäisistä vaelluksista kohtaamispaikoilleen. Uskoani
vahvisti etenkin se seikka, että Louise neiti koetti koko ajan selittää
näitä juttuja pelkiksi kyökkiloruiksi. Siksi päätin vakoilla häntä.
Ensi kerralla olitte tekin, rakas Rosenkrantz, mukana; sinä yönä hän
palasi kohtauspaikaltaan, toisella kertaa hän oli menossa sinne. Siitä
selviää, että me tapasimme hänet isossa salissa; hän aikoi käyttää
hyväkseen länteen päin olevaa pikku ovea.
Rosenkrantz oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut Kragin esityksen
loppuosaa. Hänen kiihtynyt ja puoleksi loukkaantunut kasvojenilmeensä
oli kadonnut ja jättänyt sijan tavalliselle herpaantuneelle
levollisuudelle. Hänestä oli jälleen tullut maailmanmies, jonka
tasapainoa ei mikään taivaan ja maan välillä saattanut järkyttää.
-- Entä sitten _vainaja_? kysyi hän. -- Minä olen nähnyt hänet omin
silmin.
-- Niinpä niin, sanoi Krag, nyt olemme siinä kohdassa. _Nyt on kysymys
saappaista_.