Talo Kontsaan kummulla nousi
kuin kerskaten vaurauttaan,
ja mahtavampaansa Kontsas
ei tuntenut seudullaan.
Oli lippaat kultia täynnä
ja vainiot viljoja loi,
täpötäynn' oli aitat uhkeet,
salo riistaa ja laidunta soi.
Ja muut' ei Kontsaalla huolta
kuin tyttären naittaminen,
isän mahtavan moisen miehen
oli määrä saada sen.
Talo Pentin häämötti kaukaa
selän toiselta puolelta. Mies
oli raihnas ja vanha, mut maine
hänet upporikkaaksi ties.
Häll' arpa lankesi Kontsaan:
hän tyttären naikohon,
kun naimaikään immyt
vain ensin ehtinyt on.
Ei taaton aikeista tiennyt
ilonhuoleton impyinen,
heloposkinen hento Helka
koru Keijuva keväimen.
Omat häll' oli lapsenhaaveet,
hän kuunteli vain sydäntään,
kun kukkakumpuja kulki
tai mättäälle painoi pään.
Oli kisakumppaninaan
nuor' Unto rinnallaan,
soma, sorja nuorukainen,
hän vaikk' oli arvoltaan
vain renkipoika, min seuraan
oli uskottu immyt tuo.
Ah, nuoruus! Se kieltää kaiteet
ja esteet tieltään luo!
Ikä yhteen johti heidät,
oli nuoria kumpikin,
he katsoivat toistensa silmiin
ja toistensa sieluihin.
Ja outoja maailmoita
he löysivät toisistaan,
koki kumpikin riemun rikkaan
ja onnen autuaan.
Ja ystävyydestä lemmen
sulokukkanen puhkesi näin
ja versoi ja varttui, kunnes
syys synkkä sen runteli jäin.
Kun käräjämatkalta kerran
palas Kontsas, hän vimmastuin
näki toistensa rinnoilla nuoret.
Kiros silloin hän kimmastuin.
Ei halpa palkkarenki
hänen eessään armoa saa,
hänet hääti hän pois, ja immen
hän salpasi telkien taa.
ja viimeiseksi viestin
hän joudutti Pentin luo:
jo huomenna, jos on nopsa,
hän kihlamaljansa juo.
Ne juotiin, ja syksymyöhään
häät määräsi Kontsas. Kuin
unikulkija vain oli Helka
nyt tahdoin taltutetuin.
Ja syksyllä, kun jo riittyi
sinivellovat selkäveet,
talo Kontsaan riemusta raikui,
soi loitos hääsäveleet.
Mut karkeloidessansa,
läpi huuraisen ikkunan
näki nuori Pentin rouva
tutut piirteet pilkottavan.
Ne kutsui, ne käski, ne kiehtoi,
ne vaatien vaativat luo.
Hänen korvissaan humu kuoli
ja vaikeni sävelten vuo.
Häähuoneesta hiipi hän hiljaa
ja kiitäin kiiruhti pois
nyt Unnon uottavan luokse
kuin taiottu ollut hän ois.
He riensivät järven jäälle
kuun kultaista juovaa päin.
He aikoiko välttää vaaran
vai kuoloonko syöksyä näin?
Sitä ei taru kerro. Se jatkaa;
pian jäljillä karkurein
oli Kontsas kostoa vannoin.
Hän ratsasti suorin tein
läpi viidakon, rantaan vievän,
ja kannusti ratsuaan
suin päin alas riitejäälle,
yön yhden vanhalle vaan.
Ja hääväki, rantaan käyvä,
näki nyt näyn kauhuisan:
kuun juovaan upposi nuoret
kera kostavan Kontsahan.
Hilehautaan he kolmisin vaipui,
sees vilkkui tähtiyö
ja kummun kirkahan umpeen
loi hyytyvä talviyö.
Mut vieläkin -- virkkivät vanhat
näät kuudanöinä kuin
mies railosta nousee ja nainen
kera käy päin hunnutetuin.
He toistensa rinnalla rientää
kuin kintereillään ois
yhä vaaniva vainohenki,
joka vieläkin turmaa tois.
Ja jää kun jäykkä paukkaa
ja vonkuu ja vaikeroi,
niin virkkivät vanhat: jälleen
isän ankaran soima soi!