Ei totta ole että mummo hourii,
joskohta outoja nyt ongelmoita
hän pohtii itsekseen ja virkkii noita,
kun kuolon kylmä käsi häntä kourii.
On tuhat mielikuvaa sielussansa
ja moni entismuisto mieleen palaa
ja moni haave nyt, mi hautui salaa,
käy päivänvaloon esiin piilostansa.
Hän nuorentuu ja uudellensa elää
taas lapsuutensa aikaa armahinta,
on silmä sees, on riemuraikas rinta,
ja toivonkannel kaunokieli helää.
Ja kohta helmass' on hän lemmenkevään,
tuon ajan armaan: kaiken muun hän hylkää
ja aatoksissaan jumaloi vain ylkää
ja riutuu silmäpariin hymyilevään.
Käy yhä eespäin mummon mieteretki:
on morsian hän nyt, hääsoitot soivat
Ja laulu kaikaa, vieraat karkeloivat,
on hänen haaveittensa harras hetki.
Ja nyt hän on jo puoliso ja vaimo.
Ja pian muuttuu jälleen tuttu taulu:
jo kehto keinahtaa, soi tuutulaulu
ja pienokaista vaalii äiti aimo.
On valoa, mut on myös varjoakin,
niin ripeästi mennään myötämäki:
pian paareilla hän kalleimpansa näki;
ei auta: pohjaan kalkki katkerakin!
On varjoa, mut valkeuspa voittaa.
Hän tuskin huomaakaan kun kohtasillään
ja uusi polvi astuu ympärillään
jo uusi onnenaika armas koittaa. --
Niin uskoon mummo unelmoi. On hoppu
häll' uudellensa elää kaikki vielä,
kun kuolon kulkuset jo soivat tiellä
ja tuossa tuokioss' on kaikki loppu.