On niinkuin oisi eessä ristirauta
ja telki tiukka, sydän sairas on,
ei ovelinkaan itsepetos auta,
jo määrä täys' on kolkon kohtalon.
Yö eessä ammottaa nyt niinkuin hauta,
on elontoive turha, tolkuton.
Lyö lukkoon. Tuonen mies, siis arkkulauta
ja piste piirrä jälkeen hunningon.
Kuin hukkuva ma tartuin oljenkorteen:
lie elonvaivaan jokin järkisyy,
joskohta viisas punoi nuoran orteen,
kun rintaa ratki kalvoi kauhun kyy.
Mut tuiki turhaa työtä tein mä, houkka.
On heelmä kypsä. Iske kiinni, toukka!