Saappaat.
Noustessaan Asbjörn Krag katsoi kelloaan. Kello oli nyt viiden
tienoissa aamulla; alkoi jo olla ihmisten liikkumisaika. Kosken
varrella oleva tehdas pantiin käyntiin kello puoli seitsemän, mutta jo
kuuden ajoissa täytyi ensimäisten lämmittäjien olla höyrypannuja
hoitamassa.
Krag pani ripeästi päällystakkinsa ylleen. Hän ei tavannut ketään
eteisessä, ja vaikka oli pilkkopimeä, kulki hän kuitenkin hapuilematta.
Hän oli tapansa mukaan edeltäkäsin laskenut askelet ja tiesi, miten
pitkä matka oli hänen oveltaan portaille. Hän tavoitti kädellään
kaidepuuta ja löysi sen heti. Portaat narisivat hänen astuessaan. Hän
huomasi oven olevan lukossa, mutta hän otti avainkimpun taskustaan, ja
vaikka siinä oli paljon avaimia -- liian paljon tavalliselle
matkustajalle -- löysi hän pian sopivan. Hän lukitsi oven jälkeensä.
Tuskin oli kulunut kahta minuuttia siitä, kun hän näki olennon
ikkunastaan, kun hän jo itse seisoi pihamaalla. Valepukuinen olento ei
siis saattanut olla kaukana. Krag hiipi puistokäytävään, jossa
ensimäiset puut loivat hangelle syviä mustia varjoja. Siellä hän seisoi
hetkisen kuunnellen. Ja kun hän kuuli puistosta lumen narisevan
askeleista, hiipi hän niitä kohti. Kun nyt heikko itätuuli oli alkanut
puhaltaa ja sai jäätyneet lehdet heikosti suhisemaan, ei hänen
tarvinnut pelätä, että omat varovaiset askeleensa kuuluisivat. Hän
kulki varmuuden vuoksi pehmeässä lumessa ojaa pitkin. Mies, jota hän
seurasi, sensijaan riensi suurine saappaineen keskellä kovaksipoljettua
maantietä.
Kun olento muutamien minuuttien kuluttua tuli puistokäytävästä, oli
Asbjörn Krag aivan hänen kintereillään.
Täällä mies kulki kuutamon valaistuksessa, ja Asbjörn Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Gabriel Bringe. Hän kulki tehdasta kohti.
* * * * *
-- Te haluatte puhella kanssani, sanoi luutnantti Rosenkrantz aamiaisen
jälkeen seuraavana päivänä -- he istuivat yhdessä luutnantin
salongissa. -- Oletteko kokenut mitään uutta?
-- Miten olette nukkunut? kysyi Krag, sytytti sikarin ja asettui
mukavasti istumaan.
Luutnantti katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
-- Sen varmaankin itse tiedätte, vastasi hän. -- Kaiken sen jälkeen,
mitä yhdessä saimme kokea neljään asti, en voinut odottaa saavani
mitään unta. Minä nukuin vasta kuuden aikaan, mutta levottomasti ja
näin vain ilkeitä unia.
-- Vai niin, mutta ettekö kuullut mitään?
-- En, en niin mitään; mutta te, mitenkäs te olette nukkunut?
-- En ole tähän saakka silmiäni ummistanut, vastasi Krag.
-- Siinä määrin nämä tapahtumat siis ovat teihin vaikuttaneet?
-- Ei, eivät ne tapahtumat, joita te tarkoitatte, vaan uudet.
-- Uudet? On siis tapahtunut jotain muutakin?
-- On, sen jälkeen kuin te menitte nukkumaan, on tapahtunut muutakin.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.
-- Rakas Rosenkrantz, vastasi Krag, koska te kerran olette kutsunut
minut tänne, olen tavallani velvollinen tekemään teille selkoa
retkestäni. Tänään on marraskuun 29 päivä, ja minä luulen, että me tänä
päivänä olemme lähellä kaikkien arvoitusten ratkaisua. Mutta vielä ei
ole tapahtunut kaikki, mitä on tapahtuva.
-- Kun muistelen, vastasi luutnantti, että viimeöinen kummitus oli
vähällä ottaa Louise neidin hengiltä, niin tulen vastoin tahtoani
levottomaksi ajatellessani sitä uutta, mikä on tapahtuva.
-- Tällä kertaa se koski Louise neitiä, sanoi salapoliisi
miettiväisesti. -- Toivokaamme, että se ensi kerralla koskee jotakin
toista ja voimakkaampaa.
-- Mitä te sitten olette kokenut? kysyi luutnantti. -- Minä olen ylen
utelias, olen suuressa jännityksessä saadakseni sen tietää.
-- Minulla on, kuten kaiketikin olette huomannut, vastasi Krag, parina
viime yönä ollut erikoinen halu istua ylhäällä.
-- Niin, lisäksi ikkunan ääressä ja salalyhty lattialla. Pidättekö
kuutamosta?
-- Minä olen ollut tähystelemässä, vastasi Krag. -- Kun harkitsette,
niin huomaatte, että tämän kartanon salaperäiset tapahtumat ovat aina
alkaneet pimeän tullessa. Pimeys on otettu avuksi, arvelin minä, ja
silloin täytyy pitää vaaria, niin kauan kuin on pimeä.
-- Sitenhän te ette koskaan saa nukkua, huomautti luutnantti, jollette
tahdo herättää perheessä kiusallista huomiota lepäämällä vuoteessa
päivisin.
-- Kun minä tutkin jotakin, joka herättää harrastustani, vastasi
Asbjörn Krag, niin en tarvitse paljoakaan unta; pieni lepo silloin
tällöin riittää. Ja minusta tuntuu pikku levolta, kun saa, kuten nyt,
istua tarinoiden valoisan ja kauniin aamupäivän. Rakas ystävä, kello
viiteen asti yöllä olin sangen epätietoinen siitä, mitä kaikki nämä
salaperäiset tapahtumat oikeastaan merkitsevät. Kaikesta en ole
vieläkään selvillä; mutta niin paljon olen kuitenkin nähnyt, että olen
saanut yleiskäsityksen asiain tilasta.
Kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jatkoi Krag. -- Lokakuun 7 p:nä
vanha Hans Kristian saa tiedon, että kenraalia odotetaan kotiin
kolmivuotisen poissaolon jälkeen. Tämän hän kertoo kaikille ihmisille,
koko paikkakunta sen tietää, sehän on suuri tapahtuma. Tässä vanhassa,
hauskassa kartanossa on näinä vuosina ollut täysin tyyntä ja
rauhallista, ei ole tapahtunut mitään, joka ketään peloittaisi; mutta
12 päivänä alkavat sitten nuo salaperäiset tapahtumat, Hans Kristian
kuulee askelia ja ihmeellisiä ääniä autioista huoneista, myöhään
lokakuun 24 päivän iltana hän kääntyy perheen vanhan ystävän pastori
Wingen puoleen. Pastori ja Hans Kristian kuulevat sitten ensi kerran
naurun. Seuraavana päivänä tulette kenraali, hänen sisarentyttärensä ja
te, luutnantti Rosenkrantz, ja sitten alkaa kummittelu täydellä
todella. Tässä tahdon kiinnittää huomionne siihen ensimäiseen
merkilliseen asianhaaraan, että tämän kartanon niin sanottu kummittelu
-- nimittäkäämme sitä mukavuuden vuoksi tällä sanalla -- epäilemättä on
kenraalin tulon yhteydessä. Kun minulla ensi kerran oli aihetta todeta
tämä asia, ajattelin, että kartanoon oli kenties nyt tullut joku
vihollinen ja että tämä salaperäinen neljäs on tullut muutamia päiviä
ennen teitä.
Luutnantti Rosenkrantz huomautti:
-- Se on todellakin ihmeellinen ajatus. Eihän tämä neljäs mies ole
voinut olla kukaan muu kuin kuollut veli, joka ampui itsensä muutamia
vuosia sitten.
-- Minä myönnän, vastasi salapoliisi, ottaneeni lukuun tämän
mahdollisuuden. Tunnen tapauksia, jolloin joku aivan tahallaan on
julistanut itsensä kuolleeksi. Tarkoitus on saattanut olla erilainen;
kerran eräs henkilö tahtoi, että hänen perheensä saisi käyttää
hyväkseen hänen henkivakuutussummansa, toisessa tapauksessa oli
kysymyksessä jonkin rikoksen salaaminen. Kun minä pian sain selville,
ettei tässä saattanut olla tällaista eikä mitään muutakaan
selitettävissä olevaa syytä seikkailuyrityksille, aloin etsiä jotakin
toista ratkaisua.
-- Löysittekö sitten tuon toisen ratkaisun?
-- Löysin, vastasi Krag, minä löysin sen hyvin pian. -- Mutta Louise
neiti auttoi minua.
-- Louise neiti! huudahti luutnantti kummastuneena.
-- Juuri hän, vastasi Krag, juuri Louise neiti. Ja nyt me olemme
tulleet siihen kohtaan, joka koskettelee Louise neitiä ja _saappaita_.