-- -- --
_Yön uutisia. Tohtori Delattre ryöstetty_.
Juuri lehtemme joutuessa painoon tuodaan meille uutinen, jonka
todenperäisyyttä emme uskalla mennä takaamaan, niin uskomattomalta se
meistä tuntuu. Julkaisemme sen kaikin varauksin.
Tohtori Delattre, kuulu kirurgi, oli eilen illalla puolisonsa
ja tyttären keralla katsomassa 'Hernanin' esittämistä Comédie
Françaisessa. Kolmannen näytöksen alussa, s.o. noin kymmeneltä,
avautui hänen aitionsa ovi, ja muuan herrasmies, jolla oli kaksi
kumppania takanaan, kumartui kuiskaamaan tohtorille, kuitenkin siksi
kovaa, että rouva Delattre kuuli:
'Herra tohtori, minulla on peräti ikävä tehtävä toimitettavana ja
olisin teille suuresti kiitollinen, jos helpottaisitte sitä minulle!'
'Kuka olette, monsieur?'
'Thésard, ensimmäisen arrondissementin poliisikomisario, ja
minulla on määräys viedä teidät prefektuuriin herra Dudouisin
kuulusteltavaksi.'
'Mutta...'
'Ei sanaakaan, herra tohtori, minä pyydän, ei liikahdustakaan. Tämä
on surkuteltava erehdys, ja sen vuoksi täytyy meidän olla hiljaa ja
karttaa huomion herättämistä. Ennen näytännön loppua olette jo taas
täällä, siitä olen varma.'
Tohtori nousi istuimeltaan ja seurasi komisariota.
Näytännön loppuun hän ei palannut.
Hyvin levottomana lähti rouva Delattre poliisikomisariaattiin. Siellä
hän tapasi todellisen herra Thésardin ja huomasi suureksi kauhukseen,
että joku petturi oli vienyt hänen miehensä mukanaan.
Ensimmäiset tutkimukset ovat ilmaisseet, että tohtori on noussut
autoon, ja että tämä auto on kadonnut Place de la Concordelle päin.
Keskipäiväpainoksessa julkaisemme lukijoille tämän käsittämättömän
seikkailun jatkon.
-- -- --
Niin uskomaton kuin seikkailu olikin, oli se kumminkin tosi.
Ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa, ja _Grand Journalin_
keskipäiväpainos vahvisti sen, samalla kun muutamin sanoin ilmoitti
sen omituisen lopun.
Jutun loppu
ja
ensimmäiset arvailut.
Tänä aamuna klo 9 toi tohtori Delattren talon n:o 78 portille Rue
Duretin varrelle auto, joka heti poistui nopeasti.
N:o 78 Rue Duretilla on tohtori Delattren klinikka, jonne hän tuolla
kellonlyönnillä saapuu joka aamu. Ilmoittautuessamme otti tohtori
herttaisena meidät vastaan, vaikka olikin parhaillaan neuvottelussa
etsivän osaston päällikön kanssa.
'Muuta en voi teille sanoa', hän vastasi, 'kuin että minua on
kohdeltu erittäin hienotuntoisesti. Kolme kumppaniani olivat
miellyttävimpiä ihmisiä, mitä konsaan olen tavannut, erinomaisen
kohteliaita, sukkelia ja älykkäitä keskustelussaan, mikä oli suuri
etu niin pitkällä matkalla.'
'Kuinka kauan sitä kesti?'
'Noin neljä tuntia, ja paluu saman verran.'
'Ja matkan määrä?'
'Minut vietiin sairaan luo, jonka tila vaati viipymätöntä kirurgista
toimenpidettä.'
'Onnistuiko leikkaus?'
'Kyllä, mutta seuraukset voivat käydä vaarallisiksi. Täällä voisin
vastata potilaan paranemisesta. Mutta tuolla, niissä olosuhteissa,
mihin hän on joutunut...'
'Epäsuotuisissa olosuhteissa?'
'Mitä viheliäisimmissä... hotellihuoneessa ja ilman minkäänmoista
hoidon mahdollisuutta...'
'Kuka siis voi pelastaa hänet?'
'Ihmetyö... ja hänen tavattoman terve ruumiinrakenteensa.'
'Ettekö voi kertoa enempää tästä merkillisestä hoidokistanne?'
'En, sitä en voi. Ensinnäkin olen vannonut, ja toisekseen olen
vastaanottanut kymmenentuhatta frangia köyhäinklinikkaani varten.
Ellen vaikene, ottavat he rahansa takaisin.'
'Tokko -- uskotteko niin?'
'Kyllä, uskon varmastikin. Kaikki nuo ihmiset tuntuvat tietävän, mitä
tahtovat.'
Tämän verran ilmoitti meille tohtori Delattre. Toiselta puolen
tiedämme, että etsivän osaston päällikön ei ole hartaasta
yrittelystään huolimatta vielä onnistunut houkutella häneltä lähempiä
tietoja hänen tekemästänsä leikkauksesta, hoitamastansa sairaasta,
tai automatkan suunnasta. Näyttää siis olevan työlästä saada tietää
totuus.
-- -- --
Tämän totuuden, jota puhelun laatija oli tunnustanut olevansa
kykenemätön keksimään, arvasivat selvänäköisemmät asettamalla
tohtorin matkan yhteyteen Ambrumésyssä sattuneet tapahtumat,
jotka kaikissa saman päivän lehdissä kerrottiin pienimpiäkin
yksityisseikkoja myöten. Ilmeisesti olivat keskenänsä yhteydessä
haavoittuneen murtovarkaan katoaminen ja kuuluisan kirurgin ryöstö.
Tutkimukset sitäpaitsi todistivat oletuksen oikeaksi. Kun seurattiin
polkupyörällä paenneen valeajurin jälkiä, havaittiin hänen tulleen
Arques-metsään viidentoista kilometrin päähän linnasta, heittäneen
polkupyöränsä ojaan, lähteneen Saint-Nicolasin kylään ja sieltä
lähettäneen seuraavan sähkösanoman:
"A.L.N., Postikonttori 45, Pariisi.
Epätoivoinen, asema. Leikkaus heti. Lähettäkää kuuluisuus
kansallistietä neljätoista."
Tämä oli kumoamaton todistus. Pariisissa oleksivat rikostoverit
ryhtyivät nyt kiireesti toimenpiteisiin. Kello kymmeneltä
lähettivät he kuuluisuuden kansallistietä n:o 14, joka kulkee
pitkin Arques-metsää ja päättyy Dieppeen. Sytyttämänsä tulipalon
avulla saivat rosvot viedyksi pois johtajansa ja siirretyksi hänet
ravintolaan, missä leikkaus tapahtui heti tohtorin saavuttua kello
kaksi yöllä.
Asianlaita oli aivan epäilemätön. Pontoisessa, Cournayssa, Forgesissa
oli ensimmäinen poliisipäällikön apulainen Ganimard, vasiten
lähetettynä Pariisista apulaisensa Folenfantin keralla, todentanut
auton kulkeneen yöllä ohitse. Samaten Dieppen ja Ambrumésyn välisellä
taipaleella; ja joskin sen jäljet olivat äkkiä häipyneet puolen
lieuen päässä linnasta, niin havaittiin kuitenkin joukko askelten
jälkiä pienen puistoveräjän ja luostarikäytävän raunioiden välillä.
Ganimard osoitti sitäpaitsi, että pikku veräjän lukko oli murrettu.
Kaikki oli siis selvillä. Oli enää vain löydettävä tohtorin
mainitsema ravintola. Se oli helppo tehtävä Ganimardille, vanhalle
kärsivälliselle vainukoiralle. Ravintolain lukumäärä on rajoitettu,
ja potilaan tilan perusteella saattoi tarkoitettu ravintola olla
ainoastaan Ambrumésyn läheisyydessä. Ganimard ja korpraali Quevillon
lähtivät liikkeelle. Viidensadan, tuhannen, viidentuhannen metrin
kehästä nuuskivat he kaikki mitä voitiin ravintoloiksi sanoa. Mutta
vastoin kaikkia odotuksia pysyi kuoleva yhä näkymättömänä.
Ganimard oli itsepintainen. Hän laskeusi lauantai-iltana levolle
päättäen itse jatkaa tiedustuksia sunnuntaina. Mutta sunnuntai-aamuna
hän sai tietää, että santarmipatrulli oli edellisenä yönä nähnyt
tuntemattoman olennon hiiviskelevän solatiellä muurien ulkopuolella.
Oliko se asemaa tutkimaan pistäytynyt rikollinen? Saattoiko olettaa,
että rosvoliiton päällikkö ei ollutkaan poistunut luostarikäytävästä
tai sen läheisyydestä?
Illalla lähetti Ganimard santarmipatrullin vuokratalolle päin ja
asettui itse Folenfantin kanssa vartioimaan muurien ulkopuolelle
lähelle pikku veräjää.
Hiukan ennen puoltayötä saapui metsästä haamu, hiipi heidän
välitsensä veräjälle ja astui puistoon. Kolme tuntia he näkivät hänen
harhailevan oikealle ja vasemmalle, raunioiden keskellä, kumartuvan
alas, kapuavan ylös vanhoja pilareita ja seisoskelevan pitkät ajat
liikkumattomana. Sitten hän läheni veräjää ja astui taas ulos
molempien virkamiesten välitse.
Ganimard tarttui häntä kaulukseen, Folenfantin kietaistessa
käsivartensa hänen uumilleen. Hän ei ollenkaan asettunut
vastarintaan, vaan antoi aivan säveästi heidän sitoa ranteensa ja
viedä hänet linnaan. Mutta heidän tahtoessaan häntä kuulustella
vastasi hän ainoastaan, ettei hän ollut velvollinen heille tekemään
selvää puuhistaan ja että hän odottaisi tutkintotuomarin saapumista.
He köyttivät miehen sitten tukevasti sängynjalkaan toisessa niistä
vierekkäisistä huoneista, jotka olivat heidän asuntonaan.
Herra Filleulin saapuessa maanantai-aamuna kello yhdeksältä kertoi
hänelle Ganimard saaliistaan. Vanki noudettiin alas saliin. Hän oli
Isidore Beautrelet.
"Herra Isidore Beautrelet!" huudahti herra Filleul ihastuneen
näköisenä ja ojensi tulijalle molemmat kätensä. "Mikä mieluisa
yllätys! Erinomainen salapoliisiharrastajamme täällä ja meidän
vallassamme! Olipa onni! Herra apulaispäällikkö, sallikaa minun
esitellä teille herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon
oppilas."
Ganimard näytti hieman ällistyvän. Isidore kumarsi hänelle hyvin
syvään kuten suuressa arvossa pidetylle virkaveljelle ja lausui herra
Filleuliin kääntyen:
"Herra tutkintotuomari, te näytte saaneen hyviä tietoja minusta?"
"Erinomaisia! Ensinnäkin olitte todellakin Veules-les-Rosesissa
silloin kun neiti de Saint-Veran luuli nähneensä teidät solatiellä.
Otamme kyllä vielä selvän siitä, kuka niin suuresti on teidän
näköisenne. Edelleen olette te aivan oikein Isidore Beautrelet,
seitsemännen luokan oppilas -- vieläpä oivallinen oppilas, työteliäs
ja mallikelpoinen käytökseltänne. Koska isänne asuu maaseudulla,
käytte te kerran kuussa tervehtimässä hänen asiamiestänsä herra
Bernodia, joka ylistelee teitä ylenpalttisesti."
"Joten..."
"Joten te olette vapaa, herra Isidore Beautrelet."
"Täydellisesti vapaa?"
"Niin. Mutta minä asetan pikku, pikku ehdon. Ymmärrättehän, etten
voi päästää käsistäni herrasmiestä, joka antaa toisille unilääkettä,
hyppää ulos ikkunasta ja sitten tavataan kiertelemässä yksityisellä
alueella... etten voi päästää häntä ilman jonkunlaista hyvitystä."
"No?"
"Me palaamme keskeytyneeseen keskusteluumme, ja te kerrotte minulle,
kuinka pitkälle olette edistynyt tutkimuksissanne. Kahden päivän
vapaus on kai johtanut teidät varsin pitkälle?"
Kun Ganimard aikoi poistua selvästi ilmaistakseen halveksimisensa
mokomaa leikkiä kohtaan, huudahti tuomari:
"Ei mitenkään, herra apulaispäällikkö, teidän paikkanne on täällä.
Minä vakuutan teille, että herra Isidore Beautrelet tosiaan ansaitsee
huomiota. Herra Isidore Beautrelet on minun saamieni tietojen
mukaan saavuttanut Janson de Saillyn lyseossa suurta kunnioitusta
havaintojen tekijänä, jonka silmää ei mikään vältä, ja hänen
toverinsa kuuluvat pitävän häntä teidän kilpailijananne ja Sherlock
Holmesin veroisena."
"Todellakin?" virkahti Ganimard ivallisesti.
"Aivan. Eräs heistä kirjoittaa minulle: 'Jos Beautrelet selittää
tietävänsä jotakin, niin teidän pitää häntä uskoa, ja olkaa
vakuutettu siitä, että hänen sanomansa on oikean asianlaidan tarkka
määritelmä.' Herra Isidore Beautrelet, nyt jos koskaan on oikea hetki
osoittaa toverienne luottamus oikeutetuksi. Pyydän mitä hartaimmin,
että nyt annatte tarkan määritelmän oikeasta asianlaidasta."
Isidore kuunteli hymyillen ja vastasi:
"Herra tutkintotuomari, te olette armoton. Teette pilaa meistä
poloisista koulupojista, jotka huvittelemme niin hyvin kuin taidamme.
Siinä muuten menettelettekin oikein, enkä enää aio antaa teille uusia
aiheita leikinlaskuun."
"Koska ette tiedä mitään, herra Isidore Beautrelet?"
"Tunnustan todellakin kaikella nöyryydellä, etten mitään tiedä. Sillä
sitä en tietämiseksi sano, että olen havainnut pari kolme seikkaa,
jotka muuten eivät ole voineet välttää teidän huomiotanne, siitä olen
varma."
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi _mitä_ on varastettu."
"Vai niin, te tiedätte sen?"
"Te tiedätte sen varmasti myöskin. Siihen seikkaan kaikkein
ensimmäiseksi kohdistin tutkimukseni, sillä se tuntui minusta hyvin
helpolta."
"Vai -- niin... hyvin helpolta?"
"Tietenkin. Tarvitseehan vain tehdä johtopäätöksiä."
"Ei muuta?"
"Ei."
"Ja nämä johtopäätökset?"
"Kuuluvat näin, ilman pitkiä puheita. Toiselta puolen _on tapahtunut
varkaus_, koskapa molemmat neitoset ovat yhtä mieltä siitä, että he
todella ovat nähneet kahden miehen pakenevan kantamuksineen."
"On tapahtunut varkaus."
"Toiselta puolen _ei ole kadonnut mitään_, sillä kreivi de Gesvres
vakuuttaa niin ja hänen täytyy se tietää paremmin kuin kukaan muu."
"Ei ole kadonnut mitään."
"Näistä molemmista peruslauselmista joudutaan ehdottomaan
johtopäätökseen: koska on tapahtunut varkaus eikä mitään ole
kadonnut, niin on varastetun esineen sijalle tietenkin pantu toinen
samanlainen. Sanon heti, että tosiseikat eivät kenties vahvista
tätä todistelua. Mutta väitän, että se on ensimmäinen oletus, minkä
voimme tehdä, ja että meillä ei ole oikeutta hyljätä sitä ennen kuin
huolellisen tutkimuksen perästä."
"Niin... siinä olette oikeassa", myönsi tutkintotuomari ilmeisen
kiinnostuneena.
"No", pitkitti Isidore, "mikä tässä salissa saattoi herättää
murtovarkaitten himoa? Kaksi kapinetta. Ensinnäkin seinäkudokset.
Mutta ne eivät tule kysymykseen. Antiikkisia korukudoksia ei voida
jäljitellä, petos olisi heti pistänyt silmään. Kysymykseen tulee vain
Rubens-taulujen kokoelma."
"Mitä sanotte?"
"Sanon, että tuossa seinällä riippuvat neljä Rubens-taulua ovat
väärennettyjä."
"Mahdotonta!"
"Ne ovat väärennettyjä, ilman inttämistä, loogillisen
välttämättömästi ja kumoamattomasti."
"Sanon teille vieläkin, että se on mahdotonta."
"Herra tutkintotuomari, pian vuosi takaperin tuli Charpenaisiksi
itseään nimittävä nuori mies Ambrumésyn linnaan Ja pyysi lupaa saada
maalata jäljennökset Rubensin tauluista. Kreivi de Gesvres suostui.
Viiden kuukauden ajan työskenteli Charpenais tässä salissa joka päivä
aamusta iltaan. Hänen valmistamansa jäljennökset -- puitteineen
päivineen -- ne nyt on vaihdettu niihin neljään alkuperäiseen
maalaukseen, jotka kreivi testamentilla sai enoltaan Bobadillan
markiisilta."
"Todistus?"
"Mitään todistusta en voi antaa. Taulu on väärennetty sentähden,
että se on väärennetty, eikä minun mielestäni kannata noita edes
tarkastella."
Herra Filleul ja Ganimard silmäilivät toisiaan hämmästystänsä
salaamatta. Apulaispäällikkö ei enää ajatellutkaan poistumista.
Lopulta lausui tutkintotuomari:
"Meidän täytyy kysyä kreivi de Gesvresin mielipidettä."
Ja Ganimard yhtyi:
"Niin, ehdottomasti."
Ja he lähettivät kutsumaan kreiviä ystävällisesti pistäytymään saliin.
Se oli todellinen voitto nuorelle lyseolaiselle. Kahden sellaisen
ammattimiehen kuin Filleulin ja Ganimardin pakottaminen kiinnittämään
huomiota hänen oletuksiinsa olisi hivellyt toisen itserakkautta.
Mutta Beautrelet näytti olevan tunteeton sellaiselle, ja hän odotti
yhä hymyilevänä ja levollisena, ilman ivan vivahdustakaan.
Kreivi de Gesvres astui huoneeseen.
"Herra kreivi", aloitti tutkintotuomari, "tutkimustemme kehitys on
johtanut aivan aavistamattomaan mahdollisuuteen, jonka kaikessa
varovaisuudessa mainitsemme teille. On mahdollista -- sanon:
on mahdollista -- että murtovarkailla oli tänne tunkeutuessaan
aikomuksena varastaa neljä Rubens-tauluanne... tai ainakin vaihtaa ne
neljään jäljennökseen... jäljennöksiin, jotka eräs Charpenais-niminen
maalari kuuluu vuosi takaperin laatineen. Viitsittekö hyväntahtoisesti
tutkia noita tauluja ja sanoa meille, tunnustatteko ne oikeiksi?"
Kreivi näytti pidättelevän tyytymättömyyden elettä, tähysteli ensin
Isidore Beautreletia, sitten herra Filleulia, ja vastasi edes
vilkaisematta tauluihin:
"Herra tutkintotuomari, toivoin, että totuus ei tulisi ilmi. Mutta
koska se toive on ollut turha, en epäröitse selittää, että nuo neljä
taulua ovat väärennetyt."
"Tiesitte sen siis?"
"Heti alusta."
"Miksi ette sanonut sitä?"
"Se, joka omistaa kalleuden, ei milloinkaan ole halukas kertomaan,
ettei tätä kalleutta ole olemassa... että se ainakin on väärennetty."
"Se oli ainoa keino saada ne takaisin."
"Minun mielestäni esiintyi toinen ja parempi keino."
"Mikä niin?"
"Olla levittämättä salaisuutta, olla säikyttämättä varkaita, vaan sen
sijaan tarjoutua ostamaan takaisin taulut, joiden rahaksimuuttaminen
epäilemättä on heille vaikeata."
"Miten voisitte päästä väleihin heidän kanssaan?"
Kun kreivi ei vastannut, niin Isidore virkkoi:
"Sanomalehtiin asetetun ilmoituksen kautta. Se pikku ilmoitus, joka
on ollut julkaistuna _Le Journalissa, L'Écho de Parisissa ja Le
Matinissa_, kuuluu seuraavasti:
"'_Olen halukas ostamaan takaisin taulut_.'"
Kreivi nyökäytti päätään. Vielä kerran oli nuori mies osoittautunut
vanhempia ammattiveljiänsä verremmäksi.
Herra Filleul koetti säilyttää hyväntuulista sävyään.
"Monsieur", huudahti hän, "alanpa totisesti uskoa, etteivät toverinne
ole aivan väärässä. Millainen silmä! Millainen vaisto! Jos näin
jatkuu, ei herra Ganimardilla ja minulla enää ole mitään tehtävää."
"Oh, tämähän ei ole ollut pulmallista..."
"Mutta muu sitä enemmän, tarkoitatte? Muistanpa todellakin, että
te ensimmäisessä kohtauksessamme tunnuitte tietävän vielä lisää.
Väitittehän muistaakseni tietävänne murhaajan nimen."
"Niin tein."
"No, kuka siis on surmannut Jean Davalin? Elääkö se mies? Missä hän
piileskelee?"
"Meidän välillämme on eräs väärinymmärrys, herra tutkintotuomari, eli
oikeammin sanoen teidän ja todellisen asiantilan välillä, jo alusta
asti. Murhaaja ja pakolainen ovat kaksi eri henkilöä."
"Mitä sanottekaan?" huudahti herra Filleul. "Mies, jonka kreivi de
Gesvres näki kammiossa ja joka hänet löi tainnuksiin, mies, jonka
neidit näkivät salissa ja jota neiti de Saint-Véran ampui, mies, joka
kaatui puistossa ja jota me haemme, eikö hän surmannut Jean Davalia?"
"Ei."
"Oletteko havainnut jälkiä kolmannesta rikollisesta, joka on kadonnut
ennen neitien saapumista?"
"En."
"Sittenpä en ymmärrä... Kuka siis on Jean Davalin murhaaja?"
"Jean Davalin surmasi..."
Beautrelet vaikeni, seisoi hetken miettivänä ja jatkoi sitten:
"Mutta ensin minun täytyy osoittaa teille, mitä tietä olen päässyt
tähän vakaumukseen ja mitkä olivat murhan syyt... muutoin tuntuisi
syytökseni teistä järjettömältä. Ja sitä se ei ole, ei, sitä se
ei ole. Ei ole pantu huomiota erääseen seikkaan, joka kuitenkin
on ylen tärkeä, nimittäin että Jean Daval haavoittuessaan oli
täysin pukeutunut, pitkävartiset saappaat jalassa, kaikin puolin
päiväasussa, liivit, irtokaulus, kaulahuivi ja housunkannattimet
yllä. Mutta rikos tehtiin kello neljä aamulla."
"Minä huomautin tästä omituisuudesta", virkkoi tutkintotuomari,
"mutta kreivi de Gesvres vastasi minulle, että Jean Davalilla oli
tapana öisin valvoa työnsä ääressä".
"Palvelijat päin vastoin sanovat hänen aina menneen aikaisin levolle.
Mutta otaksukaamme hänen olleen valveilla: miksi on hän silloin
rutistellut peitteensä ja hurstinsa, niin että näyttää kuin hän olisi
maannut? Jos hän on maannut, miksi hän silloin melua kuullessaan
otti vaivakseen pukeutua kiireestä kantapäähän, sen sijaan että
olisi hätäisesti heittänyt ylleen joitakuita vaatekappaleita? Olin
sisällä hänen huoneessaan ensimmäisenä päivänä, teidän ollessanne
aamiaisella; hänen tohvelinsa olivat sängyn vieressä. Kuka esti
häntä sieppaamasta niitä jalkaansa noiden raskaitten, rautahelaisten
saappaiden asemesta?"
"Minä en vielä näe..."
"Ei, te ette vielä voi nähdä muuta kuin omituisia sattumuksia. Ne
tuntuivat minusta kuitenkin hyvin epäiltäviltä, kun sain tietää, että
Jean Daval itse oli esitellyt ja suosittanut kreivi de Gesvresille
maalari Charpenaisin, joka jäljensi Rubens-taulut."
"No?"
"Nyt ei ollut aiheetonta otaksua, että Jean Daval ja Charpenais
olivat rikostoveruksia. Sen johtopäätöksen tein jo ennen viime
puheluamme."
"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta."
"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin
Davalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä
imupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin
päin nähdä: '_Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi_.' Seuraavana
päivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli
lähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori
45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa
joukkueen kanssa, joka vei taulut."
Herra Filleul ei inttänyt vastaan.
"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?"
"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli
hänen rikostoverinsa."
"No?"
"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja,
jotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi
neiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan:
'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval... elääkö hän? Veitsi?' Ja minä
pyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta
-- samaten pöytäkirjassa --, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies
heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka
saattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli
pistetty veitsellä?"
Isidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti
siltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki
huomauttelut. Hän pitkitti heti:
"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen
ollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen,
kuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän
syöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata
häneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen
henkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin."
Taaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa.
Ganimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:
"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?"
Kreivi de Gesvres ei vastannut.
"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät... pyydän teiltä
vastausta kysymykseeni."
Kreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:
"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun."
Tuomari säpsähti.
"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta
harhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte
itsepuolustukseksenne oikeutettu?"
"Kaksikymmentä vuotta", selitti kreivi, "oli Daval työskennellyt
minun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän -- en tiedä minkä
kiusauksen johdosta -- kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut
entisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi."
"Te ette tahtonut, olkoon niin, mutta se ei ollut oikein."
"Minä en yhdy teidän mielipiteeseenne, herra tutkintotuomari. Koska
ketään viatonta ei syytetty tästä rikoksesta, niin oli minulla
ehdoton oikeus olla syyttämättä sitä, joka samalla kertaa oli
rikollinen ja uhri. Hän oli ruumiina. Kuolema on nähdäkseni riittävä
rangaistus."
"Mutta nyt, herra kreivi, nyt, kun totuus tiedetään, voitte puhua."
"Kyllä. Tässä on kaksi hänen rikostovereilleen lähettämiensä
kirjeiden luonnosta. Otin ne hänen salkustaan muutamia minuutteja
jälkeen hänen kuolemansa."
"Ja hänen rikoksensa vaikutin?"
"Menkää Dieppeen Rue de la Barrelle 18. Siellä asuu eräs rouva
Verdier. Tuon kaksi vuotta takaperin ensin kohtaamansa naisen tähden,
hänen rahatarpeitansa tyydytelläkseen, on Daval varastanut."
Kaikki oli siten selitettyä. Murhenäytelmän hämy häipyi, ja se
näyttäysi vähitellen oikeassa valaistuksessaan.
"Jatkakaamme", virkkoi herra Filleul kreivin vetäydyttyä takaisin.
"Niin", vastasi Beautrelet hilpeästi, "minä olen melkein päässyt
puheitteni päähän".
"Mutta karkulainen, haavoittunut?"
"Hänestä tiedätte te yhtä paljon kuin minäkin, herra tutkintatuomari.
Te olette seurannut hänen jälkiänsä luostaritarhan ruohikossa... te
olette..."
"Niin, niin, kyllä tiedän, mutta sittemmin on hänet viety pois, ja
minäpä haluaisin joitakuita tietoja tuosta ravintolasta."
Isidore Beautrelet purskahti nauruun.
"Ravintolasta! Ravintolaa ei ole olemassa. Se on satua, juoni
oikeuden hämmennyttämiseksi, ja nerokas juoni, koskapa on onnistunut."
"Mutta tohtori Delattre vakuuttaa..."
"Niin kyllä", huudahti Beautrelet ehdottoman varmalla äänellä,
"juuri syystä että tohtori Delattre vakuuttaa, ei häntä pidä uskoa.
Eihän tohtori Delattre ole tahtonut antaa muuta kuin kaikkein
epämääräisimpiä tietoja seikkailustaan; hän ei ole tahtonut
ilmaista mitään, mikä voisi olla vaarallista hänen hoidokkinsa
turvallisuudelle... ja äkkiä puhuu hän ravintolasta! Saatte pitää
varmana, että jos hän on maininnut ravintolaa, on se tapahtunut
pakosta. Olkaa varma siitä, että koko hänen meille latelemansa
juttu on hänelle saneltu hirveätä kostoa uhaten. Tohtori on nainut,
hänellä on tytär. Ja hän rakastaa omaisiaan liian suuresti, ollakseen
tottelematon henkilölle, joiden pelottavasta voimasta hän on nähnyt
todistuksia. Sen vuoksi hän on antanut teille niin tarkkoja tietoja."
"Niin tarkkoja, ettei voi löytää ravintolaa."
"Niin tarkkoja, että yhä etsitte sitä vastoin kaikkea
todenmukaisuutta ja että katseenne ovat kääntyneet siitä ainoasta
paikasta, mistä mies voi löytyä, siitä salaperäisestä paikasta,
josta hän ei ole kertaakaan poistunut eikä ole voinut poistua, siitä
hetkestä asti kun hänen neiti de Saint-Véranin haavoittamana onnistui
puikahtaa sinne kuin petoeläin luolaansa."
"Mutta minne hiivattiin? Mihin hornan koloon?"
"Vanhan luostarin raunioihin."
"Eihän _ole_ mitään raunioita! Muutamia muurinkylkiä! Muutamia
pilarinkappaleita..."
"Sinne hän on kaivautunut, herra tutkintotuomari", huudahti
Beautrelet pontevasti, "raunioihin teidän täytyy keskittää
etsintänne! Sieltä, ettekä mistään muualta, te tapaatte Arsène
Lupinin."
"Arsène Lupinin!" huudahti herra Filleul hypähtäen seisaalleen.
Syntyi tuokion juhlallinen vaitiolo, jonka aikana kuuluisa nimi
sointui sieluissa. Arsène Lupin, oliko mahdollista, että hän oli tuo
voitettu, mutta kuitenkin näkymätön vastustaja, jota oli turhaan
etsitty monta päivää? Mutta... jos saisi pyydystetyksi Arsène
Lupinin omaan ansaansa ja vangituksi hänet... sehän merkitsisi
tutkintotuomarille viipymätöntä virkaylennystä, kultaa ja kunniaa.
Ganimard ei ollut hievahtanut. Isidore virkkoi hänelle:
"Tehän uskotte samaa kuin minäkin, vai mitä, herra apulaispäällikkö?"
"Tietysti!"
"Ettehän tekään ole hetkeäkään epäillyt, että hän se on koko tämän
jutun juurena?"
"En sekuntiakaan! Onhan leima hänen. Lupin-kepponen eroaa jokaisesta
muusta kepposesta kuin yhdet kasvot toisista."
"Sen voi sokeakin nähdä."
"Luuletteko... luuletteko..." sopersi herra Filleul.
"Luulenko!" huudahti nuori mies. "Huomatkaahan eräs pikku seikka:
mitä alkukirjaimia nuo herrat käyttävät kirjeenvaihdossaan? A.L.N.,
-- ensimmäistä kirjainta Arsènesta, ensimmäistä ja viimeistä
Lupinista."
"Kas vain", kiitteli Ganimard, "teiltäpä ei mikään välty. Olette
toden totta terävä poika, ja vanha Ganimard myöntää olevansa
vallattu."
Beautrelet punastui ihastuksesta ja puristi apulaispäällikön hänelle
ojentamaa kättä.
Nuo kolme miestä olivat lähestyneet kuistia, ja heidän katseensa
harhailivat pitkin raunioaluetta. Herra Filleul mutisi:
"Hän siis muka on tuolla!"
"_Hän on tuolla_", vakuutti Beautrelet hillityllä äänellä. "Hän on
ollut tuolla kaatumisestansa asti. Loogillisesti ja käytännöllisesti
päättäen hän ei ole voinut poistua neiti de Saint-Véranin ja
molempien palvelijain häntä näkemättä."
"Mitä todistuksia teillä siitä on?"
"Todistuksen ovat meille antaneet hänen rikostoverinsa. Samana aamuna
pukeutui toinen heistä ajuriksi ja kyyditsi teidät tänne..."
"Ottaakseen heidän jäljilleen johtavan lakin..."
"Kyllähän, mutta myöskin ja eritoten tarkastellakseen paikkaa,
tehdäkseen tiedustuksia ja saadakseen selville, mihin hänen isäntänsä
oli joutunut."
"Ja sen hän on saanut?"
"Niin luulen, koska hän tunsi piilopaikan. Ja otaksun hänen saaneen
tietoonsa johtajansa epätoivoisen tilan, koska hän levottomuutensa
vallassa oli kyllin varomaton kirjoittamaan: '_Voi neitiä, jos hän on
surmannut isännän_'."
"Mutta hänen ystävänsähän ovat sittemmin voineet kuljettaa hänet
pois."
"Milloin? Väkenne ei ole poistunut raunioilta. Ja minne olisi hänet
viety? Korkeintaan muutamia satoja metrejä edemmäs, sillä kuolevan
keralla ei voi tehdä matkoja... ja silloin olisimme hänet löytäneet.
Ei, sanon, hän on tuolla. Hänen ystävänsä eivät ikinä olisi vieneet
häntä pois niin varmasta turvapaikasta. Sinne he ovat noutaneet
tohtorin, poliisien juoksennellessa syötin perässä."
"Mutta miten voi hän elää? Elääkseen tarvitsee hän ruokaa, vettä!"
"Sitä en voi sanoa, siitä en tiedä mitään, mutta hän on tuolla, sen
voin vannoa. Hän on tuolla, syystä että hän ei voi olla missään
muussa paikassa. Olen siitä yhtä varma kuin jos näkisin hänet ja
koskettaisin häntä. Hän _on_ tuolla."
Sormi raunioihin suunnattuna piirsi hän ilmassa pienen kehän, joka
vähitellen kutistui, kunnes se oli pelkkä piste. Ja tätä pistettä
etsivät hänen molemmat seuralaisensa innokkaasti, kurottautuen ulos
ilmaan, kumpainenkin saman uskon valtaamana kuin Beautrelet ja
hänen hehkuvan vakaumuksensa kannustamana. Niin, Arsène Lupin oli
siellä. Hän oli siellä sekä teoreettisesti että todellisuudessa;
kumpaisellakaan ei enää voinut olla epäilystä siitä.
Ja oli jotakin järkyttävää ja kamalaa siinä tietoisuudessa, että
kuuluisa seikkailija virui tuolla jossakin pimeässä sopessa,
paljaalla maalla, avuttomana, voipuneena, kuumeisena.
"Ja jos hän kuolee?" virkkoi herra Filleul matalalla äänellä.
"Jos hän kuolee", sanoi Beautrelet, "ja hänen toverinsa saavat sen
tietää, niin vartioikaa silloin huolellisesti neiti de Saint-Vérania,
herra tutkintotuomari, sillä kosto tulee kauhea".
* * * * *
Herra Filleulin suostuttamisyrityksistä huolimatta -- sillä hän olisi
mielellään pitänyt noin ihmeellisen taitavan apulaisen -- läksi
Isidore Beautrelet muutamia minuutteja sen jälkeen paluumatkalle
Dieppeen. Hän saapui Pariisiin kello viideksi, ja kello kahdeksalta
oli hän Janson-lyseossa yhtaikaa kuin toverinsakin.
Yhtä tarkoin kuin hyödyttömästi tutkittuaan Ambrumésyn rauniot läksi
Ganimard kotiin iltapikajunalla. Hänen saapuessaan asuntoonsa Rue
Pergolèselle oli siellä hänelle seuraava paikalliskirje:
"Herra apulaispäällikkö.
Kun minulla on ollut hiukan vapaata illalla, olen kerännyt
muutamia täydentäviä tietoja, jotka varmaankin kiinnittävät
mieltänne.
Jo vuoden on Arsène Lupin asunut Pariisissa Étienne de Vaudreixin
nimellä. Tämän nimen olette useasti voinut lukea selostuksissa
seuraelämästä tai urheilumaailmasta. Suuresti harrastaen matkoja
on hän poissa pitkiä aikoja, jolloin hän väittää metsästävänsä
tiikereitä Bengalissa tai sinikettuja Siperiassa. Hänen arvellaan
työskentelevän liikeasioissa, joiden laatua ei oikein osata sanoa.
Hänen nykyinen asuntonsa on Rue Marbeuf 36. (Minä pyydän teitä
panemaan merkille, että Rue Marbeuf on postikonttorin n:o 45
läheisyydessä.) Aina torstaista huhtikuun 23 p:stä asti, päivää
ennen Ambrumésyn murtovarkautta, ei ole mitään tietoja Étienne de
Vaudreixista.
Kunnioittavasti kiittäen siitä suopeudesta, herra
apulaispäällikkö, jota olette minulle osoittanut, piirrän
palvelukseksenne
_Isidore Beautrelet_.
J.K. -- Älkää millään muotoa luulko, että minulla on ollut suurta
vaivaa näiden tietojen saamisessa. Samana aamuna kun rikos
tehtiin, ja herra Filleulin toimittaessa ensimmäistä tutkintoansa
muutamien etuoikeutettujen henkilöiden läsnäollessa, sattui
onneksi juolahtamaan mieleeni tarkastaa pakolaisen lakkia;
valeajuri ei ollut vielä silloin käynyt sitä vaihtamassa.
Ymmärrätte hyvin, että minun tarvitsi ainoastaan tietää
hattutehtailijan nimi, saadakseni käsiini kassakuitin, joka
ilmaisi ostajan nimen ja hänen osoitteensa."
Seuraavana aamuna läksi Ganimard Rue Marbeufin n:oon 36. Hankittuaan
tietoja portinvartijalta hän avautti oven oikeaan pohjakerrokseen,
mukavaan ja komeaan asuntoon, mistä hän ei kuitenkaan löytänyt muuta
kuin kasan tuhkaa kamiinista. Neljä päivää aikaisemmin oli kaksi
ystävää käynyt siellä polttamassa kaikki vaaralliset paperit.
Mutta juuri poistuessaan kohtasi Ganimard kirjeenkantajan, jolla oli
herra de Vaudreixille osoitettu kirje.
Ehtoopäivällä vaati kirjeen tuomioistuin, jolle asia oli ilmoitettu.
Se oli Amerikassa leimattu ja sisälsi seuraavat englanniksi
kirjoitetut rivit:
"Hyvä herra.
Toistan asiamiehellenne antamani vastauksen. Niin pian kun
saatte kreivi de Gesvresin neljä taulua haltuunne, lähettäkää ne
sovitulla tavalla.
Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti
epäilen.
Koska aavistamaton asia pakottaa minut matkustamaan, niin saavun
yhtaikaa tämän kirjeen kanssa. Te tapaatte minut Grand Hotelissa.
_Harlington_."
Annetun vangitsemiskäskyn nojalla pidätti Ganimard samana päivänä
herra Harlingtonin, Yhdysvaltain alamaisen, syytettynä varastetun
tavaran ostamisesta ja osallisuudesta varkauteen.
Niiden tosiaankin odottamattomien tietojen kautta, jotka
seitsentoistavuotias nuorukainen oli antanut, oli siis kaikki juonen
pulmat ratkaistu neljässäkolmatta tunnissa.
Neljässäkolmatta tunnissa oli selittämätön käynyt yksinkertaiseksi
ja selväksi. Neljässäkolmatta tunnissa oli rikostoverien suunnitelma
johtajansa pelastamiseksi tehty tyhjäksi, haavoittuneen ja kuolevan
Arsène Lupinin vangitseminen oli varma asia, hänen joukkonsa
oli hajoitettu, tiedettiin hänen pariisilainen asuntonsa, se
naamari, jonka taakse hän oli kätkeytynyt, ja ensimmäisen kerran
paljastettiin eräs hänen nerokkaimpia ja pisimmän aikaa valmisteltuja
suunnitelmiansa ennen kuin hän oli voinut suorittaa sen loppuun.
Yleisössä nousi kauttaaltaan hämmästyksen, ihailun ja uteliaisuuden
humu. Rouenilainen sanomalehtimies oli jo taitavassa kirjoituksessa
selostanut nuoren lukiolaisen ensimmäisen kuulustelun ja
maininnut hänen herttaisuutensa, viehättävän suoruutensa ja
tyynen varmuutensa. Ganimardin ja herra Filleulin tiedonannot --
sellaisia varomattomuuksia he tekivät vastoin tahtoansa innostuksen
vaikutuksesta, joka oli voimakkaampi kuin heidän ammatillinen
velvollisuutensa vaiteliaisuuteen -- saattoivat aivan äkkiä yleisön
tiedoksi, mikä osa Isidore Beautreletilla oli viime tapauksissa
ollut. Hän yksinään oli tehnyt kaikki. Hänelle yksinään kuului voiton
koko kunnia.
Ihastus oli yleinen. Silmänräpäyksessä oli Isidore Beautrelet
muuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati
kansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien
haastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon,
seisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista
ja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi
koski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa
maineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken
oli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman
muita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän
monet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka
poliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.
Janson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille
mutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen
nähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla
johtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä.
Kymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti
hän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta.
Samaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei
kukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.
Mutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella
monistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon
oppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: _Arsène Lupin, hänen
menettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä,
sekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan
välillä_.
Se oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta.
Siinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen
selvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto,
hänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille,
hänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen,
sanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien
"muokkaamiseksi" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan,
että se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta
kaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.
Ja se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla
kertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat
puolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista
Isidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa
pidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.
Sekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan
näyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton
saavuttamiseen.
Toiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin
henkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että
hän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti
vaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes
uskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra
Harlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen
sullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä
kaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.
Toiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla,
jonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan
eteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran
murhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän
tiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta,
mikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli
kulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?
Lunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse,
samaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety
Seinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä
auto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä
isolla taululla lautturien niitä havaitsematta.
Auto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin
olivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?
Kaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka
päivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui
hän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja
sen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään -- jos
Beautreletin mielipide oli oikea -- ammotti kuilu, jonka yli kelpo
tutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.
Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin
Isidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut
hälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja
läpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta
sielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin
pitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.
Tämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä _Grand Journalin_
selostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi,
Beautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.
Isidore vastasi hänelle aivan tyynesti:
"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja
kaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin
ylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee
mieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?"
"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun
Arsène Lupinin?"
"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani..."
"Helluntaina?"
"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6
p:nä."
"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni."
"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?" kysyi Beautrelet
nauraen.
"Miksi moinen viivytys?" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla
äänellä.
Tämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja
jo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä
kohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin
määrin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla.
Mikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä
olisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä,
mitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun
6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä.
Kesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja
illalla olisi Arsène Lupin vangittu.
"Ellei hän sitä ennen pakene", huomauttivat ne harvat, jotka vielä
olivat seikkailijan puolella.
"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut."
"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa", jatkoivat
hänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa
kuolleena kuin kahleissa.
Ja vastaus oli valmis:
"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen
rikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on
myöskin Beautrelet sanonut."
Ja kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi
Isidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi
seurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa
sikseen.
Hän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän
oli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä
ja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että
juna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan
ja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta
vastapäisen sohvan selässä hän havaitsi ison paperilevyn, joka oli
nuppineulalla kiinnitetty harmaaseen kankaaseen. Se sisälsi sanat:
"_Hoitakoon kukin omansa. Te omanne. Muutoin varokaa_."
"Mainiota", tuumi hän käsiään hykerrellen. "Vastustajat menestyvät
huonosti. Tämä uhkaus on yhtä typerä ja kömpelö kuin tuon valeajurin.
Tyyli sekin! Kylläpä näkee, ettei Lupin ole ollut kynää pitelemässä."
Juna vieri tuon vanhan normandialaisen kaupungin reunassa alkavaan
tunneliin. Ratasuojamassa Isidore käveli asemasillalla pari kolme
askelta edes takaisin oikaistakseen sääriänsä. Aikoessaan palata
vaunuunsa hän väkisinkin huudahti. Kävellessään sanomalehtimyymälän
ohitse oli hän nimittäin nähnyt _Journal de Rouenin_ ylimääräisen
numeron etusivulla muutamia rivejä, joiden kamalan merkityksen hän
heti tajusi:
"Viimeiset tiedot. -- _Dieppestä tiedoitetaan puhelimitse, että
rosvoja murtausi yöllä Ambrumésyn linnaan, sitoi neiti de Gesvresin,
asettaen hänelle kapulan suuhun, sekä riisti mukaansa neiti de
Saint-Véranin. Veritahroja on havaittu viidensadan metrin päässä
linnasta, ja ihan vierestä on löydetty veripilkkuinen shaali. On
syytä olettaa, että nuori tyttöpoloinen on murhattu_."
Aina Dieppeen asti istui Isidore Beautrelet liikkumattomana. Hän
istui kyynärpää polviin tuettuna, kädet kasvoilla, ja pohti.
Dieppessä hän otti ajurin. Ambrumésyn edustalla hän tapasi
tutkintotuomarin, ja tämä vahvisti kolkon sanoman.
"Ettekö tiedä mitään enempää?" kysyi Beautrelet.
"En. Minä tulin äsken."
Samassa astui santarmikorpraali Filleulin luo ja jätti hänelle
rutistuneen, repaleisen ja kellastuneen paperilapun, jonka oli
vastikään löytänyt läheltä sitä paikkaa, mistä shaali oli tavattu.
Herra Filleul tarkasteli sitä, ja ojensi sen sitten Beautreletille
sanoen:
"Tämäpä totisesti ei ole suureksikaan avuksi tutkimuksillemme."
Isidore käänsi ja kiersi paperia käsissään. Siihen oli piirretty
numeroita, pisteitä ja merkkejä tähän tapaan:
2 . 1 . 1 ... 2.. 2 . 1 .. 1 ..
1 ... 2 . 2 . . 2 . 4 3 . 2 .. 2 .
. 4 5 .. 2 . 4 ... 2 .. 2 . 4 .. 2 .