Raymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi,
erotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista
äänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut
sanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä
vai ulkoa puiston pimennoista.
Hän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän
työnsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista
maisemaa -- ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin
hajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine
pilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja
tukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai
tuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen
hiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.
Äkkiä sama ääni... Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin
alapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka
täyttivät linnan läntisen sivustan.
Vaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin
hiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.
"Raymonde... Raymonde..."
Heikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta,
jonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa
Suzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.
"Raymonde... sinäkö siinä? Kuulitko?"
"Kyllä... vai niin, sinä et nuku?"
"Koira kai minut herätti... jo pitkän tovin olen ollut valveilla.
Mutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?"
"Neljän vaiheilla."
"Kuule... salissa ihan varmasti kävelee joku."
"Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne."
"Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä."
"Herra Daval on täällä myös..."
"Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?"
He epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko?
Huutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä
sointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa,
kirahti tukahtuneesti.
"Katso tuonne... mies... suihkulähteen luona..."
Siellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi
kainalossaan hyvin suurta esinettä -- he eivät kyenneet erottamaan,
mikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen
astelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti.
Veräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen
kuulematta saranain tavanmukaista kitinää.
"Hän tuli salista", kuiskasi Suzanne.
"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän
vasempaan. Ellei..."
Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän
allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan.
Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen,
kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa
tietä kuin edeltäjänsäkin.
Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:
"Meidän täytyy huutaa... huutaa apua..."
"Kuka tulisi apuun? Isäsi... mutta entä jos siellä vielä on montakin
miestä... ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"
"Me... me voisimme ilmoittaa palvelusväelle... sinun soittojohtosi
vie niiden huonekertaan..."
"Niin, voimmehan... hyvä että muistit... kun vain ehättäisivät
ajoissa!"
Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan
ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että
yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.
He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään
henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.
"Minua pelottaa... minua pelottaa..." hoki Suzanne.
Ja äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä,
huonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia,
päättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku
murhattu...
Raymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen
käsivarressaan.
"Ei, ei, älä jätä minua yksin... minua pelottaa..."
Raymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä
pian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen
ehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi
kynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen
viereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä
mies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi
heidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten
häikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä
pienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä
matolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi
heille syvään ja katosi.
Suzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä
makuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky.
Viistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista
vierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.
"Isä!... Isä rakas!... Sinäkö siinä? Mikä sinun on?" huusi hän
suunniltaan säikähtäneenä.
Tuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella
äänellä:
"Älä ole peloissasi... minä en ole haavoittunut. Mutta Daval...
Elääkö hän? Veitsi... Veitsi?"
Nyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen
ruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja
uskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo
kelmeydellään kuolema.
Tyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka
tiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut
ainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski
jalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana,
varsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut
tikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin
hänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän
raunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.
"Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!" huudahti toinen
palvelijoista. "Minä menen alas hänen luokseen..."
"Ei, Victor, hän nousee... mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi
päästä ulos ainoastaan sitä kautta."
Victor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon
asti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.
"Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?"
"Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa... mies on saanut mitä sietääkin."
"Pitäkää häntä silmällä täältä."
"Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan
on avoin ruohokenttä..."
"Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla", käski tyttö
ikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.
"Ettehän toki mene tuonne, neiti?"
"Menen kyllä", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen
kättään, "antakaa minun menetellä mieleni mukaan... minulla on yksi
panos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan..."
Hän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan
kulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:
"Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa,
neiti..."
Raymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä
peräytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman
minuutin kuluttua, kun tyttöä yhä ei näkynyt, hän kävi levottomaksi
ja koetti kiinteästi pitäessään raunioita silmällä saavuttaa tikapuut
sen sijaan että hänen olisi muutoin ollut pakko lähteä liikkeelle
portaita myöten. Tämän onnistuessa hän nopeasti juoksi alas tikkaita
ja riensi suoraa päätä kaarikäytävälle, missä oli viimeistä kertaa
nähnyt miehen. Kolmekymmentä askelta loitompana hän kohtasi
Raymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.
"No?" tiedusti hän.
"Mahdoton löytää miestä", vastasi Victor.
"Pikku veräjä?"
"Minä tulen sieltä. Tässä on avain."
"Mutta täytyyhän hänen..."
"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä
rosvo käsissämme."
Vuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt
piharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin
sisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.
"Niin, tietysti", sanoi Albert, "se roisto ei ole voinut poistua
raunioista. Jostakin kolosta sen saamme."
He järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan
pensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat
kietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli
oli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty.
Käytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot.
Etsintä oli turha.
Yksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden
haavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea
autonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.
* * * * *
Kello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset
ilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä
lähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka
sisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen
toivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen
päähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.
Kello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan
mäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa,
kyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria.
Toisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta
sanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden
edustajia.
Vanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli
joutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli
kaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt
siinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa,
kumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien
yli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman
ylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja
Varangevillen kylien lomasta.
Siellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen,
vaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de
Saint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin
Raymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä
menettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita
vieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien
nuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja
vakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse,
apunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.
Tutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali
Quevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi
tapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli
mahdoton päästä pakoon.
Pikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta
ensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi
täydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä
kapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden
huonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa.
Oikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia
seinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla
riippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin
sovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne
olivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi
de Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi
de Bobadilla.
Herra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:
"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan
ole tähän saliin kohdistunut."
"Kuka tietää?" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta
jyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.
"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa
nuo maailmankuulut korukudokset ja taulut."
"Kenties hän ei ehtinyt..."
"Sen saamme nähdä."
Samassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi
ei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta
hyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten
hän avasi kammion oven.
Siinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin
lääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena.
Kaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla
oli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello,
kirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille
paperilehdille oli räiskynyt verta.
Lääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin
yli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli
pukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset
saappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan
juuressa näkyi pieni haava.
"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä", selitti lääkäri. "Yksi
pisto riitti."
"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin
uuninreunuksella nahkalakin vieressä", virkkoi tutkintotuomari.
"Niin", vahvisti kreivi de Gesvres, "veitsi löydettiin täältä.
Se kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de
Saint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan
lakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja."
Herra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille
muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan,
mitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:
"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin
valveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja
näin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä
puvussa... kuten nyt... sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä.
Hän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä:
'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja
raotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin
vievä ovi, ilmestyi mies... heittäysi kimppuuni ja huumasi minut
nyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja,
herra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät
seikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti."
"Ja sitten?"
"Sitten... en tiedä enempää... makasin pyörryksissä. Tointuessani
Daval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni."
"Ette epäile ketään?"
"En."
"Eikä teillä ole vihamiehiä?"
"Ei minun tietääkseni."
"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?"
"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa.
Kaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja -- sen sanon
kernaasti -- uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen
osakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä."
"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi
toki olla aihe."
"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!"
"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?"
"Ei."
"No?"
"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä
kaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin
mukanaan."
"Mitä siis?"
"Sitä en tiedä. Mutta tyttäreni ja sisarentyttäreni voivat
kivenkovaan vakuuttaa teille nähneensä kahden miehen erikseen
kulkevan halki puiston, kumpaisellakin varsin raskas taakka
kannettavanaan."
"Neitoset..."
"Neitoset nähneetkö unta? Tekisi mieleni uskoa niin, sillä aamusta
asti olen turhaan etsinyt ja pohtinut. On muuten helppo kuulustella
heitä."
Serkukset käytiin kutsumassa paikalle. Suzanne oli vielä ihan valju
ja vapiseva, kyeten tuskin puhumaan. Raymonde oli tarmokkaampi ja
miehekkäämpi -- ja ruskeiden silmiensä heleässä hohteessa myöskin
kauniimpi -- kertoen selkeästi yön tapahtumat ja oman osuutensa
niissä.
"Olette siis aivan varma tiedoissanne, neiti?"
"Ehdottomasti. Puiston halki kulkevat miehet kantoivat kapineita."
"Entä kolmas?"
"Hän lähti täältä tyhjin käsin."
"Voitteko mainita meille hänen tuntomerkkinsä?"
"Hän häikäisi silmiämme kaiken aikaa lyhdyllään. Voin korkeintaan
sanoa, että hän tuntui pitkältä ja vantteralta."
"Saitteko tekin hänestä saman vaikutelman, neiti?" kysyi tuomari
Suzanne de Gesvresiltä.
"Kyllä... en...", vastasi Suzanne kooten ajatuksiansa, "minusta hän
näytti keskikokoiselta ja solakalta".
Herra Filleul hymyili, sillä hän oli tottunut siihen, että henkilöt
saavat samasta asiasta aivan erilaisia käsityksiä.
"Tutkimustemme esineenä on siis eräs henkilö -- salissa tavattu
-- joka on pitkä ja lyhyt, vanttera ja solakka, sekä kaksi muuta
henkilöä, puistossa nähdyt miehet, joiden syytetään tästä salista
vieneen tavaroita... joskin ne vielä ovat täällä jäljellä."
Herra Filleul oli iroonisen suunnan tuomareita, kuten hän itse
sanoi. Hän myös halusta tehosi yleisöön ja näytteli terävyyttään;
sitä todisti saliin yhä lukuisampana tungeksiva ihmisparvi. Paitsi
sanomalehtimiehiä nähtiin siellä vuokraaja ja hänen poikansa,
puutarhuri vaimoineen, linnan koko palvelusväki ja molempien
Dieppestä saapuneiden ajopelien ajurit.
Hän jatkoi:
"On myös todennettava, millä tavoin tuo kolmas henkilö katosi. Tehän
ammuitte tällä pyssyllä, neiti, ja tästä ikkunasta?"
"Niin, hän kaatui rikkaruohon melkein peittämälle hautakivelle,
vasempaan luostarikäytävästä."
"Mutta nousi taas jaloilleen?"
"Vain puolittain. Victor kiiruhti heti alas vartioitsemaan pikku
veräjää, ja minä seurasin perässä, jättäen palvelijamme Albertin
tänne pitämään haavoittunutta silmällä."
Albert sai nyt todistaa vuorostaan, ja tuomari laati seuraavan
tuloksen:
"Teidän tiedonantojenne mukaan ei haavoittunut siis ole voinut
paeta vasemmalle, koska veräjä oli vartioitu, eikä oikealle, koska
siinä tapauksessa olisitte nähnyt hänen menevän ruohokentän yli.
Siis oleskelee hän logiikan kaikkien sääntöjen mukaan nykyään sillä
verrattain rajoitetulla alueella, joka meillä on silmiemme edessä."
"Se on minun vakaumukseni."
"Ja myöskin teidän, neiti?"
"Niin."
"Ja samaten minun", lausui Victor.
Nimismies huudahti ilvehtivällä äänellä:
"Etsinnän ala on pieni, tarvitsee vain jatkaa neljä tuntia sitten
aloitettuja tutkimuksia."
"Kenties meitä lykästää paremmin."
"Lähettäkää heti joku väestänne Dieppeen hattutehtailija Maigretille
Rue de la Barren varrelle pyytäen herra Maigretia jos mahdollista
ilmoittamaan, kenelle hän on myynyt tämän lakin."
"Etsinnän ala", kuten nimismies sitä nimitti, oli linnan, oikealla
olevan ruohokentän sekä vasemmalla ja vastapäätä linnaa olevan
muurin kulmauksen välinen alue, sivuiltaan noin sadan metrin
mittainen neliö, jossa oli siellä täällä hajallaan Keskiaikana kuulun
Ambrumésyn luostarin raunioita.
Tallatussa ruohikossa löydettiin heti jälkiä pakolaisesta.
Kahdessa kohden havaittiin mustunutta, melkein kuivanutta verta.
Luostarikäytävän rajana olevan kaarikulmakkeen takana ei enää ollut
merkille pantavaa; siellä kun maa oli männynneulasien peitossa eikä
voinut säilyttää jälkiä ihmisruumiin kosketuksesta. Mutta miten
oli haavoittunut sitten kyennyt välttämään nuoren tytön, Victorin
ja Albertin silmän? Ensin olivat palvelijat ja sitten santarmit
penkoneet muutamia pehkoja moneen kertaan, etsineet joidenkuiden
hautakivien alta, ja siinä kaikki.
Tutkintotuomari antoi puutarhurin, jolla oli avain, avata
kappelin, kerrassaan ihailtavan veistotaiteen tuotteen, jonka aika
ja vallankumoukset olivat säästäneet. Hienosti kaiverrettuine
koristeovineen ja runsaine veistokuvineen oli se aina saavuttanut
ylistelyjä yhtenä normandialaisen gotiikan ihmetyönä. Kappeli oli
sisältä hyvin yksinkertainen, ainoana kaunistuksenaan marmorialttari;
mitään suojapaikkaa se ei tarjonnut. Ja millä tavoin olisi hän
sisällekään päässyt?
Tutkimus päättyi pikku veräjän luona, josta yleisöä laskettiin
sisälle raunioita katselemaan. Se avautui luostarialueen ja
hyljättyjä soranottopaikkoja sisältävän metsän väliselle ahtaalle
solatielle. Herra Filleul kumartui alas: maantien hiekassa näkyi
goodwich-kumirenkaiden uurtoja. Raymonde ja Victor olivat tosiaankin
kiväärinlaukauksen jälkeen olleet kuulevinaan auton kohua.
Tutkintotuomari arveli:
"Haavoittunut on kai lähtenyt rikostoveriensa seuraan."
"Mahdotonta!" huudahti Victor. "Olin jo veräjällä silloin kun neiti
ja Albert vielä näkivät hänet."
"Mutta jossakinhan hänen täytyy oleksia! Ulko- tai sisäpuolella,
kolmatta mahdollisuutta ei ole."
"Hän on täällä", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti
hartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen
huonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön
vanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.
Kello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat
sanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten
herra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita.
Mutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää,
Ja Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.
"No, tapasitteko hattutehtailijan?" huudahti tuomari, innokkaana
vihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.
"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille."
"Ajurille!"
"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi,
oliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta
valmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi
edes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire."
"Millaiset ajopelit?"
"Avoimet vuokra-ajurin vaunut."
"Ja minä päivänä?"
"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan."
"Tänään aamulla? Mitä höpisette?"
"Lakki ostettiin tänä aamuna."
"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen
täytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä
ennen ostettu."
"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija."
Syntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari
vaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.
"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet,
jolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!"
Santarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle.
Muutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.
"Ajuri --?"
"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten..."
"Sitten?"
"Poistunut."
"Vaunuineen?"
"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan
tervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen
hattunsa ja kauhtanansa."
"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?"
"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä."
"Lakin?"
"Niin... keltaisen nahkalakin."
"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."
"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."
Nimismies nauraa tirskui.
"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja
koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä.
Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on
puijannut meitä perusteellisesti."
"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul.
"Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä
karkua!"
"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.
"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."
"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä
keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin
kauhtanan taskusta."
"Minkä kauhtanan?"
"Ajurin."
Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle
oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:
"_Voi neitiä, jos on surmannut isännän_."
Tämä herätti melkoista hämmästystä.
"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.
"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton.
Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön,
koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä
vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat",
lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan
vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet
olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos..."
Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli
kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.
"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"
"Rouenin lehdessä."
"Onko teillä valtuuskorttia?"
"On tässä."
Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul
kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.
"Entäs te?"
"Minä?"
"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."
"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari... miten sattuu..."
"Teidän valtuuskorttinne?"
"Sellaista minulla ei ole."
"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"
"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa
vakinaisille jäsenille."
"Ja te?"
"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen
kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai
hyljätään, miten milloinkin."
"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne..."
"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole
minkäänlaisia."
"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"
"Minulla ei ole mitään ammattia."
"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine
saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella
ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"
"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani
ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut
mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta
salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä... vieläpä yksi
rikollisistakin."
Hän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon
oli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään
keikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian
ahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä
otsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu
parta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut
olevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan
vivahdustakaan.
Herra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat
santarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:
"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi
rikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin
olisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?"
"Saatoittehan toivoa, että..."
"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin,
herra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan..."
Herra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:
"Riittää jo pila. Nimenne?"
"Isidore Beautrelet."
"Asemanne?"
"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa."
Herra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.
"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen..."
"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero..."
"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!" huudahti herra Filleul.
"Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle."
"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää
minua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani
ehkä? Tyyntykää, se on tekoparta."
Isidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot,
ja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja
rusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa
hänen valkeat hampaansa pitkitti hän:
"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää
todistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä:
'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'"
Tunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu
näyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:
"Mitä te täällä teette?"
"Minä... kartutan tietojani."
"Siihen tarjoutuu lyseoita... omanne."
"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun
23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa."
"Entä sitten?"
"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan."
"Isänne?"
"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin
neuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa."
"Tekoparralla varustettuna?"
"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä
seikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät
valepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja.
Hauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu,
että minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi
sanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni
kokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen
virkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan
Ambrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut
mukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta."
Isidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan
lapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti
mieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti pysyi
varuillaan, huvitti kuunnella häntä. Hän kysyi lauhtuneemmalla
äänellä:
"Ja te olette tyytyväinen retkeenne?"
"Ihastunut! Sitäkin enemmän, kun en ole milloinkaan ollut mukana
tällaisessa jutussa... ja siitähän ei puutu mielenkiintoa herättäviä
piirteitä..."
"... tai niitä salaperäisiä sekaannuksia, joille tietenkin annatte
suuren arvon."
"Ja jotka ovat kovin jännittäviä, herra tutkintotuomari! En tiedä
mitään niin kannustavaa kuin nähdä kaikkien tosiseikkojen pistäytyvän
niin sanoakseni pimeydestä esille, liittyvän yhteen ja vähitellen
muodostuvan luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi."
"Luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi... vähempi vauhti riittäisi,
nuori mies! Tarkoitatteko sanoa, että teillä jo on valmiina pikku
ratkaisunne arvoitukseen?"
"En suinkaan", vastasi Beautrelet nauraen. "Mutta minusta tuntuu
ilmenevän muutamia kohtia... missä ei ole mahdoton muodostaa
itselleen mielipidettä... ja toisia niinkin selviä, että tarvitsee
vain tehdä johtopäätöksiä."
"No, tämähän on ylen hauskaa, ja nyt saan vihdoin ja viimeinkin
tietää jotakin. Sillä suureksi häpeäkseni tunnustan, että minä en
tiedä mitään."
"Se johtuu siitä, että teillä ei ole ollut aikaa mietiskellä, herra
tutkintotuomari. Mietiskely on pääasia. On tuiki harvinaista, että
tosiseikat eivät sisällä omaa selitystänsä."
"Ja ne tosiseikat, jotka nyt olemme panneet merkille, sisältävät
teidän mielestänne oman selityksensä?"
"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? En kuitenkaan ole pannut
merkille muita tosiseikkoja kuin ne, jotka on otettu pöytäkirjaan."
"Oivallista! Jos siis kysyisin teiltä, mitkä kapineet on varastettu
tästä salista --?"
"Niin vastaisin teille, että tiedän sen."
"Erinomaista! Tiedätte asiasta enemmän kuin omistaja itse! Herra de
Gesvres ei kaipaa mitään, mutta te kaipaatte. Teiltä puuttuu joku
kirjakaappi ja luonnolliseen kokoon veistetty muistopatsas, joita
kukaan ei ole koskaan ottanut huomatakseen. Ja jos kysyisin teiltä
murhaajan nimeä?"
"Niin vastaisin tietäväni senkin."
Kaikki läsnäolijat hätkähtivät. Nimismies ja sanomalehdentoimittaja
lähenivät toisiansa. Herra de Gesvres ja molemmat nuoret tytöt
kuuntelivat tarkkaavasti. Beautreletin rauhallinen varmuus tehosi
heihin.
"Tiedättekö murhaajan nimen?"
"Tiedän."
"Ja ehkä paikankin, missä hän nyt oleksii?"
"Kyllä."
Herra Filleul hykerteli käsiään.
"Onpa se onni kerrassaan! Tästä apajasta koituu urani loistokohta. Ja
te voitte jo nyt antaa minulle päivänselviä selityksiä?"
"Kyllä, jo nyt... taikka, jos teillä ei ole sitä vastaan, tunnin tai
parin kuluttua, oltuani mukana tutkintonne päättämisessä."
"Ei, ei suinkaan, heti, nuori mies..."
Raymonde de Saint-Véran, joka tämän kohtauksen alusta asti oli
hellittämättä silmäillyt Isidore Beautreletia, astahti nyt herra
Filleulin luo.
"Herra tutkintotuomari..."
"Mitä haluatte, neiti?"
Pari kolme sekuntia empi hän, katse Beautreletiin kiintyneenä, mutta
kääntyi sitten jälleen herra Filleuliin:
"Tahtoisin, että kysyisitte tuolta herralta, minkätähden hän eilen
käveli solatiellä, joka johtaa pikku veräjälle."
Se oli teatteriyllätys. Isidore Beautrelet tuntui joutuvan ymmälle.
"Minä, neiti! Minä! Näittekö minut eilen?"
Raymonde seisoi mietiskelevänä tarkastellen Beautreletia, ikäänkuin
etsien täyttä vahvistusta oletukselleen, ja vastasi tyynesti:
"Kello neljä ehtoopäivällä, käydessäni metsän läpi, kohtasin
solatiellä teidän kokoisenne nuoren miehen. Hän oli pukeutunut kuten
te, parta oli leikattu kuten teidän... ja sain ehdottomasti sen
käsityksen, että hän ei halunnut tulla nähdyksi."
"Ja se olin minä?"
"On mahdotonta aivan ehdottoman jyrkästi vakuuttaa sitä, sillä
muistini on hiukan hämärä. Mutta... mutta minusta tuntuu...
yhdennäköisyys olisi muutoin kovin merkillinen..."
Herra Filleul oli kuin puusta pudonnut. Yksi rikollisista oli
jo petkuttanut häntä; antaisiko hän nyt tämän koulupojaksi
tekeytyneenkin vetää häntä nenästä? Nuoren miehen sävy tosin puhui
hänen puolestaan, mutta eihän voi koskaan tietää...
"Mitä on teillä vastattavana, hyvä herraseni?"
"Että neiti erehtyy ja että voin sen helposti todistaa yhdellä
ainoalla sanalla. Eilen siihen aikaan olin Veulesissa."
"Se teidän on todistettava. Missään tapauksessa ei asema enää ole
sama. Korpraali, joku väestänne olkoon tämän herran seurana."
Isidore Beautreletin kasvot ilmaisivat syvää mielipahaa.
"Onko toimenpide pitkäaikainen?"
"Meidän täytyy ehtiä hankkia tarvittavat tiedot."
"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä keräämään ne niin joutuisasti ja
varoen kuin ikinä mahdollista..."
"Miksi niin?"
"Isäni on vanha. Me pidämme toisistamme kovin paljon, enkä mitenkään
soisi hänen saavan huolia minun tähteni."
Äänen itkunsekainen sävy ei herra Filleulia miellyttänyt. Tämä
kuulosti teatterimaiselta. Hän lupasi kuitenkin:
"Tänä iltana, viimeistään huomenna, osaan tehdä päätökseni."
Ehtoopäivä kului edelleen. Tutkintotuomari lähti jälleen
luostarikäytävän raunioille ja ankarasti karkoitettuansa kaikki
uteliaat otti itse johtaakseen etsintää ja käski järjestelmällisesti
jakaa alueen pikku neliöiksi, jotka tutkittiin perusteellisesti
yksi kerrallaan. Mutta päivän mennessä mailleen hän ei ollut juuri
sen pitemmällä kuin ennenkään, ja hän selitti sillävälin linnan
täyttäneelle sanomalehtimiesten liudalle:
"Hyvät herrat, kaikki aiheuttaa meidät otaksumaan, että haavoittunut
on täällä, aivan lähellämme, mutta todellinen asiaintila on sitä
vastaan. Minun nähdäkseni on hänen siis onnistunut paeta, joten hän
on linnan alueen ulkopuolella."
Yksissä tuumin santarmikorpraalin kanssa järjesti hän sentään
varmuuden vuoksi puistoon vartion, ja vielä kerran perinjuurin
tutkittuansa molemmat salit ja koko linnan sekä koottuaan kaikki
tarpeelliset tiedot hän lähti nimismiehen seurassa takaisin Dieppeen.
* * * * *
Tuli yö. Koska oli määrä sulkea kammio, niin Jean Davalin ruumis
vietiin toiseen huoneeseen. Kaksi lähiseudun vaimoa valvoi sen luona
Suzannen ja Raymonden avulla. Alhaalla vanhassa rukouskappelissa
torkkui nuori Isidore Beautrelet penkillä, ja häntä vartioitsi
tarkoin maalaispoliisi, joka oli saanut hänet vastuulleen. Ulkona
olivat santarmit, vuokraaja ja tusina talonpoikia asettuneet
vartiopaikoilleen raunioihin pitkin muureja.
Kello yhteentoista oli kaikki rauhallista, mutta kymmenen minuuttia
yli yhdentoista kuului laukaus linnan toiselta puolelta.
"Pitäkää varanne!" huusi korpraali. "Kaksi miestä jää tänne... te,
Fossier, ja te, Lecanu... muut kaikki mars juoksuun!"
Kaikki hyökkäsivät alas ja kääntyivät linnan läntisen kulman taa.
Epäselvä varjo vilahti pois pimeään. Uusi laukaus houkutteli heidät
heti loitomma, melkein piharakennukselle asti. Ja kun he joukolla
saapuivat hedelmäpuutarhan pensasaidalle asti, leimahti äkkiä
tulipatsas ilmaan vuokraajan talon oikealta puolen, ja sitä seurasi
sankka savupilvi. Heinillä katonrajaa myöten täytetty lato paloi.
"Ne roistot", huusi korpraali Quevillon, "ne ovat sytyttäneet ladon.
Rynnätäänpä ohi, pojat. Ne eivät voi olla etäällä."
Mutta tuuli ajoi liekkejä asuinrakennukseen päin, ja täytyi ensin
torjua vaara. He antausivat tähän työhön sitäkin innokkaammin, kun
palopaikalle saapunut kreivi de Gesvres kiihotti heitä palkinnon
lupauksella. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin oltiin tulen
herroina. Takaa-ajo olisi ollut hyödytön.
"Meidän täytyy käydä tätä juttua selvittämään päivän koittaessa",
sanoi korpraali. "Ne ovat varmasti jättäneet jälkiä... kyllä ne
löydämme."
"Minäpä mielelläni haluaisin tietää tämän hyökkäyksen syyn",
kummasteli kreivi. "Perin joutavalta tuntuu minusta heinien
polttaminen."
"Tulkaa mukaan, herra kreivi... minä kenties voin sanoa teille syyn."
He lähtivät yhdessä luostarikäytävän raunioille. Korpraali huusi:
"Lecanu!... Fossier!"
Toiset santarmit olivat jo etsimässä niitä tovereitaan, jotka oli
sinne jätetty vartioimaan. Heidät löydettiin vihdoin muutaman
askeleen päässä pikku veräjästä. He makasivat maassa, köytettyinä,
kapula suussa ja side silmillä.
"Herra kreivi", kuiskasi korpraali heitä päästeltäessä irti, "herra
kreivi, meitä on petetty kuin pieniä lapsia".
"Kuinka niin?"
"Laukaukset, hyökkäys, tulipalo, kaikki oli juonta, jolla meidät
viekoteltiin pois tuonne. Sillaikaa sidottiin molemmat miehemme, ja
asia suoritettiin."
"Mikä asia?"
"Haavoittuneen poisvieminen tietysti!"
"Hoo, luuletteko niin?"
"_Luulenko_ niin? Se on ihan varmaa. Se ajatus juolahti mieleeni
kymmenen minuuttia takaperin. Mutta suunnattomassa typeryydessäni en
tullut sitä jo aikaisemmin älynneeksi. Silloin olisimme siepanneet
kiinni heidät jok'ainoan."
Quevillon polki maata äkillisen raivon valtaamana.
"Mutta minne hornaan ne ovat joutuneet? Kuinka ovat ne saaneet hänet
pois? Ja hän, tuo roisto, missä hän piileskeli? Sillä tarkastimmehan
aluetta koko päivän, eikähän mies voi kätkeytyä ruohotukkoon,
semminkään haavoittuneena. Tämä on suorastaan noituutta!"
Mutta korpraali Quevillonia odotti vielä yksi hämmästys. Kun aamun
sarastaessa mentiin rukoushuoneeseen, nuoren Isidore Beautreletin
vankilaan, huomattiin nuorukaisen olevan tipo tiessään.
Tuolilla istui kyyryssä maalaispoliisi ja nukkui.
Hänen vieressään oli karahvi ja kaksi lasia. Toisen lasin pohjassa
havaittiin hiukkanen valkeata pulveria.
Tutkimukset osoittivat ensinnäkin, että nuori Isidore Beautrelet
oli antanut maalaispoliisille unipulveria, edelleen että hän oli
saattanut päästä ulos ainoastaan ikkunasta, joka oli puolen kolmatta
metriä korkealla lattiasta, ja lopuksi -- hauska piirre -- ettei hän
voinut ylettää tuota ikkunaa muutoin kuin käyttämällä vartijansa
selkää astinlautanaan.