Syksyaamu selvä, kuulas,
heräjää jo usvan takaa,
vait on öinen viima suulas,
tyynnä myrskyn mahti makaa.
Soissa huuran huntu häilyy,
välkkää maa ja puu ja lehti,
koi, mi pilven alla päilyy,
huomenruskon eellä ehti.
On kuin päänsä taivuttaisi
kohtalolleen luomakunta,
että talvi vaivuttaisi
uinumaan sen unhon unta.
Katson kauas taivonrantaa
yli avovetten aavain,
auvon aatos mieltä kantaa,
kaikkoo tuska tunnon haavain.
Mielin rinnoin rauhallisin
elontalven taakan sietää,
tulkoon vaikka yö jo pisin,
sainhan päivän riemun tietää.