Näky.
Sillä aikaa kuin Asbjörn tutki lattiaa suuren taulun ympäriltä, oli
luutnantti Rosenkrantz kantanut nuoren tytön sohvalle ja kostuttanut
hänen ohimojaan kylmällä vedellä. Tyttö alkoi silloin tointua, avasi
silmänsä, katseli kummeksien ympärilleen, mutta sulki ne jälleen
nopeasti, ikäänkuin peläten katseensa kohtaavan jotakin kauheaa.
Krag ei välittänyt mitään nuoresta tytöstä; sensijaan hänen huomionsa
kiintyi kokonaan taulun ympärillä oleviin jälkiin. Hän oli huomannut
lumen tähteitä, askelten merkkejä, ja kun hän yhdisti toisiinsa tämän
seikan sekä sen, ettei nuoren tytön kengissä ollut vähintäkään lumen
jälkeä, ei hänen ollut vaikeaa päättää, että joku vieras henkilö oli
äsken ollut huoneessa.
Krag aikoi mennä Louise neidin luokse ja puhutella häntä, mutta juuri
silloin hänen huomionsa kiintyi ulkoapäin kuuluvaan meluun. Joku ovi
avattiin ja suljettiin taas.
Krag meni eteiseen ja tuli juuri paraiksi nähdäkseen pitkän olennon
viitta yllä astuvan sisälle. Olento, jolla oli päähine korvilla ja
punaliekkinen lyhty kädessä, ei nähnyt häntä heti. Hän aikoi mennä
eteiseen, mutta pysähtyi äkkiä, kun Krag lausui hänelle terävästi:
-- Kuka te olette?
Viittapukuinen katsahti ylös. Nyt Krag tunsi hänet.
Se oli agronomi Bringe, jonka hän aikaisemmin oli kohdannut luutnantti
Rosenkrantzin huoneessa ja joka jo oli herättänyt hänen
mielenkiintoaan.
-- Mitä te teette täällä? kysyi Krag.
Agronomi vastasi viipymättä:
-- Luulin kuulleeni sisältä melua ja näin valon leimahtelevan
ikkunoissa, siksi päätin tulla katsomaan. Meitä on määrätty pitämään
silmämme auki näinä aikoina.
-- Onko teillä ulko-oven avain?
-- On.
-- Eikö olisi järkevämpää, että herättäisitte Hans Kristianin,
sensijaan että itse kiertelette taloa tähystelemässä?
-- Miksipä syyttä herättäisin vanhan miehen. Ensin tahdoin nähdä, oliko
todella jotakin tekeillä, ja sitten kyllä ehtii hänet herättää. Hän ei
tosiaankaan ole paljoa nukkunut viime aikoina, siksi suuri levottomuus
on ollut kartanossa.
Asbjörn Krag katsoi tutkivasti mieheen. Hänessä oli herännyt
merkillinen epäluulo, vaikka hän oikeastaan ei kyennyt itselleen
selittämään mistä tämä epäluulo johtui.
-- Kaiketikaan ei kuitenkaan ole mitään tekeillä? kysyi mies.
-- Ei mitään mikä tekisi teidän apunne tarpeelliseksi, vastasi Asbjörn
Krag.
-- Ei, ei. -- Mies heilutti ikäänkuin nolona lyhtyään. Minähän
tarkoitin vain hyvää.
-- Niin, sitä ei kukaan epäile.
-- Voinko siis lähteä?
-- Odottakaahan vähän. Laskekaa lyhty tuohon.
Salapoliisi viittasi peilipöytään, joka oli eteiseen vievän oven
ääressä, ja agronomi laski lyhdyn tälle pöydälle.
-- Kenties te tarvitsette lyhtyä? kysyi hän.
Krag ei vastannut.
-- Saanko siis mennä?
-- Ette, jääkää silmänräpäykseksi. Tahdotteko vastata pariin
kysymykseen?
-- Kyllä, mikäli voin.
-- Missä huoneenne on?
-- Väen rakennuksessa, tuolla ylhäällä.
-- Nukutteko yksin?
-- Nukun, minulla on oma huoneeni.
-- Onko huone pihan puolella?
-- On, pihan puolella.
-- Te heräsitte melusta, sanoitte?
-- Heräsin, ja katsoessani ikkunasta olin näkevinäni tulen loimuavan
päärakennuksessa.
-- Millainen melu teidät herätti?
-- Lähinnä avunhuuto. Minusta ainakin tuntui siltä, että se oli ollut
huuto tahi kirkuna. Sellaista ei voi niin tarkkaan tietää, kun kuulee
jotakin unessa.
-- Te nousitte heti?
-- Nousin.
-- Ja kiiruhditte tänne, eikö totta?
-- Kiiruhdin, niin nopeaan kuin mahdollista, vastasi Bringe. -- Sehän
on selvää, koska minulla oli aavistus, että vaara uhkasi ja että joku
lähimmäiseni tarvitsi apua.
Krag seisoi hetkisen ja mietti.
-- Hyvä, sanoi hän. -- Kiitoksia tiedonannoistanne. Nyt voitte jälleen
mennä nukkumaan. Mikään vaara ei uhkaa.
-- Saanko ottaa lyhdynkin?
-- Tehkää hyvin.
Kun Gabriel Bringe oli ovella, kysyi Krag:
-- Vielä yksi asia. Huomasitteko mitään epäilyttävää kulkiessanne pihan
poikki?
-- En, en vähintäkään.
-- Kaikki oli hiljaista?
-- Kaikki oli täysin hiljaista, vastasi Bringe.
-- Hyvä on. Hyvää yötä.
Bringe läksi.
Asbjörn Krag katsoi hänen jälkeensä eteisen ikkunasta. Punainen lyhty
kulki hitaasti heilahdellen pihamaan poikki, ja sen valo heijastui
ylempänä olevista ikkunoista. Vähän sen jälkeen näkyi eräästä ikkunasta
valo.
Krag astui miettiväisenä suureen saliin, jossa Louise neiti nyt istui
sohvassa. Rosenkrantz tuki häntä tyynyillä. Hän oli täydessä tajussaan,
mutta hyvin kalpea.
Kun hän näki Asbjörn Kragin, värähtivät hänen kasvonsa ikäänkuin
ilmaisten vastenmielisyyttä.
-- Oletteko tekin täällä? sanoi hän. -- Täällähän on aivan kuin
sairashuoneessa, jossa potilasta hoidetaan vuorotellen.
-- Me kuulimme teidän huutonne, vastasi Krag, siinä kaikki. Voin teille
vakuuttaa, että se oli oikein kamala. Oli kuin joku ihminen olisi ollut
hengenhädässä, emmekä me hetkeäkään empineet. Mutta kenties meidän ei
olisi pitänyt tulla.
-- Koskapa ihminen oli hengenvaarassa, vastasi hän hymyillen
katkerasti, oli se kaiketikin välttämätöntä.
Krag ei ollut kuulevinaan hänen sanojensa kärkeä.
-- Tahdotteko kertoa meille, sanoi hän, mikä teitä pelästytti viime
yönä, neiti?
Luutnantti Rosenkrantz lisäsi:
-- Ja vielä hauskempaa olisi saada tietää, miksi neiti yleensä on
lähtenyt tälle yölliselle kävelyretkelle.
-- Siitä en todellakaan ole velvollinen tekemään teille tiliä,
luutnantti Rosenkrantz. Minä kärsin hieman unettomuudesta, ja sitten
minä mielelläni kävelen yksinäisiä ja hiljaisia teitä, siinä kaikki.
-- Mutta te ette ole päässyt tätä huonetta pitemmälle, eikö totta?
-- Miten sen tiedätte, herra kandidaatti? kysyi hän.
-- Sitä ei ole vaikea nähdä, vastasi "kandidaatti". -- Tällaisessa
ilmassa ei voi olla tuomatta sisälle lunta ulkoa tullessaan. Teidän
kenkännehän eivät missään tapauksessa ole olleet lumessa.
Krag osoitti tyhjää taulun sijaa.
-- Tämäkö teitä kauhistutti? kysyi hän.
Louise neiti katsoi sinne, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.
Sitten hän kääntyi luutnanttiin.
-- Nukkuuko setäni?
-- Nukkuu kyllä. Ei kukaan ole kuullut mitään.
-- On, Gabriel Bringe, vastasi Krag, mutta minä lähetin hänet jälleen
nukkumaan.
-- Onko hän nähnyt minut?
-- Ei.
Louise neiti katsoi seinään.
-- Mutta onko tämä taulu otettu pois?
-- Se putosi itsestään eilis-iltana.
-- Itsestään?
Krag nyökäytti päätään.
-- Sepä oli ihmeellinen sattuma, mutisi hän, mutta se ei kuitenkaan ole
minua säikähdyttänyt; minulla on vahvat hermot.
-- Mikä sitten? kysyi Krag.
-- Minua säikähdytti se, vastasi Louise, että näin taulun tyhjällä
sijalla tohtori Jernen, setä-vainajani, ilmi elävänä.