On mummo väsähtänyt. Vuotehella
hän päivätyönsä jälkeen levähtää,
ja unelmansa kiitää kaukaisella
maall' aavistuksen, jot' ei silmä nää.
Niin raskas, pitkä oli päivätyönsä,
mi voimat vei, mut niukan heelmän toi;
sai raataa raukka päivät, huolla yönsä
ja olla onnellinen minkä voi.
Mut vaiheet kohtalon hän tyynnä kesti:
jos selkä köyrtyikin, niin mieli ei;
hänt' eloninto auttoi ainaisesti;
toi päivä lohdun minkä toinen vei.
Ja kylvö työn jos toikin hälle kadon
ja sai hän pettymyksen palkakseen,
niin toinen versoi, varttui, kantoi sadon
ja hääti huolen, kuivas kyyneleen.
Se lemmen oli. Harmaantuissa hasten
ja elonhämyn ehtiessä hän
näät sylihinsä sulkea sai lasten
ja lastenlasten lauman lempivän.
Se hänet ympäröi kuin ilta ehti.
Ja mummon täytti onni autuain,
kun ties hän että kasvoi kaunis lehti,
jos surkastuikin vanha varsi vain.