Ahtaassa komerossaan kyyröttää
kuin pöytään kiinnikasvaneena munkki.
Tukkaansa tuiskinut on aika luntaan,
on otsa kurttuinen ja käsi raukee
töintuskin liikuttaa voi hanhensulkaa,
mi raamattua pergamenttiin piirtää.
Niin kauan kopioinut on hän sanaa,
on koko ihmisiän kirjoittanut;
on vuodenajat vaihtuneet, ja vuodet,
vuoskymmenet jo vierineet on unhoon
ja niiden kanssa kynämiehen miehuus.
Mut keskeneräinen on yhä työnsä,
on pipliansa tuskin puolitiessään,
ja käsi käskienkin vaapertelee
kuin etana, ja silmät samentuneet
vain vaivoin sanan sanast' erottavat.
Ah' nopsempaan kuin kynä, aika rientää!
Sen syömin suruisin myös vanhus huomaa,
kun rauhaan raihnainen jo ruumis halaa,
kun kädest' uupuneesta kynä kirpoo
ja harmaa päänsä rinnallensa riutuu.
Mut huoleen haikeahan ylähältä
hän anoo auvoa ja armahdusta:
-- Oi, vallat taivahan, te avuks tulkaa
ja puolestani liikutelkaa sulkaa!
On teidän vallassanne ihme näyttää
ja tekopuoli tehtäväni täyttää.
Ah, kerskaust' ei kestä elontyöni:
kuin orja raadoin päiväni ja yöni,
mut hiiri synnytä ei vuorta -- vahto
on ihmisvoima vain ja ihmistahto. --
Vaan korvaa kallista ei kaikkivalta
ja orjaa vapahda ei vaivan alta.