JAANAN JANNE

Jaanan Jannen suvun laatu

suur' ei ollut: huorinsaatu

niinkuin itse emo ennen.

Äiti joka loukon luuta,

säästämättä suikki suuta,

suikki suuta, tarjos muuta.

Isästä ei tiennyt kukaan,

herra toisen huhun mukaan,

toisen mukaan rantajätkä.

Jannen muodossa ei vikaa;

ellei oisi ollut likaa,

kehdannut ois kerskatakin.

Mieli myöskin potra vallan

täplärikkaan pinnan alla

mutta varsin vaalinnatta.

Urhontoimiin varhain huuma:

linna likakaivo, ruuma,

rottajahti jaloin leikki.

Nuuski joka nurkan, urkki,

nuohos, katsoi, kulki, kurkki,

takapihaan pian kyltyi.

Houkutteli laaja latu,

ihmisvilinäinen katu,

katu sekä katuoja.

Aukes uusi mailma siellä.

Täysin keuhkoin sai hän niellä

kiihoittavaa ulkoilmaa.

Säveleinä korvaan soiden

kaikui iskut kavioiden,

naisten nauru, miesten melske.

Ärsyttivät silmää sankat

ihmisparvet, vaunut vankat,

elonrikkaus ja -riemu.

Houkutukset hurjat liehtoi,

katu kaikkivoipa kiehtoi,

ajoi ahnas onnenjano.

Tunsi kohta joka loukon,

valion sai saattojoukon,

oppi yksikaksi kaiken.

Tiesi ajan, paikan suhteet,

käytti hyväksensä puhteet,

sieltä, mistä sai, hän sieppas.

Mutta sattui joskus niinkin,

että joutui satimiinkin,

paukun sai ja potkun päälle.

Mut ei koskaan kauan surrut,

viel' ei murhe mieltä purrut

eikä raisu luonto laannut.

Koulu vasta järkähytti

rinnan rauhan, tuskan sytti

ensi kerran elämässään.

Paljon painoi järjenvaljaat,

tuskin muuta jäi kuin paljaat

rikkaruohot sielun sarkaan.

Yhden oppi siellä toki

minkä sitten täysin koki,

kun jo kulki kuolaimissa:

pakon. Sen vain maailma myönsi,

se se taipaleelle työnsi,

se se vihdoin tunnon turti.

Nuorukaiseks nulkki varttui,

kadullakin ikää karttui,

liian ahdast' alkoi olla.

Mankui maha tavan takaa.

Syntyi tuosta tuuma vakaa,

varsin vakaa: käydä työhön!

Luuli, että mistä piittaa,

minne taipumukset viittaa,

sinne voi hän mennä mielin.

Mutta kalkin karvaan niellä

pohjaan sai hän murhemiellä:

astui elonpakko esiin.

Loppui oma valta, vaali,

sokkona hän hyöri, haali,

sai min toinen salli hälle.

Typistettiin tahto taiten

aina askeleita kaiten.

Mutta sappi sankka säilyi.

Niinkuin jousi myöten antoi,

mutta pinnan alla kantoi

katupojan kaunan karvaan.

Koitti, kärsi, kesti, uotti,

kauan kantoi kuormaa, luotti

elämänsä pääsinpäivään.

Mutta epätoivo ehti.

Silloin loppui maltti rehti,

rajan rasti lyöty luonto.

Kiukku kiehui, kosto huumas,

tihutöihin käydä tuumas,

velanmaksuun velkojatta.

Mutta oli mennyt mies jo,

selvän tehnyt tuskan ies jo,

mieli, mietti, mutta empi.

Lauennut ei enää loukku,

raukes kokoon konnankoukku,

lyyhistyi myös itse mieskin.

Kyltyi kohtaloonsa karuun,

pisti tylsän päänsä naruun,

antoi paltun maailmalle.

Mitäs tässä suotta, mietti,

hunninkoon kun reitti vietti,

ajatella, aprikoida.

Oli kyllin aprikoinut.

Yhtä vain ei silti voinut:

elon tyhmyyt' ymmärtää hän.

Riisti toinen toista, petti,

ovelampi tyhmän ketti,

käytiin kiinni kynsin hampain.

Eteenpäin ei askel kanna,

kangastaa vain mainen manna

päivämatkan päässä aina.

Sortuu siinä sorjempikin.

Miettimättä kohta likin

murskaa kallon kantapäillään.

Alhaisolauluja · 第 68 / 83 题