Jaanan Jannen suvun laatu
suur' ei ollut: huorinsaatu
niinkuin itse emo ennen.
Äiti joka loukon luuta,
säästämättä suikki suuta,
suikki suuta, tarjos muuta.
Isästä ei tiennyt kukaan,
herra toisen huhun mukaan,
toisen mukaan rantajätkä.
Jannen muodossa ei vikaa;
ellei oisi ollut likaa,
kehdannut ois kerskatakin.
Mieli myöskin potra vallan
täplärikkaan pinnan alla
mutta varsin vaalinnatta.
Urhontoimiin varhain huuma:
linna likakaivo, ruuma,
rottajahti jaloin leikki.
Nuuski joka nurkan, urkki,
nuohos, katsoi, kulki, kurkki,
takapihaan pian kyltyi.
Houkutteli laaja latu,
ihmisvilinäinen katu,
katu sekä katuoja.
Aukes uusi mailma siellä.
Täysin keuhkoin sai hän niellä
kiihoittavaa ulkoilmaa.
Säveleinä korvaan soiden
kaikui iskut kavioiden,
naisten nauru, miesten melske.
Ärsyttivät silmää sankat
ihmisparvet, vaunut vankat,
elonrikkaus ja -riemu.
Houkutukset hurjat liehtoi,
katu kaikkivoipa kiehtoi,
ajoi ahnas onnenjano.
Tunsi kohta joka loukon,
valion sai saattojoukon,
oppi yksikaksi kaiken.
Tiesi ajan, paikan suhteet,
käytti hyväksensä puhteet,
sieltä, mistä sai, hän sieppas.
Mutta sattui joskus niinkin,
että joutui satimiinkin,
paukun sai ja potkun päälle.
Mut ei koskaan kauan surrut,
viel' ei murhe mieltä purrut
eikä raisu luonto laannut.
Koulu vasta järkähytti
rinnan rauhan, tuskan sytti
ensi kerran elämässään.
Paljon painoi järjenvaljaat,
tuskin muuta jäi kuin paljaat
rikkaruohot sielun sarkaan.
Yhden oppi siellä toki
minkä sitten täysin koki,
kun jo kulki kuolaimissa:
pakon. Sen vain maailma myönsi,
se se taipaleelle työnsi,
se se vihdoin tunnon turti.
Nuorukaiseks nulkki varttui,
kadullakin ikää karttui,
liian ahdast' alkoi olla.
Mankui maha tavan takaa.
Syntyi tuosta tuuma vakaa,
varsin vakaa: käydä työhön!
Luuli, että mistä piittaa,
minne taipumukset viittaa,
sinne voi hän mennä mielin.
Mutta kalkin karvaan niellä
pohjaan sai hän murhemiellä:
astui elonpakko esiin.
Loppui oma valta, vaali,
sokkona hän hyöri, haali,
sai min toinen salli hälle.
Typistettiin tahto taiten
aina askeleita kaiten.
Mutta sappi sankka säilyi.
Niinkuin jousi myöten antoi,
mutta pinnan alla kantoi
katupojan kaunan karvaan.
Koitti, kärsi, kesti, uotti,
kauan kantoi kuormaa, luotti
elämänsä pääsinpäivään.
Mutta epätoivo ehti.
Silloin loppui maltti rehti,
rajan rasti lyöty luonto.
Kiukku kiehui, kosto huumas,
tihutöihin käydä tuumas,
velanmaksuun velkojatta.
Mutta oli mennyt mies jo,
selvän tehnyt tuskan ies jo,
mieli, mietti, mutta empi.
Lauennut ei enää loukku,
raukes kokoon konnankoukku,
lyyhistyi myös itse mieskin.
Kyltyi kohtaloonsa karuun,
pisti tylsän päänsä naruun,
antoi paltun maailmalle.
Mitäs tässä suotta, mietti,
hunninkoon kun reitti vietti,
ajatella, aprikoida.
Oli kyllin aprikoinut.
Yhtä vain ei silti voinut:
elon tyhmyyt' ymmärtää hän.
Riisti toinen toista, petti,
ovelampi tyhmän ketti,
käytiin kiinni kynsin hampain.
Eteenpäin ei askel kanna,
kangastaa vain mainen manna
päivämatkan päässä aina.
Sortuu siinä sorjempikin.
Miettimättä kohta likin
murskaa kallon kantapäillään.