I.

Viimeisen edellinen kellonsoitto helähti suuren, ulkomaille lähtevän

laivan kannelta. Ihmiset liikahtivat laiturilla ja hätäisimmät

rupesivat jo jättämään hyvästiä toisillensa.

Väkeä oli paljon, sekä lähteviä että erittäin niiden saattajia.

Ja näistä viimeisistä herätti suurinta huomiota joukko ylioppilaita ja

silinteripäisiä nuoria-herroja, jotka saattoivat ulkomaille lähtevää

toveriansa. He olivat tulleet suuressa joukossa, niinkuin tehdään

mielenosoitusta varten, olivat asettuneet yhteen kokoon, melusivat,

nauroivat ja puhuivat yhtaikaa, toinen toistaan kovemmin. He hyvin

tiesivät olevansa pääasia koko laiturilla, eivätkä sentähden ollenkaan

välittäneet siitä, että ihmiset katselivat heihin suu auki. He eivät

olleet pääasia ainoastansa täällä laiturilla, vaan olivat tätä nykyä

koko maassa. Heitä katsottiin joka paikassa samalla uteliaisuudella ja

osanotolla. Sillä heillä oli--niin he sanoivat--uuden ajan avaimet

käsissään, uudet aatteet ja uudet tehtävät.

Ei kukaan huomannutkaan heidän rinnallaan muita lähtijöitä laiturilla.

Mutta jos tarkasteli, niin olisi siellä ihmistulvassa kyllä nähnyt

paljon semmoista, mikä tavallisissa oloissa olisi ihan ensimmäisenä

huomiota puoleensa vetänyt.

Vasemmalla, laiturin toisessa päässä, teki näet lähtöä nuori

pariskunta--häämatkallensa. He olivat tulleet sulhaspoikineen ja

morsiustyttöineen ja koko hääväkineen, kaikki koristettuina kukilla,

seppeleillä, sini- ja valkonauhaisilla rusettiloilla, loistavissa

juhlapuvuissa, herrat frakeissa, pelkkää valkoista kaulassa ja

rinnassa. Varmaan he kaikki olisivat käyttäneet vähemmän kukkia ja

koristuksia, jos olisivat aavistaneet tätä väentungosta laiturilla ja

laivalla. Sillä nyt rutistui ja lytistyi kaikki. Ja koko loistoa ei

katsellut kuin joku piika siellä täällä ja nekin oikeastaan kääntyneinä

sinne herroihin päin. Kaikki aikeet hurrata laivan lähtiessä--jäivät.

Laiturin oikeassa päässä, missä oli väljin tila, oli myöskin

katseltavaa. Siellä seisoi joukko miehiä ja naisia mustissa puvuissa,

muita hiljaisempina ja totisempina. Se oli joukko uskovaisia. He

saattoivat matkalle nuorta uskonsisarta, jonka olivat kastaneet ja

liittäneet kirkkoonsa. Seuraavana yönä, kuin kaste oli tapahtunut, oli

Herran enkeli ilmestynyt hänelle unessa ja sanonut: "Friida, nouse ylös

ja varusta itsesi matkalle, sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta

lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön kuluttua

pysähdy sille laiturille, johon laiva silloin pysähtyy, mene kyliin ja

julista siellä taivaan valtakuntaa!"--Tämän unen hän oli kertonut

veljille ja sisarille, ja heidän joukossaan ei ollut kuin yksi mieli

siitä, että Friidalle oli tapahtunut ilmestys, ja että hänen oli heti

lähteminen. He katsoivat kaikki häneen hartaalla osanotolla,

kuuntelivat hänen sanojansa ja panivat niihin suuren merkityksen. Ja

hän näytti itsekin kuuntelevan itseänsä, ei ylpeänä omasta arvostaan,

vaan niinkuin hän olisi kuullut korkeamman hengen puhuvan hänen omalla

suullansa.

Oli myöskin paljon semmoisia, jotka lähtivät ilman saattajia. Ne oli

pieni lauma siirtolaisia. Ne tulivat säkkineen ja kamsuineen, eivät

huomanneet mitään tavattomampaa asiain tilaa laiturilla, tunkeutuivat

eteenpäin rynnäten herrojen keskitse, joista useita raapasivat

kirstuillaan tai tulivat töytäisseeksi, ja menivät jälekkäin, kukin

käyttäen hyväkseen ensimmäisen tekemää vakoa väkijoukossa, suoraa päätä

etukannelle.

Kun kolmas soitto lämähti, olivat ne jo kaikki siellä paikoillaan.

Niitä oli kirjava joukko miehiä ja naisia, toiset nojasivat laivan

laitaa vastaan, toiset kurkistivat takaa. Useimmat olivat humalassa,

näyttelivät pulloja, melusivat, löivät kämmeniään yhteen ja asettelivat

lakkejaan takaraivolle.

Keskikohdalla laivaa, etu- ja takakannen välillä seisoi jo Friidakin.

Kääntyneenä pois kaikesta maailman hälinästä hän silmäili luopumatta

vaan jääviä uskon veljiä ja sisaria, jotka seisoivat laivan ääressä

ihan hänen allansa ja ääneti ja yhtä luopumatta katsoivat ylös häneen.

Yksi ja toinen heistä puhutteli häntä, sanoen hyvästiksi jonkun

mielilauseen Paavalilta tai psalmeista. Friida silloin, rauhallisesti

hymyillen ja miettimättä hetkeäkään, vastasi samaten jollakin

tekstillä, ja hänen vastauksensa oli aina niin sattuva ja niin paljon

puhuva, että tyytyväisyyden humaus joka kerta levisi uskovaisten

parveen. Mitä toiveita he kiinnittivät Friidaansa, mikä kallis Jumalan

lapsi hän oli heidän silmissään, mikä maailmalta peitetty aarre liikkui

hänen ujossa, nöyrässä ja vaatimattomassa olennossaan, joka katosi muun

laivalla olevan väen rinnalla ulkonaisesti huomaamattomaksi ja

merkityksettömäksi, mutta hengessä kohosi ruhtinaaksi tuhansien

yli!----

Takakannella oli nyt nuori pariskunta anastanut huomattavimman sijan.

He seisoivat vierekkäin, uppoutuneina kukkiinsa, nojasivat hiukan

toisiinsa. Heidän silmänsä kiilsivät ja heidän poskipäänsä punottivat

monivaiheisen hääpäivän tuhansista vaikutuksista. Sulhasen valkosen

kaulahuivin oli matkalaukun remmi työntänyt ihan syrjään, hän ei sitä

huomannut.

Urhoollisesti säilyttäen sulhaselle sopivan hymyilevän ilmeen

kasvoillansa hän piteli vasemmalla kädellään morsianta vyötäisistä ja

oikealla silloin tällöin heilahutti nenäliinaa, kun katse kohtasi

jonkun saattajista. Välistä hän kääntyi puhumaan morsiamelle. He

katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat jonkun sanan, ja taas katsoivat

saattajiin.--Morsian itki liikutuksesta ja kaipauksesta semmoisella

sydämmellisyydellä, että olisi voinut ihmetellä, miksi hän ollenkaan

läksi. Erittäinkin kun useat saattajista myöskin itkusilmin surivat

tapahtuvaa eroa. Kuitenkin, sekä morsiamella että hänen omaisillaan

kaiken surun alla tuntui olevan tieto, että niin sen piti olla. Mitä

merkitsevät hellyyden tunteet ja kyyneleet silloin kuin on kysymyksessä

niin tärkeä askel kuin avioliitto! Se on välttämätön, ja tunteilla ja

kyyneleillä on paikkansa vaan siinä sivulla. Korkeampi maailman

järjestys vaatii.

Ja kun kerran niin on, niin ei muuta kuin lähteä vaan pikemmin. Miksi

se laiva viivyttelikään niin äärettömästi. Oli vaikea näin kauan katsoa

silmiin jääviä, keksimättä mitä heille enää sanoisi tai huutaisi. Ja

suu ja kaikki kasvot alkoivat jo väsyä ilmaisemaan eronhetken tunteita.

Välistä katsekin pakeni ihmisistä ja kiintyi jonnekin syrjään,

esimerkiksi vedenrajaan, missä pienet laineet hipoivat laiturin

vihertynyttä kylkeä, ja ajatus takertui uteliaisuudella seuraamaan eikö

yksikään laineista olisi niin korkea, että ylettyisi kostuttamaan tuota

poikittain menevää hirttä;--"tuo laine ylettyy varmaan,--eipäs! no tuo

nyt ihan varmaan,--eipäs!"--Erittäin sopivia ajatuksia, kun oli kysymys

elämän tärkeimmästä hetkestä, uneksitusta, haaveksitusta häämatkasta

ulkomaille!----

Se oli se ylioppilaiden saattama herra, joka aikaansai viivytyksen.

Hänellä näytti olevan loppumattomasti sanomista heille ja heillä

hänelle.

Ja kapteeni, sen sijaan että olisi suuttunut ja käskenyt vetää laudat

sisään, tähysteli vaan lainkaan hätäilemättä alas korkealta

komantosillalta, sääret hajalla, kumartuneena käsiensä varaan matalia

kaidepuita vastaan.

Vihdoin hän kuitenkin oikasihe ja katsoi kultaketjuista, raskasta

kelloaan.

--Hyvät herrat, aika on lähteä.

Mutta lähtevä toveri laiturilla käänsi miellyttävät kasvonsa ylös

kapteeniin, ja, pannen leikillisesti kätensä sydämmelle, sanoi

kuuluvalla äänellä:

--Herra kapteeni, te tiedätte, että minä olen tuomittu lähtemään,--

säälikää maanpakolaista. Ainoastaan muutama minuutti!

Kapteeni naurahti ja kumartui taas kaidepuita vastaan. Mutta

laivamiehet kärsimättöminä rupesivat vetämään lautoja sisälle.

Silloin hän hyppäsi ylös keskelle noususiltaa, kääntyi laiturille päin,

ja sanoi kovalla, sytyttävällä äänellä:

--Karkoitettuuna minä lähden teidän joukostanne, minä olen viheltänyt

julkisessa paikassa ja minä olen yllyttänyt teitä sopimattomiin

mielenosoituksiin. Onko se muka minun poikamaisuuteni, joka on ollut

heille niin vastahakoinen? Onko se tuo hetkellinen epäjärjestys, minkä

me aikaansaimme, joka on herättänyt heidät talviunestaan? Ei.

Syvemmällä ovat syyt, ja suurempi on meidän rikoksemme. Me olemme

viheltäneet heille itselleen. Ja he ovat ymmärtäneet, että me olemme

tyytymättömät heihin, tapaan, millä he kansamme julkisia laitoksia

johtavat. Ystävät! he ovat erottaneet minut teidän seurastanne. Ja

lähtiessäni ei minulla ole teille muuta sanomista kuin: älkää unohtako

sillä välin viheltämisen taitoa...

--Hyvä, hyvä, hyvä! huusivat hänelle muut laiturilta.

... älkää unohtako, sanon minä, viheltämisen taitoa, niinkauan kuin on

niitä, jotka paukuttavat heille käsiään! Te olette kansan pyhän tahdon

palvelijat. Te tiedätte, mitä kansa tahtoo, te tunnette sen

suonissanne, te tunnette sen sydämmenne sykinnässä! Te tiedätte, että

te elätte tätä tahtoa toteuttaaksenne, ja sentähden, jos se vaatii

teitä vastarintaan, niin te nousette vastarintaan, tottelevaisina sen

käskylle, huolimatta mistään seurauksista teidän yksityiselle

henkilöllenne, huolimatta siitä, että teidät karkoitetaan tai teiltä

riistetään vapautenne. Hyvät herrat! Me olemme vannoutuneet kansan

tahdon tulkeiksi, ja meidän yksityinen kohtalomme, meidän vähäpätöiset

personalliset haittamme eivät saa hankaluuttaa tämän tahdon

toteutumista!----

--Hyvä, hyvä! huusivat laiturillaolijat.

--Minä tiedän, etten ainoastaan minä yksin, vaan jokainen teistä,

tuntisi ilon täyttävän sydämmensä, jos hän, karkoitettuna, veisi

mukanaan tiedon, että hän kärsii vaan seurauksia uskollisuudestaan

kansan tahdolle!

--Hyvä, hyvä, hyvä! räjähti taas kuin yhdestä suusta laiturilta.

Mutta kapteeni tuli nyt itse alas noususillalle, otti puhujan

käsivarresta ja pakotti nauraen laivaan.

Laudat vedettiin siinä silmänräpäyksessä sisälle, köydet irrotettiin,

ja laiva alkoi samassa verkalleen eritä laiturista.

Mutta puhuja oli jo ylimmällä kannella.

--Minä tulen takasin! huusi hän sieltä. Katsokaa, että silloin on

ylhäällä oppositsionin puhdasvärinen lippu! Eläköön meissä kansan pyhä

tahto, sammumatta, vähenemättä,--eläköön Suomen tulevaisuus!

--Eläköön! kajahti alhaalta vastaan valtavana äänivirtana. Eläköön--

eläköön! sadoista suista.

Huuto kasvoi kasvamistaan ja tempasi mukaansa suuren joukon syrjäistä

yleisöä. Laidempana harvat olivat kuulleet, mitä oli sanottu, tai

selvään ymmärtäneet, miksi piti huutaa, mutta jokainen huusi täydestä

innosta, niinkuin olisi hyvin hyvästi sekä kuullut että ymmärtänyt.

Katupojatkin juoksivat joka haaralta paikalle ja yhtyivät kimakoilla

äänillään. Laivassa huusi koko etukannen väestö, heilutellen lakkejaan.

Naiset, sekä lähtevät että jäävät, alkoivat kaikkialla huiskutella

nenäliinojaan, ja samassa kajahti laiturilla rivakka ylioppilaslaulu--

"Jos sydän sulla puhdas on"--laivan edetessä hiljaa ulapalle.

* * * * *

Vasta sitten kuin laivasta asti ei enää voinut erottaa maalla olevaa

väkijoukkoa ja kun käännyttiin aavalle, matkustajat huomasivat

toisensa.

Kaikki melu oli yhtäkkiä vaijennut. Kuului vaan koneen säännöllinen,

kumea jyskähteleminen jostakin syvältä jalkojen alta, veden tasainen

kohina kokasta ja aaltojen läiskähtävä murtuminen sivuilta. Tässä

äänessä oli selvä aikomus kuulua samallaisena monta vuorokautta

yhtämittaa. Ja senvuoksi kaikki matkustajat, sen kuultuansa, heti

heräsivät äskeisestä mielialasta rannalla, ja ymmärsivät, missä he

olivat,--että oli erottu maasta, jätetty ystävät ja tutut, ja

kuljettiin aukealla ulapalla,--että keskellä tätä aukeaa tyhjyyttä oli

vaan pieni laivan pinta-ala, jossa he matkustajat nyt kaikki olivat,

hyvin lähellä toisiansa, ihan sattuman yhteen tuomina, tuntemattomina

ja vieraina toisilleen. He katsahtelivat toisiinsa jonkinlaisella

epäluulolla ja epäluottamuksella: kuka sen tietää vaikka tässä vielä

joutuisi riitaan hyteistä tai muista etuoikeuksista, ja kaikissa

tapauksissa on parasta antaa heti itsestään se käsitys, ettei tässä

nyt niinkään vaan nokalle hypätä. Kas, kas tuota muljosilmää

kauppiasta, kuinka se levittelekse kaikkialle, aivan kuin olisi

kotonaan. Tuonkin tuossa pitäisi tietää, että jos hänen tuttavansa

hänelle siellä hurrasivat, niin täällä hän oli tuntematon, ja sai

tyytyä tasa-arvoisuuteen. Entäs tuo pieni leveähousu, teyrenpilkkuinen

niin että tuskin silmiä näkyy! Ja mikä nenä! Mikä kumma sattuma se on

ajanut kokoon juuri tämän ihmisvalikoiman!

He tapasivat kaikki toisensa illallispöydässä, yläsalongissa.

Odottamatta toisiaan istuivat he pöytään pitäen huolta kukin itsestään.

Ja vasta sittenkuin kapteeni saapui, muuttui väli tuttavallisemmaksi,

sillä hänen kanssaan tahtoi jokainen olla hyvissä suhteissa. Äskeinen

puhuja, joka ei tuntunut näkevän ketään ympärillään, rupesi istumaan

kapteenin viereen, ja he näyttivät olevan keskenään tuttuja,

luultavasti jostakin edellisestä matkasta. Tämä asia oli suureksi

eduksi hänelle, sillä ainoastaan sentähden annettiin hänelle anteeksi

hänen huolimaton hajamielisyytensä, jolla hän, korjaillen yhä putoavia

prillejään, tarkasteli ympäristöään, aivan niinkuin kaikki muut

olisivat olleet korkeintaan jonkun pikkukaupunkilaisen pakarin

herrasväkeä.

Heitä vastapäätä oli asettunut nuori pariskunta, kuiskutellen jotakin

keskenään ja pidätellen muka naurua. Kysymys taisi koskea joitakin

huomautuksia voileipäpöydän laitoksista. Kukat olivat jo poissa heidän

rinnoiltaan. Aviomiehellä oli päässä latuska matkalakki ja vaalean

harmaat, uuden uutukaiset vaatteet, viimeisintä kuosia. Hän oli

keskikokoinen, vähän lyhytkaulainen, mutta kauniskasvoinen mies. Parta

oli leikattu ranskalaiseen suippomuotoon, kasvot hyvin herkästi

ilmaisivat vaihtelevia mielialoja ja siniset silmät vähän levottomasti

kiihtyivät milloin yhteen milloin toiseen, tietämättä mihin pysähtyä.

Päälaki oli vähän kalju.--Nuori vaimo oli huomattavan kaunis, mutta

vähän liiaksi koristettu rannerenkaisiin, sormuksiin, jalokivisiin

solkiin ja tukkalaitoksiin. Hänellä oli häikäsevän komea vaippa, jonka

hän oli heittänyt olalleen ihan kuin sattumalta. Pää oli suurissa

suortuvissa, jotka olivat järjestetyt ikäänkuin eivät olisi kampausta

tahtoneet totella; iho oli tasaisesti kalpea ja silmät vähän raukeina

pitkällisistä mielenjännityksistä. Muutoin hänen sieluansa ei tullut

ajatelleeksi paljon koreuden ja ulkonaisen viehättävyyden takia.

Ja sitten oli enin huomattavia vielä Friida.

Kun hän tuli pöydän ääreen, hän pani kätensä ristiin, katsahti ylös ja

puoleksi niiasi ja puoleksi kumartui hartaudessaan.

Silloin pariskunta purskahti nauruun, koettaen samassa osoittaa, että

he nauroivat vaan keskuisilleen asioille.

Mutta Friida ei näyttänyt edes huomaavan heitä, yhtä vähän kuin hän

huomasi ketään muita. Hän ei muuttanut vähimmässäkään määrässä nöyrää

käytöstänsä, mutta huomattavammaksi tuli ainoastaan se syvä

maallisuuden halveksiminen, joka oli kaiken hänen nöyryytensä alla.

Välimatka hänestä heihin oli ijankaikkisuuden syvä kuilu; mitäpä se

häntä liikutti, mitä kuilun toisella puolen tehtiin. Ja niin ei

yksikään sana, ei yksikään ajatus, mikä pöydässä lausuttiin, voinut

herättää hänen huomiotansa tai uteliaisuuttaan. Kaikki oli hänelle

ikäänkuin edeltäpäin tunnettua, semmoista, mikä ei kohonnut yli

maallisuuden rajan. Hän söi syötävänsä, nousi sitten jälleen, kiitti,

katsoi ylös ja katosi näkyvistä juuri silloin, kuin pahin kankeus alkoi

kadota muiden matkustajien keskuudessa.

Kapteeni teki parastansa.

--No, maisteri Kröijer,--sanoi hän puhujalle ääneen, niin että kaikki

kuulivat,--te olette nyt merellä ja saatte luvan oppia meritapoihin.

Helan går!--Hän nosti ryyppylasinsa ilmaan ja nielasi sen sisällyksen,

pitkään rykäisten mielihyvästä.

--Olipa tämä eropassi sentään tuntuva kolaus teille, tunnustakaa pois!

Kröijer katsahti vilkkaasti ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen. Ja

samassa hän lämpeni.

Yrittämättä tehdä vastaustansa vähemmän julkiseksi kuin oli kapteenin

kysymys, hän sanoi:

--Yliopisto olisi tuskin voinut suurempaa palvelusta minulle tehdä,

sillä se ajaa minut kahdeksi vuodeksi yksinäisyyteen,--se on juuri se

aika, minkä minä tarvitsen lopettaakseni lainopillisen lukutyöni. Kuten

tiedätte on elämä poliitisessa agitatsionissa semmoiseen tarkoitukseen

vähemmin sopiva.

Kapteeni nauroi, niinkuin jotkut matkustajistakin.

--Minä en ole mikään fenomaani, sanoi hän, mutta kuitenkin täytyy

tunnustaa, että rakastan tuommoisia mielenosoituksia, vai miksi niitä

sanottekaan,--rakastan riivatusti!

--Te ette ole fenomaani? Kuka voi olla muuta tässä maassa?

--En ole svekomaanikaan, minä en ole sitä enkä tätä.

--Ettehän tahtone sanoa, että te olisitte kokonaan väritön.

Kapteeni nauroi.

--Ei, ei. Katsokaa minua naamaan ja sanokaa sitten olenko minä väritön.

Punasempaa ihmistä ette ole nähneet, niin kasvoista kuin sydämmestä.

Minä vaan sanon, etten ole fenomaani, enkä svekomaani, sillä minä pidän

yhtä paljon sekä ruotsalaisista että suomalaisista.--Neljätoista vuotta

olen kulkenut Tukholman ja Helsingin väliä. Olen ollut alituisesti

asioissa sekä näiden, että noiden kanssa, ja minun täytyy sanoa käsi

sydämmellä, että kaikki eturakkaus näihin tai noihin on minusta

vähitellen kulunut pois. Minä näen selvään, että ruotsalainen on

ihminen sellainen kuin suomalainenkin. Ja samallaiset ihmiset ne ovat

ihmiset täällä kotimaassakin. Vielä suuremmalla syyllä pitää niiden

täällä olla veljeksiä keskenään. Se nyt on minun ajatukseni.

Kröijer ei vastannut kohta, vaan silitteli kädellään suutansa, miettien

mitä sanoisi.

Ja kaikki odottivat.

Kun ei mitään vastausta tullut, rupesi kapteeni lähemmin omaansa

selittämään.

--Ja kun ovat veljeksiä, niin niillä pitää tietysti olla samat

oikeudet, täysi tasa-arvoisuus,--siinä määrässä olen fenomaani.

Kuitenkin luulen, ettei tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi tarvita mitään

sisällistä kansalaissotaa. Jokainen järki-ihminen tässä maassa myöntää,

että suomalaisille annettakoon ne oikeudet, mitkä heiltä puuttuu. Mutta

se asia menee luullakseni aikaa myöten itsestään.

Taas kapteeni lopetti ja jäi odottamaan Kröijerin vastausta. Ja Kröijer

alotti verkalleen:

--On olemassa semmoinen käsitys, että innostus, joka nykyjään valtaa

mielet, johtuisi vaan halusta toteuttaa oikeuden ja kohtuuden

vaatimukset suomalaisiin nähden. Jos niin olisi, niin ehkä minäkin

ihmettelisin tätä innostusta. Vääryyttähän tapahtuu kyllä paljon

maailmassa; miksi juuri tämä vääryys olisi herättänyt erinomaisemman

innostuksen vastaansa. Ei. Se, joka näin käsittää kansallisen

herätysliikkeen, hän ei tule koskaan ymmärtämään sen voimaa ja henkeä;

hän tulee aina tyytymään lohdutukseen, että vääryys kyllä vähitellen

itsestänsä poistuu. Kysymys ei ole siitä, että tässä saataisiin jotakin

tasatuksi tai oikeuden mukaan punnituksi kansalle, joka on herännyt

itsetajuntaan. Kun leijona nousee, niin ei sen oikeudet riipu mistään

kohtuullisuuden vaatimuksista. Sen oikeudet nousevat itsestään sen

mukana. Jokainen tietää ja näkee, että leijonalla on leijonan oikeudet.

Niin on kansankin. Ei kukaan jaa meille oikeuksia, meillä on ne. Meillä

on täydet oikeudet, ei kenenkään kanssa tasatut, vaan täydet, ja jollei

ole, niin me hankitaan,--ei vähitellen, vaan nyt heti, ilman mitään

hienotunteisuutta tai arveluja, katsomatta siihen, että jotkut

syrjäiset oikeudet sortuvat ja kukistuvat. Leijonan täytyy saada

omansa. Kansallishenki, suomalaisuuden hegemonia, ei tunne mitään

rajoituksia, se leviää kaikkialle, sulattaa itseensä kaikki vieraat

ainekset ja jää yksinvaltiaaksi. Niin on suomalainen elementti tässä

maassa sulattava itseensä kaikki, mikä täällä ei ole suomalaista! Ja

oikeuksia ei suomalaiselle kukaan anna, sillä hän ottaa ne!

Matkustajien joukossa yksi ja toinen epävarmasti katsahteli naapuriinsa

tietääkseen saiko nauraa vai pitikö kuunnella totisena. Mutta ei kukaan

tuntenut asemaansa niin varmaksi, että olisi ensimmäisenä ruvennut

nauramaan. Kaikki olivat siis totisina, ja puhujan henki jäi

hallitsemaan mielialaa.

Kapteeni istui nojaten päätä nyrkkiinsä, silmät rypyssä, ja kovasti

mietteissään.

--Ymmärtäkää, jatkoi Kröijer, että se on aate, joka meitä innostuttaa

eikä mikään oikeuden ja tasa-arvoisuuden vaatimus,--aate, täynnä elämää

ja luovaa voimaa. Se on aate siitä, että suomalainen ihmisrotu on

kohoova itsenäiseksi kansaksi, itsemäärääväiseksi, luova oman

sivistyksensä omalla kielellään. Te, jotka ette ole tämän aatteen

lapsia, te ette voi ymmärtää meitä. Sillä kaikki riippuu siitä, että

meillä on usko suomalaiseen kansaan ja sen tulevaisuuteen, meillä on

rakkaus tähän kansaan, sen kieleen, sen entisyyteen--Kalevalan

laulajiin, Kantelettaren runoihin, meillä on usko sen kulttuurivoimaan,

usko siihen, että tämä voima on tarpeellinen ja välttämätön

Euroopassa.--Te ette näe mitään siellä, missä me tunnemme koko elämämme

olevan. Ymmärtäkää siis, että me elämme tästä aatteesta.----

Hän riuhtasi ruokaliinan rinnaltaan ja nousi seisaalleen, miehekkäästi

katsahtaen koko vierasjoukon ylitse. Eikä kukaan ihmetellyt hänen

käytöstään, kaikki kuuntelivat ja syönti oli useimmilta kokonaan

unohtunut, niin että palvelijaneidit vihdoin neuvottomina kantoivat

pihvivadit pois.

--Teille se näyttää mahdottomalta, ja te olette valmiit nauramaan koko

ajatukselle; mutta meissä elää usko tähän ajatukseen, siinä koko

erotus,--usko siihen, että kerran tämä meidän Suomi on itsetajuisena

kansana liittävä uuden suomalaisen aineksen Euroopan kansojen

perheeseen. Me kuulemme jo humua tämän ajan lähestymisestä. Me kuulemme

tämän ajan enteet Suomen kielen rikkaissa soinnuissa, me näemme ne

suomalaisen talonpojan valistumisen halussa, hänen vapaassa ryhdissään,

hänen työkyvyssään--ja ei ainoastaan siinä!--Mitä puhuu se tuore

eloisuus, joka seuraa kaikkia kansallisia sivistyslaitoksiamme, se

uhkuva loppumaton voima, joka luo tyhjästä ja synnyttää kuin

loihtimalla kaikki, mitä kansallista olemassaoloa varten tarvitaan?--

Vielä sanon enemmän: mitä puhuu se tosiasia, että tuo meitä elähyttävä

usko yhä kasvaa ja laajenee Suomen sivistyneessä väestössä; että se

tempaa mukaansa yhä useampia kansalaisia, sytyttäen heidät niinkuin se

on sytyttänyt meidät; että yhä useammat heräävät kansalliseen

itsetietoon ja uskaltavat sanoa: minä olen ja tahdon olla tshuudi, minä

olen suomalainen enkä mikään muu; kansani on tuntematon ja halveksittu,

mutta minä tahdon astua sen riveihin, tahdon nostaa sen merkitykseen ja

voimaan, kunniaan ja maineeseen!

--Tyttö, tuokaa pullollinen tokaieria! sanoi pöydän päästä lihava

muljosilmä kauppias, joka oli syönyt kaiken aikaa, mutta kuunnellut

tarkkaan joka sanaa ja nähtävästi hyväksynyt.

Joku toinen tilasi kokonaisen munkkia, moni nousi ylös eikä kukaan

ajatellut enää syömistä.

Kröijerin ympärille, hänen sytyttäessään sikaria, kerääntyi koko lauma

esittämään itseänsä.

Yksi tahtoi kiittää hänen miehekkäistä sanoistaan, toinen tahtoi

ilmoittaa, ettei hän milloinkaan ennen ollut asiaa tältä kannalta

ajatellut, kolmas puristi vaan hänen kättänsä ja kyynel silmässä

tuijotti häneen merkitsevästi hetken.

Joku sanoi suoraan:

--Minä olen ollut tähän asti suomalaisuuden vastustaja. Nyt olen minä

fenomaani!

Kröijer paiskasi hänelle kättä ja sanoi: terve tuloa! semmoisella

voimalla ja vakaumuksen ponnella, että muita vähän kadutti, miksi eivät

hekin olleet suoraan ilmaisseet olevansa nyt fenomaaneja.

Se ei olisi ollut mikään häpeä, sillä tunnettua oli, että tähän aikaan

laumottain ihmisiä herätettiin uuteen fenomanian uskoon, yhtenä iltana

saattoi kääntyä kymmenittäin. Kröijer oli ensimmäisiä puhujia, tunnettu

yli koko maan. Ja muuttua fenomaaniksi hänen sanoistaan ei siis olisi

ollut mitään tavatonta.

Mutta siihen tulisi kyllä vielä tilaisuus, sillä keskustelu asiasta ei

suinkaan tähän loppunut, vaan päinvastoin sai vasta nyt oikean

vauhtinsa. Juomat olivat tuodut, ja naiset katsoneet jo aikoja sitten

parhaaksi vetäytyä hytteihinsä.

Kaikki olivat samassa kuin veljeksiä, huolimatta siitä, että seurassa

oli ihmisiä ihan erilaisilta elämän aloilta ja eri ammateista. Kaikki

unohtui, kaikki ammatit ja toimeentulon puuhat. Aate oli selvinnyt

jokaiselle samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollut enää olemassa eri

ihmisiä. Henki vaan oli vallan päällä ja se yhdisti kaikki erotuksetta.

Tottumattomina tämmöiseen mielentilaan nämä ihmiset innostuivat ja

heidän innostukseensa samassa yhtyi hillitön ilo. He muuttuivat kuin

lapsiksi. Vaihtaessaan uusia ajatuksia, jotka yhtäkkiä alkoivat heidän

omina ajatuksinaan tulvata sydämmestä, he puristelivat toistensa käsiä

niinkuin olisivat tahtoneet tehdä keskenään ikuisen liiton, ja katsoen

toisiaan silmiin, toistivat toistamistaan: me olemme suomalaisia! se on

meidän ylpeytemme, se on meidän kunniamme!

Kröijer oli väsymätön selityksissään.

Hän oli nyt sydän ja henki kaikessa.

Lämminneenä, hehkuvana innosta, hän piti puheen toisensa jälkeen.

Ja vihdoin tässä iloisesti valaistussa, tupakan täyttämässä laivan

salongissa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi täydestä sydämmestä, pyhän

innon tulistamana huutanut eläköötä siihen maljaan, joka esitettiin

suomenkieliselle ja suomenmieliselle Suomelle ja sen suurelle

tulevaisuudelle.