Kuin titaani tarun,
tuo ainoa Olympon jumala, jolla
sydän rinnassa säälivä sykki,
mi näki kuink' ihmiset eksyivät yössään
ja sokkoina sortuivat elämäntyössään;
kuin titaani tarun,
mi lohduksi ihmislapsien vaivaan
tulen lennätti liedeltä taivaan,
mut kostona Zeun
koki kohtalon itse niin kaamean, karun, --
kuin uljas, uhmiva titaani tarun
mies Mainzin sa myös
teit sankarityös,
teon taivaita hipovan, valtavan, välkeen,
min vertaist' ei tehty sen jälkeen.
Kuin titaani myös sä
olit valtava työssä,
kun siivillä siunasit Sanan,
tuhatvuosien mennen
mi rampana maass' oli ryöminyt ennen,
oli tuomittu kuoloon ihmisen lailla
ikimuotoa vailla.
Nyt kuolematon
sana ihmisen on,
ajan, paikan kahle on katki.
Maan ääristä ääriin kuin lintu se liitää,
yli mertenkin kiitää
ja, missä sen tielle on laadittu sulku,
maan altakin siellä nyt käypi sen kulku,
on lennossa ain'
ajatuksilla, aatteilla kansottain
maat kaukaisimmatkin, kaikki!
Mut palkkasi, palkkasi Mainzin mies?
Kuin titaani tarun
koit kohtalon karun,
niin onneton, ohdakkeinenhan ties.