VIII.

Kahdeksas näytäntökausi, 1879-80.

Edellinen jakso kertomustamme päättyi Suomalaiselle oopperalle

omistettuihin jäähyväissanoihin. Aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet,

että teatteri tästä lähtien oli käsittävä ainoastaan puhenäyttämön,

eikä siis näytäntökauden loppuessa keväällä 1879 havaittu mitään

alakuloisuutta sen ystäväpiirissä. Päin vastoin oli, kaikesta päättäen,

mieliala reipas ja luottavainen. Ja olihan siihen aihettakin. Oopperan

viimeinen näytäntösarja oli jättänyt jälkeensä kauniita muistoja ja

puheosastokin oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran se oli

näytellyt Helsingissä yhtä mittaa kolme kuukautta ja ensi kerran

Bergbom oli voinut panna koko aikansa ja voimansa sen johtoon, ja tulos

oli ollut ilahduttava: näytännöt olivat alkaneet vetää Arkadiaan paitse

varsinaista yleisöään ennen välinpitämättömiäkin, ruotsalaisia

katsojia.

Tämän saamme tietää Emilie Bergbomin kirjeistä veljelleen, joka

toukokuun keskivaiheilla oli lähtenyt ulkomaille. Siten hän 27/5

kirjoittaa Jane Eyrestä:

"[Ida] Aalberg menestyy suuremmoisesti. B. O. Schauman sai pyhänä

Nordenstamin teatteriin, ja ukko ihastui niin, että hän seisoi

paikallaan viime hetkeen ja taputti käsiään ja kumarsi, aivan niinkuin

Trapp ennen muinoin Frankenfeltille. Hän lähetti kysymään, esiintyykö

Aalberg vielä -- tämä oli 'yhdellä hyökkäyksellä valloittanut hänet'.

Kaikki kolme kertaa on meillä ollut vallan hyvä huone, mitä tyytyväisin

yleisö, kättentaputuksia ja esiinhuutoja sekä kukkia Aalbergille joka

ilta. Hän onnistuukin oikein hyvin, mutta melkein enemmän ilahduttaa

minua Leinon menestys. Kahdessa ensimäisessä näytöksessä hän

näyttelee erittäin hyvin; kolmannessa hän sentään on heikko ja

lemmentunnustuksessa hyvinkin heikko. Kyllä meidän täytyy ponnistaa

voimiamme saadaksemme hänet ensi vuonna ulkomaille." --

[Ja 3/6 samaan ääneen:] "Eilen päätimme ja loistolla. Vaikka oli mitä

kaunein kesäilma ja ruotsalainen oopperanäytäntö (jopa Cornevillen

kellot!), oli meillä 480 mk -- sangen hyvä tulo neljänneltä kerralta

Jane Eyreä. Yleisö oli melkein yksinomaan ruotsalaista, jopa oli pari

kaartinupseeriakin eksynyt Arkadiaan, ja kumminkin olivat

suosionosotukset vilkkaita ja lämpimiä; Aalberg sai kaksi komeaa

kukkavihkoa bravohuutojen kaikuessa. -- Saa nähdä kestääkö ihastus

syksyllä! Onneksemme alkaa ruotsalaisen puheosaston huono maine

vakaantua yleisössä." --

Kuultuansa Nordenstamin lausuneen: "Ruotsalainen teatteri olisi

onnellinen, jos sillä olisi semmoinen näyttelijätär" [kuin Ida

Aalberg], Emilie pelkää, että ruotsalaiset koettavat houkutella hänet

puolelleen -- eikä vuottakaan kulunut ennen kun semmoisia yrityksiä

tehtiin, joskin turhaan.

Yhtä ilahduttava seikka, kuin puhenäyttämön kasvava menestys, oli se

että yhä enemmän alettiin käsittää Suomalaisen teatterin kansallista

merkitystä. Todistukseksi viittaamme "Maalaisen" kirjoitukseen U. S:ssa

(12/5).

Siinä tekijä, huomautettuaan kuinka teatteri kaikissa kulttuurimaissa

tunnustetaan tärkeäksi kansalliseksi sivistyslaitokseksi ja kuinka on

havaittu sen erittäin hyödyttävän kansallisia pyrintöjä semmoisissa

maissa, joissa vieraskielinen sivistys on masentanut kansan henkisiä

voimia, sanoo yleisesti tunnetuksi, että Suomalainen teatteri lyhyellä

toimiajallaan on suuresti virkistänyt suomalaisuutta ja tuonut monta

uutta ystävää suomenmielisten joukkoon. Aivan tärkeää kansallisille

riennoillemme oli hänestä sentähden, että taidelaitos edelleenkin

elossa pysyi ja vahvistui, ja oli sitä yksin mielin harrastettava.

Teatteri vaati näet suuria uhrauksia, jommoisia sen osaksi jo oli

tullutkin etupäässä Helsingissä. Mutta koska pääkaupungin

suomenmielisillä muutenkin oli monta kansallista yritystä

kannatettavana, katsoi kirjoittaja välttämättömäksi, että maalaiset

entistä suuremmassa määrässä rientäisivät pääkaupunkilaisille avuksi,

ja hän ehdottaa, että ensi kesänä, Juhannuksen aikana, kaikissa

maalaiskunnissa toimeenpantaisiin seuranäytelmiä Suomalaisen teatterin

hyväksi. Hän ei epäillyt että tulos olisi hyvä, jos kaikkialla

ryhdyttäisiin asiaan, ja se seikka että koko maassa samaan aikaan

puuhattaisiin samaa, "antaisi yritykselle jonkinlaisen yleiskansallisen

merkityksen, joka vaikuttaisi ylentävästi ja innostuttavasti kaikkien

mieliin".

Tämä alote esiintyi niin myöhään keväällä, ettei se voinut välittömästi

johtaa toivottuun päämäärään. Mutta ei se silti ollut turha. Ennenkin

ja erittäin tänä keväänä oli erinäisissä kaupungeissa, niinkuin

Turussa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Hämeenlinnassa, toimeenpantu

rahankeräyksiä teatteria varten, mutta tästä lähtien alkoi

maalaiskunnissakin ilmaantua samanlainen harrastus, ja tositeossa

Maalaisen ehdotuksen vaikutus ulottui vuosikausien halki. Melkoinen

ansio siitä tulee Suomettaren Matillekin, joka näinä aikoina ei ollut

kukaan muu kuin Antti Jalava. Tämä innokas teatterin ystävä näet ei

ainoastaan kannattanut Maalaisen ehdotusta, vaan kirjoitti omastakin

puolestaan tavan takaa lämpimiä kehotuksia samaan suuntaan, ja kesän

alkupäivinä hän U. S:n mukana levitti varta vasten toimittamansa

vihkosen, jossa neuvottiin miten seuranäytäntöjen toimeenpanemisessa

oli meneteltävä.[1]

Samaan aikaan Jalava pitkässä Matin kirjeessä [4/6] loi katsauksen

teatterin vaiheisiin. Siinä hän osotti kuinka ahtaissa oloissa työtä

oli tehty. "Menneet seitsemän vuotta ovat Suomalaiselle teatterille

todellakin olleet seitsemän laihaa vuotta." Niiden kuluessa oli

Ruotsalainen teatteri saanut 80,000 markkaa enemmän valtioapua, ja

vasta nyt oli -- mikä kiitoksella tunnustettiin -- Suomalaiselle

myönnetty yhtä suuri vuotuinen avustus. Mutta silti ei tulos ollut

vähäarvoinen: puhenäyttämön ohjelmisto käsitti jo 112 kappaletta ja

niiden joukossa näytelmäkirjallisuuden parhaimpia, ja esitykseenkin

nähden oli voittoja saavutettu. Kerskailematta teatteri siis saattoi

itsestään sanoa:

Laun hiihin laulajoille,

Laun hiiliin, latvan taitoin,

Oksat karsin, tien osoitin -- --

"Ja se voima, joka tähän saakka oli auttanut, oli entisellään, kansan

lämmin, uhrauksia tekevä _rakkaus_." --

Ensimäinen maalaiskunta, jossa tänä kesänä juhla seuranäytäntöineen

toimeenpantiin teatterin hyväksi, oli Vesilahti, ja oli saalis 700 mk.

"Todella kaunis lahja yhdestä ainoasta pitäjästä", Emilie kirjoitti

Kaarlolle. Oulusta tuli 273 mk työväestön toimeenpanemista

iltahuveista.

Puhenäyttämön edistys teki Emilie Bergbomin "päivä päivältä

vastahakoisemmaksi" ajattelemaan oopperan jatkamista. Sitä vastoin hän

innolla valmisti tulevan näytäntökauden puhe-ohjelmistoa. "'En voi' on

kollatsionoitu", hän kirjoittaa [27/5], "Almbergin, Roistoväkeä Vilhon

ja Sisarukset minun johdollani. Tänään kollatsionoidaan 'Sydän

unhotettu' Almbergin johtaessa, jotta hän tarpeen mukaan voi tehdä

korjauksia [suomennokseen]." Samalla luetellaan toisia kappaleita,

jotka jo olivat suomentajain käsissä taikka joille kääntäjiä haettiin.

Anzengruberin Der Meineidbauer (Valapatto) näytelmän kanssa Emilie kävi

turhaan monen luona -- Godenhjelmistä, Almbergista, Slööristä,

Salosesta se oli joko liian pitkä tai liian vaikea; vihdoin Törmänen

sen otti.

Mutta miten oltiinkaan innokkaita ja luottavaisia, tiesivät ainakin

läheisimmät, että teatterin olemassaolo edellytti mitä suurinta

säästäväisyyttä. Tämän ajatuksen tapaa alinomaa Emilien kirjeissä.

Säästäväisyydestä tehtiin näyttelijöillekin seuraava vaihtopuolinen

ehdotus: joko he näyttelevät maaseuduilla taikka ovat vapaita saaden

vain puolet palkastaan kesäkuukausilta. Seurue valitsi jälkimäisen

vaihtopuolen, sentähden heittäytymättä toimettomuuteen. Jäsenet

jakaantuivat kahteen ryhmään, joista lukuisampi (taiteilijaparit

Aspegren ja Leino, Ida Aalberg y.m.) oli omin päin näyttelevä

Viipurissa ja pienempi Tampereella.

Kun Kaarlo Bergbom tänä keväänä lähti ulkomaille, oli hänellä kaksi

asiaa mielessä. Toinen oli nyt niinkuin aina teatteri, toinen eräs

kirjallinen yritys. Toukokuun alussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden

Seura pyytänyt häntä kirjoittamaan yleisen kirjallisuuden historian

suomenkielellä, ja kun ooppera ei enään ollut kiusaamassa, hän alkoi

kuvitella voivansa suorittaa mieluisen tehtävän, jota hän jo

kymmenkunta vuotta ennen oli ajatellut elämäntyökseen. Totta kyllä oli

kova todellisuus näyttävä, että hänen täytyi uhrata sekin mieliteko

teatterille. "Thalia on kademielinen lemmitty", hän myöhemmin lausui,

kun kirjallisuushistoria tuli puheeksi, mutta vastaiseksi hänellä ei

vielä ollut sitä kokemusta. -- Siitä ynnä muusta antavat tietoja

seuraavat otteet sisarusten kirjeenvaihdosta.

Bergbom matkusti Bruno Böökin kanssa 13/5 Hanko-laivalla Tukholmaan --

säästäväisyydestä etusalongissa.

(Kööpenhamina 19/5). -- "Tukholmasta on mainittava ainoastaan

[Björnsonin s.v. ilmestynyt] Leonarda, jonka näin Uudessa Teatterissa.

Kiehtova, runollinen, sydäntäkouristava kappale; mutta ei otollinen

suurelle joukolle. Runoilija on päättänyt näytelmänsä epäsoinnulla

huolimatta sivellä sitä tekosovinnolla, jossa pariton ja tasainen

parhaimman mukaan sovitellaan yhteen. Kaikkialla salongissa

valitettiinkin: 'eriskummallista', 'käsittämätöntä', 'katkelmallista'.

Minusta se oli hyvin selvä, mutta miten sitä voitiin väärin käsittää,

huomasin seuraavana päivänä parin lehden kokonaan erehdyttävästä

selostelusta. Muutoin oli huone tyhjä -- ensi iltana. Tietysti johtui

se valtiollisesta vihamielisyydestä Björnsonia kohtaan lippukysymyksen

tähden; mutta se olikin kaviaaria talonpojille. Cornevillen kellot!

kas siinä jotakin toista. Leonarda sopii meille sangen hyvin,

jollen ota lukuun nimiroolia. Rva Aspegrenilla ei ole riittävästi

'suuremmoisuutta' ja Kaarola on liian nuori. Hedvig Winterhjelm

olisi siinä ihan paikallaan. Jos hän tulee syksyllä, on kappale

välttämättömästi otettava. Aalbergille on siinä erittäin suloinen rooli

ja toinen Stenbergille sopiva, jos hän osaa antaa sille tarpeeksi

auktoriteettia. Kenties sopii rva Aspegren paremmin. Miesroolit

toisarvoisia."

"Tulimme Tukholmaan vasta torstaina (15/5) ja lähdimme perjantaina.

Lauantaina saavuimme tänne ja tänään jatkamme Lyybekkiin. Täällä olen

nähnyt erittäin mieltäkiinnittävän Kesäyönunelma-näytännön, joka antoi

minulle oivallisia aiheita kappaleen näyttämöllepanoa varten, jos

joskus voisimme ajatella sitä näyteltäväksi. Se oli hyvin

tunnelmallinen, vaikka jotenkin balettimainen. Näytteleminen oli oivaa,

mutta ehkä liian siroa ja velttoa ollakseen Shakespearea. Edellisenä

iltana näin kaksi vanhaa ranskalaista komediaa, jotka esitettiin perin

hyvin, mutta olivat niin vanhanaikuisia, että haisivat hometta. Ei toki

klassillista, kunnioitettavaa hometta, vaan aivan uutukaista. -- --

Pelkään olevani ikävä matkatoveri Böökille. Hänellä on ehdoton taipumus

sirkukseen ja varieteehen. Kyllä Leino olisi ollut soveliaampi

matkustamaan." --

(Wien 30/5). Matkalla Berliniin Bergbom oli niin pahasti vilustunut,

että vielä Wienissäkin vilu ja kuume vuorotellen vaivasivat häntä.

Kumminkaan hän ei peljännyt oikein sairastavansa. Teatteriin nähden oli

hänellä ollut onni. Berlinissä hän oli nähnyt Antigoneen ja Uriel

Acostan, Wienissä Götz von Berlichingenin ja Wagnerin Niebelungit.

Aikoen viipyä Wienissä koko kesäkuun hän oli vuokrannut yksityisen

asunnon; Böök samoin, mutta erikseen.

(Wien 5/6). "Rakas sisar! Olen sydämestäni iloinen, että sesonki loppui

ilman häiriötä tai ikävyyttä. -- -- Onko Tohtori Klaus tullut

Blochilta?[2] Jos niin on, niin ryhtyköön Törmänen siihen. Muutoin näin

sen toissa päivänä ja ajatellessani sen europpalaista menestystä täytyy

minun huudahtaa: Quel bruit pour une omelette! Hyvänsävyisiä ihmisiä,

hyvänsävyisiä olosuhteita, moralisia mietelmiä, kaikkialla

rehellisyyden ja kunnollisuuden haju -- mutta mikä proosan erämaa! Ei

kohtausta, ei luonnetta, ei probleemia, joka herättäisi vähintäkään

esteettistä viehätystä. Kumminkin otamme kappaleen, sillä sen

poroporvarillisella todellisuudella on ainakin se ansiopuoli, että se

pakottaa näyttelijöitämme puhumaan luonnollisesti. -- -- Sanot Törmäsen

kääntäneen Mädchenschwüre (Neitojen valat) ja Wenn die Frauen weinen

(Vaimojen kyyneleet). Rakas sisar, lue jälkimäinen ja pyyhi kaikki

loukkaava, jos semmoista on pujahtanut mukaan. Tiedäthän ettei

Törmäsellä ole paljo aistia. Edellinen oli mukailtava -- ehkä luet

senkin ja mainitset, miten hän mielestäsi on onnistunut."

"Olen koettanut perehtyä paikkakunnan oloihin, mikäli heikkouteni on

sallinut. -- Kirjallisuushistorialliseen teokseeni huomaan tarvitsevani

paljon aikaa. Mahdotonta on kirjoittaa se niin lyhyesti kuin

kirjallisuusseura vaatii, jollen ota mukaillakseni jotakin

ulkomaalaista teosta. Mutta sitä en mielelläni tekisi, sillä kirjasta

tulisi silloin ainoastaan puoleksi taikka ei puoleksikaan alkuperäinen.

-- Böökiä tapaan harvoin. En tiedä miksikä, mutta en pääse häntä

lähemmäksi -- tiemme käyvät niin erikseen. Asuntoni on huokea, mutta

myöskin epämiellyttävä, ummehtunut ja epäterveellinen. Isäntäväki on

toki siivoa. Teitä kotolaisia muistelen aina. [Ja sen johdosta mitä

Emilie oli kirjoittanut erään sisarenpojan kivulloisuudesta:] Syvästi

koski minuun mitä kerroit M:sta. Lemmikki parka, en edes tiedä onko

meidän toivominen, että hän eläisi, jos hänen elämänsä tulee elämäksi

täynnä tuskaa. Unessa olen jo kaksi kertaa nähnyt hänet kuolleena. --

Jumalan haltuun, armaani, terveisiä kaikille rakkaille sukulais- ja

ystäväpiirissä Kaarloltasi." (Kirjeeseen on liitetty eri lehti, jolla

on 17 numeroittua kysymystä teatterioloista y.m.)

(Helsinki 11/6). -- "Älä laiminlyö terveyttäsi, vaan käy lääkärillä ja

lähde Karlsbadiin, jos hän neuvoo sitä. Sinun täytyy myös muuttaa

asuntoa, jos se on epäterveellinen." -- Emilie vastaa sitte järjestään

kysymyksiin, sillä "onhan sietämätöntä ettei vastata kun kysyy".

(Vastauksista otamme joitakuita:) Syy miksi 'Kaupunkimme rouvat'

menestyi niin huonosti oli melkoisessa määrässä Vilhon, joka näytteli

_hyvin_ huonosti, naiset olivat paljon parempia. 'Ballo in maschera'

teki fiaskon Ruotsalaisessa teatterissa, esitys kuuluu olleen surkea.

Nti Stenberg oli erinomainen 'Orposisaruksissa'. Navrátil on

Tikkurilassa ja näyttää aikovan jäädä tänne talveksi. Alma Fohström

kiertelee Johannes Hahlin kanssa maaseuduilla, antaen konsertteja.

-- -- "Ylipäätään olen niin tietoinen siitä että meidän tulevana

talvena täytyy säästää viimeiseen saakka, että välitän vähän

lauluohjelmistosta. Säestys maksaa aina. Orkesteri suututti minua viime

hetkeen asti. 'Jane Eyressä' oli pitkä väli 1:sen ja 2:sen näytöksen

välillä, ja vaikka usein pyysin, että silloin soitettaisiin kaksi

numeroa, niin eipä vaan sitä tehty. Yhtä typerä oli se 'Lemmenjuoman'

harjotuksissa. Olin antanut heille nuotit läpikäytäväksi maanantaina

aamupäivällä ja itse pyhänä kehottanut heitä siihen. Klo l/2 5 oli

sitte 'Orposisarusten' harjotus, ja k:lo 7:ksi oli määrätty

'Lemmenjuoman' harjotus. Mutta tietysti oli orkesteri niin ylhäinen,

ettei se tahtonut vaivata itseään kahta kertaa samana päivänä. Se tuli

k:lo 7 ja vasta silloin se ensi kerran harjotti musiikin ja muitten

täytyi istua ja odottaa puolitoista tuntia. Olin hyvin pahoillani enkä

voinut olla suoraan sanomatta, että totta kai heitä oli kovin rasitettu

toukokuulla! Tunnustan että he näyttivät hyvin noloilta. -- Hyvästi.

oma Kaarloni. Jumalan haltuun; hoida terveyttäsi, niin että palaat

hyvissä voimissa; tiedäthän kuinka tarpeen se on. Koeta päästä

ystävällisemmälle kannalle Böökin kanssa."

(Wien 13/6). -- "Böökin matkan laita on vähän ikävä: Strakosch[3] on

mennyt Karlsbadiin. Nyt ajattelemme, olisiko hänen matkustettava

Müncheniin saadakseen tuntia Possartilta. -- -- Siitä mitä olen nähnyt

viehättänee sinua Kuningas René sekä Pitt ja Fox. Meidän Jolanthamme

[Ida Aalberg] on ehdottomasti parempi kuin täkäläinen nuori debytantti

(Fräulein Heese). Krastel (Tristan) ja Hallenstein (René) antoivat

tietenkin aivan toisen sävyn kohtaukselle, jossa Jolantha ei esiinny,

kuin mitä meillä nähtiin. Näyttämöllepanossa ei ollut mitään

erinomaista. Pitt ja Fox on mieltäkiinnittävämpi lukiessa kuin

nähdessä. Olin aina miettinyt sitä meillä näyteltäväksi niin pian kun

Böök kehittyy, mutta huomaan erehtyneeni. Yleisömme on liian vähän

perehtynyt englantilaiseen historiaan 1780-luvulla käsittääkseen

kaikkia juonen käänteitä. Sitä paitse Böök ei koskaan saa sitä

ylemmyyttä, joka tarvitaan Foxin rivouden aateloimiseksi. -- Täällä ja

Berlinissä teatteria varten ostamieni kappalten joukosta olen tavannut

muutamia hupaisia vähäpätöisyyksiä ja sieviä laulukappaleita -- sitä

pahempi _yksi_ voitto _10:stä_ tyhjästä. Ne vaativat kuitenkin

mukailemista ja säästän ne sentähden syksyksi. -- Anzengruberin

näytelmiä olen läpikäynyt useita. Lähetän yhden Der ledige Hof

(Isännätön talo), josta pidän paljo. Totta tosiaan en tiedä kumpi on

otettava -- se taikka Meineidbauer. Jälkimäinen on kieltämättä

nerokkaampi, draamallisesti tehokkaampi ja roolit ovat syvällisempiä.

Edellinen taasen nojaa enemmän yleisinhimilliseen ristiriitaan;

erikoisesti katolinen ja itävaltalainen astuu siinä enemmän taustalle.

Sitä paitse näyttää se olevan soveliaampi meille. En tiedä

onko Vilholla tuota synkkää yltiöpäisyyttä, joka kiinnittää

Valapatossa, mutta olen varma siitä, että Kaarola Avellanista tulisi

mieltäkiinnittävä Agnes. Kun oikein mietin asiaa, puollan kaikissa

tapauksissa Valapattoa, mutta jos toinen miellyttää sinua enemmän, niin

voimme ottaa sen. Se on kuitenkin, jos niin käy, säästettävä Böökin

kotiatuloon, sillä ainoastaan hän voi näytellä Leonhardia."

"Oli ikävä että [J. E.] Cajanus ei saanut stipendiä. Emme voi päästää

häntä, ja jos hän jää, otetaan oopperasuunnitelmat helpommin korviin.

Tunnen oikein kylmän väristyksen seljässäni, kun ajattelen että meidän

kenties täytyy ryhtyä oopperapuuhiin keväällä, niin hengetöntä,

tuloksetonta ja kiittämätöntä se työ on. Apropos, oletko kuullut mitään

Lydia Laguksesta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan? Aikooko hän

palata kotia, vai jäädä ulkomaille? Jos meillä välttämättömästi on

oleva ooppera, niin olisi minusta pieni otollisempi: hän, Passinen,

Cajanus ja Hahl. Totta on ettei se tuota mitään, mutta kun otetaan

lukuun Fohströmin suuri palkka, tuottaa suuri ooppera yhtä vähän,

toisin sanoen velat kasvavat yhtä suuriksi -- kumminkin olisi työ

paljon helpompi ja, mikä on tärkeämpää, paljo suomalaisempi. Sillä

unelma että me suurella oopperalla pakottaisimme itsemme Uuteen

Teatteriin on näyttäytynyt kokonaan -- unelmaksi."

"Terveyteni on nyt parempi, vaikka en ole täysin toipunut. -- --

Ylipäätään on koko [wieniläisellä] väestöllä, huolimatta sen

hyvänsävyisyydestä, keveydestä ja ruumiillisesta kauneudesta,

älynpuutteen leima, joka erottaa sen berliniläisestä ja parisilaisesta

väestöstä. -- Mutta aika rientää, minun täytyy teatteriin

(Macbeth)." --

(Helsinki 23/6). "Oma Kaarlo! Kovin huolestuttaa minua, että vielä olet

raihnainen. Luullakseni olet itse syypää siihen. Sinun täytyy

välttämättömästi totuttaa itseäs syömään vitkalleen. Ruoka on oikein

purtava ja siihen sinulla ei tahdo olla aikaa. -- Meillä on ollut

surkea aika; viikko sitten (15/6) oli meillä kova halla [joka enimmin

koski Uusmaata ja Etelä-Hämettä]. -- Olemme luonnollisesti kaikki

suurimmalla levottomuudella ajatelleet suomalaisen kulttuurin lähintä

tulevaisuutta, jos nälkä ja hätä taas ahdistaisi maata. Kuinka

voitaisiinkaan silloin kestää kaikkea! -- Yksi suomalainen tyttökoulu

on jälleen alkuunpantu Oulussa, joten syksyn alusta 5 uutta suomalaista

koulua alkaa toimensa: tyttökoulut Oulussa ja Kuopiossa sekä

poikakoulut Viipurissa, Porissa ja Turussa. Sitä paitse on nyt

aavistamatta yksityinen suomalainen koulu sukeltanut esiin

Lappeenrannassa ja monesta syystä luullaan sen takana piilevän

ruotsinmielisiä ja kouluylihallituksen juonia siinä tarkoituksessa,

että Viipurin koulun merkitys siten ehkäistäisiin, toisin sanoen

hallitus ottaisi huostaansa Lappeenrannan koulun ja jättäisi Viipurin

koulun oman onnensa nojaan. Eilisessä Suomettaressa oli hyvä kirjoitus

siitä asiasta: se tulee päivän postissa. -- -- Almberg on puhunut

Cajanderin kanssa Romeosta ja Juliasta, ja Cajander oli sanonut yhtä

mielellään suomentavansa sen kuin Venetian kauppiaan, jos se on

teatterille sopivampi. Mitä sinä arvelet? Minusta Romeo ja Julia olisi

sekä arvokkaampi että kassalle edullisempi. Vilho saa nyt kaksi kelpo

paraatiroolia (Parjauspesä ja Porvari aatelismiehenä); olisi hupaista

koettaa Aalbergia Juliana. Suometar lausui hyvästijätössään

teatterille, että uunna vuonna olisi otettava 'arvokkaampia näytelmiä';

onnellista olisi, jos saisimme Shakespearen näyttämölle. Kuitenkin oli

Cajander sanonut, ettei hän ryhtyisi työhön ennen syksyä, niin että

voit miettiä mitä tahdot; minä olen Romeon puolella. Se tulisi

huokeammaksi ja tuottaisi enemmän. Onhan Jane Eyren suuri menestys

viittaus. -- Seurueella kuuluu olevan onni Viipurissa: huoneet ovat

matkustavaisten mukaan täynnä, ja kun piletti maksaa 3 mk, ovat kai

tulotkin hyvät. -- -- Olen oikein iloinen, että taas antaudut

kirjalliseen työhön. Voi jos kirjoittaisit kotimaisen historiallisen

näytelmän, kenties innostut kun alat kirjoittaa. Rein oli nykyisin

täällä saadakseen tietoja nimikirjaan ja hän oikein suri sitä, että

uhraat aikasi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin sen sijaan että

kirjoittaisit jotakin. Hänestä oli alijohtaja välttämättömästi

hankittava -- saksalainen taikka ruotsalainen. Hankkikaa enemmän

rahoja, sanoin minä puolestani!" -- (26/6) "Der ledige Hof on

oivallinen ja näyteltäisiin meillä varmaankin hyvin; pelkään kuitenkin

tuon lapsijutun herättävän huutoa. Törmänen suomentaa Valapattoa, mutta

jos se menestyy hyvin, niin on minusta toinenkin otettava. Miksemme

voisi näytellä kahta saman tekijän kappaletta, toisen syksyllä toisen

keväällä?"

(Wien 29/6). -- "Uutinen hallasta on vienyt minulta kaiken levon.

Isänmaa, suomalaisuus ja teatteri ovat samalla kertaa uhattuja, niin

että kolmenkertainen pelvon syy on olemassa. Jos ainoastaan Uusimaa ja

Etelä-Häme kärsii, ei hätää vielä synny; mutta jos tämä on alku

yleiseen katoon, niin saattaa se musertaa meidät." --

Tässä on aukko kirjeenvaihdossa. Koko heinäkuulta on vain yksi Emilien

kirje säilynyt ja Kaarlolta ei ainoatakaan. Kumminkin tiedämme

myöhemmistä kirjeistä, että Kaarlo oli kolme viikkoa parannuksilla

Franzensbadissa. Ilmat olivat siellä sateiset ja kylmät, ja sentähden

hän huolestuneena kuvitteli kotimaan kesää vielä pahemmaksi. Böök

taasen meni Karlsbadiin Strakoschia tapaamaan, ja 12/7 hän kirjoitti

Bergbomille olleensa tämän puheilla. Strakosch oli ystävällisesti

luvannut kohta antaa hänelle tunteja, ja jo puolentoista viikon päästä

Böök ilmoittaa: "Olen hyvin edistynyt, uskallan sanoa; eilen sain niin

imartelevia kiitoslauseita, etten tiennyt minne katsoa. Kyllä tunnen,

että koulu hyödyttää -- ääneni on jo ihan toinen. En voi sanoin lausua

kuinka olen onnellinen saatuani semmoisen opettajan. 'Sie werden ein

Künstler' [Teistä tulee taiteilija], hän sanoi eilen lopuksi!" --

Emilie oli kesäkuun viime päivinä lähtenyt sukulaisten luo Kuitiaan ja

Poriin, ja edellisestä paikasta hän 13/7 kirjoitti m.m.:

"Viljapellot ovat täällä mitä ihanimmat. Yleistä katovuotta varmaankaan

ei tule. -- -- Lundahlin sanotaan tulevan reippaammaksi päivä päivältä.

Hän lukee Franz Mooria ja on pyytänyt toistakin roolia, lähetin Rizzion

[Maria Stuart Skotlannissa]. -- -- Ruotsalaisessa teatterissa on

tapahtunut skandaali, josta en kuitenkaan tiedä muuta kuin mitä sanomat

kertovat. Eroava johtokunta oli antanut viedä teatterista puvuston

ja kirjaston panttina eräästä lainasta; kiireesti kutsuttiin

kannatusyhdistys kokoon ja päätettiin kerätä rahoja lainan

suorittamiseksi, mutta siksi kun ne saataisiin kokoon annettiin

väliaikainen takaus lainanantajalle. -- Kuinka meidän on ponnistettava

taloudellisen aseman parantamiseksi, sitä ei voi kyllin muistuttaa.

Soittokuntaa ei ollenkaan ja mahdollisuuden mukaan kappaleita, jotka

houkuttelevat yleisöä pienen suomenmielisen piirin ulkopuoleltakin." --

(Helsinki 1/8). "Kaarloseni! Ehtoolla 29 p. palasin kesämatkaltani

sangen hyvissä voimissa. Täällä on kaikki entisellään -- ikävä

rahanpuute ei lainkaan poisluettuna. -- Älä unohda ostaa pirteitä

itävaltalaisia vuoriseutulaispukuja (valokuvia) Valapattoa varten. Aina

vain seurue näyttelee Viipurissa hyville ja täysille huoneille ja

luullakseni he aikovat vielä viipyä siellä yhden viikon. Leino ja

Aalberg, sanotaan, näyttävät rasittuneilta; hyvä olisi jos lakkaisivat,

niin etteivät tule väsyneinä tänne. -- -- Lundahlin tuskallinen tauti

on loppunut: hän on päässyt rauhaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kun

hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, hän kuoli hiljaisesti. Pari

viikkoa hän oli ollut huonompi, niin että oli maannut.[4] -- Niin

tuskallinen kuin kuolemansanoma olikin, en voinut olla päästämättä

kiitoshuokausta, että hän oli vapaa kärsimyksistään; sillä terveeksi

hän ei enää koskaan olisi voinut tulla. Rva Strömerkin on vaipunut

lepoon. Näille kummallekin olisi pitempi elämä tietänyt ainoastaan

kärsimystä, rauhattomuutta ja tuskaa, ja sen vuoksi olkoon Jumalalle

kiitos että ovat saaneet rauhan."

"Alma Fohström on päättänyt laulajaisturneensa ja valmistautuu

ulkomaanmatkalle: ensin Emsiin ja sitte Parisiin. Jos alottaisimme

oopperan syksyllä, niin luulen varmaan että hän jäisi tänne talveksi.

-- Lagermarckkin aikoo ulkomaille, mutta haluaa sitä ennen neuvotella

sinun kanssasi, mitä rooleja hänen tulisi harjotella. [Filip] Försten

on niinikään täällä ja tahtoisi esiintyä, ja -- mikä on kaikesta

pahinta -- Navrátil jää tänne täksi vuodeksi! Hän oli eilen luonani ja

vaivasi minua kaikenlaisilla kysymyksillä, niin että huomiseksi

toimitan kokouksen, jossa neuvotellaan eikö hänelle ole kirjoitettava,

että kaikesta päättäen tänä vuonna ei tule oopperaa. Hänen täälläolonsa

vaivaa minua, sillä se johtuu meidän epämääräisestä lauseestamme:

'kenties uutena vuonna'. -- Sveessit alkavat Parranajajalla. Kesäkuun

alussa kohtasi Hrimaly Almbergin ja Wahlströmin esplanaadissa ja kysyi,

saisivatko he lainata Parranajajan nuotteja? Päätimme vastata, että jos

Ruotsalaisen teatterin johtokunta toivoo jotakin Suomalaiselta, on sen

kääntyminen suoraan johtokunnan puoleen. Almberg laati jotenkin

'pörröisen' suomenkielisen kirjeen Kiseleffille, ja me luulimme asian

jäävän siihen, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi Kiseleff Almbergin

luokse, kiitti hyvästä lupauksesta ja sanoi Ruotsalaisen teatterin

mielellään tekevän vastapalveluksen, jos tarvitsemme jotakin. Siten on

heillä Parranajajanuottimme jäljennettävinä; mutta en minä toki

mitenkään taivu pyytämään heiltä Neiti Elisabethia.[5] Hyvästi nyt,

rakas Kaarlo, Jumalan haltuun ja mieti jotakin omaa kappaletta meille.

Emilie."

(Wien 5/8). "Rakas sisar! Ihmettelet kai että kirjeeni on päivätty

Wienissä eikä Pragissa. mutta kaikella on syynsä. Lähdettyäni

Franzensbadista päätin viipyä pari tuntia Karlsbadissa, joka on aivan

Pragin tiellä. Halusin nähdä kuinka Böök oli kehittynyt ja satuin

keskelle sangen ikävää juttua. Böök oli luvannut maksaa Strakoschille

eikä voinutkaan. Kun olin jonkinlaisessa takauksessa Böökin puolesta,

ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänelle rahat, jotka olin määrännyt

Pragissaolooni, ja itse mennä Wieniin, jossa tiesin saavani entisen

emäntäni luona elää velaksi, siksi kun saisin rahakirjeesi. Sittenkään

ei Strakosch saanut koko saatavaansa, mutta lupasin lähettää hänelle

loput kun olin saanut rahoja. Olin kovin pahoillani, mutta kun

Strakosch kuulemani mukaan on hyvin 'tarkka' rahakysymyksissä, en

tahtonut saattaa Böökiä tukalaan asemaan ja kenties aiheuttaa, että

opetus olisi keskeytetty. Kun saan rahoja, lähden Pestiin, sillä tähän

aikaan ei täällä ole nähtävää eikä kuultavaa."

"Muutoin Strakosch oli varsin tyytyväinen Böökiin, joka tietysti oli

tehnyt 'riesige Fortschritte', kiitti hänen ahkeruuttaan ja lupasi

tehdä hänet valmiiksi jouluksi. Hänen piti lukea seuraavat roolit:

Hamlet, Romeo, Figaro, Don Cesar de Basano, Karl Moor, Clavigo,

Ferdinand, Mortimer, Prosper Block (Sardoun Pattes de mouche) ja Maxime

Odiot (Feuillet'in Roman d'un gentilhomme pauvre). Siinä Kaarolakin saa

roolin. Kauhean kallis Strakosch vaan on -- 150 guldenia kuukaudessa,

yhdestä tunnista päivässä. Yksi etu siitä on, että nimittäin Böökin

itsestään täytyy luopua aikeesta olla kauemmin ulkomailla, mikä on

tärkeää meille, sillä jos Böök viipyisi tuolle puolen joulua, syntyisi

siitä suuria vaikeuksia ohjelmistoon nähden. -- -- Kylpemiseni

Franzensbadissa on jättänyt jälkeensä omituisen väsymyksen. Ei se

kuitenkaan ole mitään odottamatonta. -- Kaikissa tapauksissa olen koko

joukon parempi ja jonkun viikon päästä toivon saaneeni takaisin sen

joustavuuden, joka minulla oli kylpyaikana. -- -- Pian alkaa

syystyömme. Sisar parka, sinulla on raskas taakka kannettavana ensi

kuukautena. Toivoakseni palaavat kaikki jäsenet niin virkistyneinä,

ettei kovin voimakasta kannustinta työhön tarvita. -- (Pitkä

yleiskatsaus ohjelmistoon.) -- Valapaton suomennoksen tahdon verrata

alkuteokseen, sillä en luota sen uskollisuuteen." --

(Helsinki 4/8). -- "En muista olenko kertonut, että kaikki kauniit

toiveet, jotka kiinnitettiin nuoreen Cronstedtiin, ovat hävinneet.

Ollen Keuruulla suomea oppimassa hän [10 p. heinäk.] hukkui

venematkalla jotenkin matalalle. Hän oli taitava uija, ja kun vene meni

kumoon, hän kehotti tovereitaan pitämään kiinni siitä ja aikoi itse

uida rantaan hankkiakseen apua; kumminkin hän uupui, puettu kun oli

paksuihin vaatteisiin ja isot saappaat jalassa. Monta kaunista lupausta

hukkui hänen kanssaan. Joskus kun sopii, menen hänen isänsä luokse

puhumaan Parturista. Jos se on kauas edistynyt, hän voi suomennuttaa

sen loppuun ja toimittaa sen painoon".[6]

(Pest 12/8). Kaarlo tullut Buda-Pestiin 10/8. Hunfalvyn perhe maalla;

Budenz vastaanottanut hänet ylen ystävällisesti. "Eräs nuori

unkarilainen oleskelee nykyään Suomessa ja jää sinne uuteen vuoteen

saakka. Jos voit osottaa hänelle kohteliaisuutta, niin tee se. Hänen

isänsä -- tällä hetkellä en muista hänen nimeään, se alkoi S:llä

[Szinnyei], -- kohteli minua hyvin sydämellisesti. -- Leonarda annetaan

lokakuulla Wienin Stadttheaterissa, ja Strakosch on Böökin kanssa

läpikäyvä rakastajan osan. -- Rauhansanoma oli uutinen Lundahlin

poismenosta. Murtunut elämä toiveineen, jotka aina pettivät. Nyt hän on

levossa. Rauha myöskin vanhalle Strömerille! Hän oli rehellisesti

taistellut. Katkerampi oli tieto nuoren Cronstedtin kuolemasta, vaikka

hän persoonallisesti oli minulle niin vieras. Niin rikkaita lupauksia!

Hän olisi ehkä poistanut mitä katkeraa kiintyy Cronstedt nimeen; mutta

toisin oli sallittu." --

(Helsinki 13/8). -- "Tänään lähtivät Alma ja Augusta Fohström. Olen

tyytyväinen siitä, sillä siten pääsimme yhdestä vaatimuksesta

toimeenpanna ooppera. -- Kuinka on kirjallisuushistorian laita? Puhuin

siitä eräänä päivänä Löfgrenin kanssa (hän kysyi, olitko sitä

ajatellut), ja hän arveli, että sinun tulee kirjoittaa hyvä

tieteellinen teos eikä mitään kompendiumia. 'Siitä on tuleva sinulle

suuri muistomerkki', sanansa kuuluivat. -- Olen jälleen monen vuoden

päästä oikein lukenut jotain. Olen alkanut lukea Reinin psykologiaa, ja

se on suuresti huvittanut minua. Hänellä on varsin selvä esitystapa,

niin että oppimatonkin ymmärtää kirjan ja eri käsitykset meistä

itsestämme. -- -- Muistatko vielä Herman Roschieria?[7] Hän on nyt

palannut Siperiasta 15-vuotisesta vapaaehtoisesta maanpaosta. Oli

hupaista taas nähdä hänet, vaikka kovin säälin häntä. Hän palaa vanhana

ja murtuneena, vieraana omassa maassaan. Hän miettii lähteä Montreuxhön

talveksi, sillä vaikeilla talvimatkoillaan on hän saanut pahan

reumatismin ja pelkää sairastavansa kun pakkaset tulee. -- Reumatismi

muistuttaa minua [F. W.] Rothstenista. Hän on ollut hyvin, hyvin

huonona reumaattisessa kuumeessa koko kesän, ja kauvan pelättiin, ettei

hän kestäisi tautia. Nyt lienee kuitenkin hengenvaara ohi, ja hän voi

liikkua huoneessaan. Ajatteles mikä kova isku kaikelle suomalaiselle

työlle, jos hän olisi mennyt pois. Jumalan kiitos että hän on parempi,

meillä ei juuri ole varaa kadottaa ainoatakaan kykyä ja kaikkein

vähimmin semmoista kuin Rothsten."

(Pest 20/8). -- "Älä, armaani, puuhaa turhia Neiti Elisabethin

hankkimisen tähden, vaan pyydä se suoraan Kiseleffiltä, Meidän täytyy

kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulla jonkinlaisiin tekemisiin hänen

kanssaan, ja niin ollen on parempi ennemmin kuin myöhemmin. -- -- Mitä

kirjoitat kirjallisuushistoriastani, on kuin omasta sydämestäni

puhuttu. Tiedän etten voi kirjoittaa kompendiumia, sillä minä kiinnyn

aina koko sydämelläni asiaan, kun ryhdyn johonkin tehtävään, enkä

sentähden voi laatia kokoonhaalittua oppikirjaa. Mutta semmoista

näyttää kirjallisuusseura odottavan, koska se on määrännyt laajuuden

noin 1,000 sivuksi. Teoreettiset esitykset sinne taikka tänne eivät

selvitä asiaa. Olen sen vuoksi ajatellut kirjoittaa ensiksi joitakuita

osastoja -- israelilaisen, roomalaisen ja renessansikirjallisuuden --

käytännöllisesti näyttääkseni kuinka käsitän tehtäväni, ja sitte

päättäköön seura, onko minun täydennettävä kokonaisuus saman

suunnitelman mukaan. Itämaalaiset kirjallisuudet ja keskiaikainen

tuottaa enimmän työtä, sillä toiselta puolen tunnen niiden alalla

vähimmän luvun teoksia, toiselta puolen edistyy historiallinen tutkimus

joka päivä semmoisin jättiläisaskelin, että se, minkä joku vuosi sitten

on lukenut suurella tyydytyksellä, yht'äkkiä näyttäytyy vanhentuneeksi.

Sentähden täytyy minun jättää ne osat viimeiseksi. Kuinka laajaksi koko

teos tulee, on mahdoton sanoa edes sinnepäin, mutta varmaan se monta

kertaa menee seuran määräämien rajojen yli. Tarpeetonta on kuitenkin

puhua tästä edeltäkäsin, sillä ennenaikainen puhe jostakin teoksesta on

aina haitaksi."

"Täällä Pestissä on minut vastaanotettu niin liikuttavalla

sydämellisyydellä, etten voi sitä kyllin tunnustaa. Olen joka päivä

kutsuilla, niin ettei työhön ole paljon aikaa. Hunfalvyn olen nähnyt

ainoastaan yhden kerran, perhettä en ollenkaan. He olivat yhden päivän

Pestissä matkalla johonkin kongressiin Viennessä taikka Arlesissa, en

muista kummassako. Budenzin, Gregussin (esteetikko), Rakoszyn

(kirjailija) y.m. 'selebriteettien' kanssa seurustelen ahkerasti.

Gregussin kautta olen saanut nuoren oppineen avukseni, jotta

perehtyisin unkarilaiseen draamalliseen kirjallisuuteen. Meidän tulee,

luullakseni, viljellä unkarilaista kansannäytelmää, sillä, vaikkei se

tarjoakaan mestariteoksia, tapaa kuitenkin runollisemman hengen esim.

Kylänheittiössä kuin Mein Leopoldissa taikka Tireuse de cartes'issa.

Sitä paitse herättää se aivan toisella tavalla yleisön myötätuntoa. Hra

Engel -- se on hänen nimensä -- analysoi minulle unkarilaiset draamat

kohtaus kohtaukselta; pääkohtaukset hän kääntää suullisesti. Otan

ainakin kolme tai neljä kappaletta. Teemme yhdessä työtä 3-4 tuntia

päivässä." --

(Pest ?/8). -- "Viivyn täällä siksi kun rahoja tulee. Sitte lähden

Wieniin tai Pragiin -- en vielä tiedä kumpaseenko. -- Olen jo alkanut

tuntea tuota levotonta -- en voi sanoa koti-ikävää, vaan pelkoa että

kotona jotakin tapahtuu, jonka tähden läsnä-oloni olisi tarpeen. Ainoa

lohdutukseni on -- ei mitään oopperaa!" --

(Helsinki 27-28/8). -- "Olemme alkaneet vastoinkäymisellä: pari päivää

sitte kirjoitti [Ida] Aalberg, että hän on sairas eikä voi tulla

syyskuun alussa. Hän sanoo liiaksi vaivaantuneensa Viipurissa. --

Wahlström kävi Kiseleffillä pyytämässä Neiti Elisabethia, hän oli ollut

kohtelias ja lähetti kappaleen samana päivänä. -- Älä ole levoton

teatterin tähden, kyllä tullaan toimeen." -- Tähän pistämme otteen

eräästä Bergbomin kirjeestä vanhalle ystävälleen Otto Florellille, joka

täydentää hänen Unkarissaolonsa kuvausta:

(Pest 3/9). -- -- "Viihdyn täällä erinomaisen hyvin ja elän 'niinkuin

Jumala Ranskassa' taikka 'niinkuin piispa pappilassa' meikäläisen

realistisemman lausetavan mukaan. Et voi käsittää kuinka ystävällisiä,

kohteliaita ja sydämellisiä ihmiset täällä ovat. Minulla oli aina joku

määrä skeptisismiä, kun Almberg tai Blomstedt-vainaja niin ylistäen

puhuivat unkarilaisista oloista, mutta sitte kun olen nähnyt mikä

elämänvoima asuu tässä kansakunnassa, täytyy minun tunnustaa että se

ansaitsee lämpimintä ihailua, syvimmälle käypää tutkimista."

"Omallakin alallani olen tavannut paljon mieltäkiinnittävää. Erittäin

on unkarilainen kansannäytelmä omituisesti kehittynyt ja seisoo

parhaimman rinnalla mitä Ranska ja Saksa ovat tuottaneet.

Näyttämölliseen tehokkaisuuteen nähden ovat ne verrattavat

ranskalaisiin melodraamoihin, siveelliseen tarkotusperään katsoen

parempiin saksalaisiin kansannäytelmiin. Lisäksi tulee jonkunlainen

runollinen viehättäväisyys, joka kenties useammin on etnografinen kuin

taiteellinen, mutta joka kuitenkin heittää jonkun hohteen näitten

tuotteitten yli."

"Enemmän kuin koskaan olen tuntenut, kuinka tärkeä rikas runollinen

tuotteliaisuus olisi asiamme kehitykselle. Mutta onneton politiikka

nielee kaikki voimat ja kaiken mielenkiinnon. Kun meillä tahdotaan

näyttää taiteellis-isänmaallista innostusta, niin -- vihelletään

Yölepakolle ja luullaan sillä tehneensä äärettömän palveluksen

kotimaiselle taiteelle. Tuottelias runoilija olisi paras vastapaino

oman puolueemme kielteisille aineksille samoin kuin paras maineetti

vetämään puoleensa proselyyttejä vastakkaisesta." -- Kohdistaen saman

ajatuksen teatteriin Bergbom muutamia viikkoja varhemmin oli

Wahlströmille kirjoittanut sanat: "Lähinnä teatterin ylläpitämistä ei

mikään ole sydämelleni tärkeämpi kuin kotimainen ohjelmisto.

Heikkojakin kokeita täytyy meidän kehottaa."

(Pest ?/9). -- "Olen saanut kolme rakasta kirjettäsi ja kiitän sinua,

kelpo hyvä sisareni, alituisesta huolestasi ja rakkaudestasi. --

Aalbergin sairaus ei kummastuta minua, sillä päättääkseni

ohjelmistosta, joka keväällä suunniteltiin, on hänellä ollut kauheasti

työtä Viipurissa. -- -- Täkäläiset teatterit ovat jo avatut.

Kansallisteatterissa on kolme kertaa viikossa ooppera- ja neljä kertaa

puhenäytäntöjä. Olen käynyt siellä usein. Ohjelmisto on ollut hyvä

(m.m. Antigone, Maria Stuart, Tartuffe), mutta vahvasti uudenaikaisen

ranskalainen sävyltään. Kansallisteatterissa annetaan unkarilaisia

kansannäytelmiä ja -- Jumala paratkoon -- offenbachiadeja (Cornevillen

kellot pian sadannen kerran). Näyttelemistapa on hyvä, puhe

luonnollinen, liikuntotapa vilkas, mutta ei epäkauniisti. Ensi luokan

kykyjä ei ole. Täällä arvellaan yleensä, että Unkarissakin dekadensin

aika on tullut -- tai ehkä on sana liian ankara. Kaikissa tapauksissa

on suuri tyyli, runollinen käsitys, nerokas intuitsioni hävinnyt. Nyt

on ensemble [yhteisnäytteleminen] pääasiana, ja se on -- täällä

niinkuin muualla -- ehdottomasti parempi kuin suurten nerojen aikana.

Minusta oli tämä kuitenkin parempi, sillä meidän aikamme kiitetty

ensemble on usein ainoastaan siinä, ettei voi erottaa toista toisesta.

Teatterissa on minua kohdeltu hyvin ystävällisesti, olen ollut läsnä

harjotuksissa y.m., josta en kuitenkaan ole hyötynyt, kun en ymmärrä

kieltä. Unkarilaisia näytelmiä, joita ajattelen meille, en ole vielä

nähnyt [näyttämöllä]. Valitsemisen varaa on runsaasti. Komedioja ja

kansannäytelmiä olen tavannut useita sopivia. Mielelläni tahtoisin

lisäksi jonkun suuren patrioottisen draaman, sillä se on ääni, jonka me

liian harvoin annamme soida teatterissamme, mutta sentapaiset näytelmät

(jotka on minulle analysoitu) ovat joko olleet aatteellisesti liian

keveitä taikka edellyttävät liian suuria erikoistietoja Unkarin

historiassa." --

Tähän Kaarlon kirjeet tältä kesältä oikeastaan loppuvat. Viimeisestä on

vain katkelma säilynyt ja siitä näkyy hänen aikoneen paluumatkalla

viipyä viikon päivät Pragissa, noin 21-22 p. syysk. olla Berlinissä ja

sieltä parin päivän päästä matkustaa kotiin Tukholman kautta. Emilien

kirjeitä on neljä, joissa tapaamme tietoja ensimäisistä näytännöistä.

Teatterin toimi, jota Emilie Bergbom oli johtava syyskuulla, samoin

kuin hän oli johtanut sitä toukokuulla, alkoi 7/9 "vanhalla Sirkalla".

Esitys oli jotenkin onnistumaton -- rva Aspegren ei enää ollut

paikallaan nuorena tyttönä, ja väkeä oli vähän. "Päivä oli huono",

Emilie arvostelee teatterin kannalta, "sillä ilma oli mitä ihanin,

soittoa kaikkialla, palosammutuskunnan juhla ilotulituksineen,

juhlavalaistus kaupungissa ja sotalaivoilla kruunauspäivän

viettämiseksi, sirkus, ruotsalainen näytäntö y.m." Tuskin oli parempi

menestys Jeppe Niilonpojalla ja Roistoväellä. Vilho oli kuitenkin

erinomainen Jeppenä -- "luullakseni", sanoo Emilie, "oli se parasta

mitä olen häneltä nähnyt" ja Roistoväkikin, joka Emiliestä oli ikävä,

esitettiin sangen hyvin ("Vilho ja nti Stenberg oivallisia"). Huonoista

tuloista (200-300 mk) syytettiin ennen kaikkea sirkusta, "joka nielee

kaikki"; eikä Uusi teatteri ollut siinä kohden Arkadiaa onnellisempi.

-- Merkittävä on että Suomalainen teatteri tästä syksystä alkaen luopui

musiikista näytösten väliaikana. Se tapahtui kyllä pääasiassa

säästäväisyydestä, mutta uudistus oli taiteelliseltakin kannalta

arvosteltuna enemmän voitto kuin tappio. Kun näet musiikki harvoin oli

ollut sopusoinnussa näytelmän tunnelman kanssa, oli se enemmän

häirinnyt kuin enentänyt näytännön vaikutusta, puhumatta siitä että

soittokunta ei suinkaan ollut katsonut tarpeelliseksi esittää parastaan

väliaikoina aina levottomalle, ulos ja sisään liikkuvalle

yleisölle. Uudistusta pidettiin alussa arveluttavana, semminkin kun

välinäytösmusiikkia yhä edelleen säännöllisesti tarjottiin

Ruotsalaisessa teatterissa, mutta yleisö tottui siihen pian eikä sitä

sen jälkeen enään ole Suomalaisessa teatterissa käytäntöön otettu.

Seuraava ohjelma oli V. Hugon Angelo, joka näyteltiin vähän

lukuisammalle katsojakunnalle. Näytelmä annettiin nti Avellanin tähden,

jolla Katarina Bragadinissa oli kiitollinen tehtävä. Näyttelijätär oli

koko kevätkauden ollut Parisissa ja esiintyi nyt ensi kerran matkansa

jälkeen. Häntä tervehdittiin myötätuntoisesti, ja kolmesta hänelle

ojennetusta kukkavihkosta oli yksi toverien antama. "Kaarola suoritti

roolinsa hyvin", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille, "muutamissa kohdin,

esim. lausuntaan nähden, oivallisesti; mutta ensi kerralla hän käsitti

sen ehkä liian levottomasti ja voimakkaasti, toisella kerralla hän oli

jo paljon, paljon parempi ja, jollei Leinon sairaus olisi estänyt

kolmatta näytäntöä, olisi Katarina Bragadini varmaankin ollut siinä

erinomainen." Erityisellä mielihyvällä Emilie puhuu nti Avellanin

kyvystä antaa vauhtia niille, jotka myötävaikuttivat samassa

kappaleessa. Arvostelusta päättäen huomattiin nti Avellanissa, niinkuin

tavallisesti tutkimusmatkoilta palanneissa, miten vaikeaa on kohta

täysin omakseen sulattaa mitä on oppinut. Toisista Emilie mainitsee

Axel Ahlbergin, joka Rodolfona oli yllättänyt häntä näyttelemisellään.

Niin, Leino oli sairastunut lavantautiin, Böök oli ulkomailla ja Ida

Aalberg oli saapuva vasta syyskuun lopussa. Kaikki tämä, mainitsematta

Lundahl-vainajaa, jonka sija useimmissa kappaleissa oli täyttämättä,

vaikeutti työtä: ei päästy ajoissa harjottamaan uusia näytelmiä. Hyvä

oli että Kaarlo palasi lokakuun alussa, mutta tämänkin kuun

loppupuoleen asti oli pakko näytellä ennen tunnettua -- neljä kertaa

pikku kappaleita ja kaksi kertaa Saituria, joka huolimatta Vilhon

etevyydestä, ei suuresti vetänyt. Tietysti Bergbom kuitenkin toi uutta

vauhtia teatterielämään. -- Nuori unkarilainen, tri J. Szinnyei, josta

hän oli kirjoittanut sisarelleen, oli vietettyään kesänsä Kangasalla

asettunut Helsinkiin. Hän osasi jo virheettömästi puhua ja kirjoittaa

suomenkieltä ja oli valmis auttamaan Bergbomia tämän harrastuksessa

liittää unkarilaisia näytelmiä teatterimme ohjelmistoon. Hän alkoi

suomentaa Edv. Szigligetin kansannäytelmää Mustalainen (A Czigany), ja

käännös ilmestyi painostakin marraskuun lopulla. Muutoin mainittakoon,

että innokas, miellyttävä vieras jäi koko talveksi Helsinkiin ottaen

vilkkaasti osaa suomenmielisten ja erittäin teatteripiirin

seuraelämään. Jotenkin samaan aikaan kun Bergbom palasi, teatterit

pääsivät nelijalkaisista kilpailijoistaan. Jos siinä oli perää mitä

sanottiin, että sirkus vei muassaan ainakin 100,000 markkaa, ei ole

ihme että sen omistaja, Ciniselli, H. D:ssa julkaisi lämpimät kiitokset

hänelle "rakkaaksi tulleelle kaupungille" ja "korkeille viranomaisille

heidän ahkerasta käynnistään" (!). -- Bergbomin poissaolon tähden

lykätty yhtiökokous pidettiin 18/10 ja julkiluettiin siinä ne vähän

ilahduttavat tiedot kuluneen näytäntökauden tuloista ja menoista, jotka

jo on esitetty edellisen luvun lopussa. Johtokuntaan valittiin

uudestaan entiset jäsenet Bergbom, Almberg, Wahlström ja Löfgren sekä,

maisteri A. Stenbergin sijaan, joka luopui toimesta, tri _Jaakko

Forsman_. -- Ymmärrettävää on että Bergbomin tultua oopperatuumatkin

virisivät, joskaan ei hänen alotteestaan. Mikä Bergbom-sisarusten ja

johtokunnan kanta tässä asiassa oli, saamme tietää eräästä Emilien

kirjeestä (12/10) nti Elfvingille:

"Erinäiset oopperan ystävät vaativat kiihkeästi sen toimeenpanemista,

mutta toista ovat suuret sanat, toista hankkia tarpeelliset varat. Nyt

ei johtokunta aio tyytyä tyhjiin lupauksiin, vaan se vaatii, että

jotkut henkilöt ottavat vastatakseen rahoista ja sitoutuvat hankkimaan

määräajoiksi vissit summat. Osakekirjoitus, keräys y.m. olkoon heidän

asianaan. Tähän tietenkään ei kukaan suostu. Ennen on ollut hyvin

mukavaa lykätä kaikki johtokunnan hartioille. Neuvotteluja näistä

asioista pidetään näinä aikoina."

-- Ensimäinen uusi näytelmä esitettiin 25/10. Se oli ylempänä mainittu

A. Jalavan suomentama _Neiti Elisabeth_, soma, teeskentelemätön

perhekuvaus, joka ei kuitenkaan herättänyt mainittavaa suosiota.

Nimiroolin näytteli kyvykkäästi nti Avellan, joskin käsittelytapa olisi

saanut olla pehmoisempi. Axel Ahlberg oli jotenkin onnistunut nuorena

pappina, ja rva Aspegren hänen äitinään kylläkin luontehikas, jollei

liian ankara. Jälkikappale oli Wilbrandtin Ensi lempi, jossa Ida

Aalberg hienosti suoritti sievän ingénue-roolin. Kun sama näytäntö

uudistettiin, oli tulo (400 mk.) suurempi kuin ennen tänä syksynä.

Kohta jälkeen 30/10 tuli toisena uutuutena Törmäsen suomentama L.

Anzengruberin, 3 näytöstä (7 kuvaelmaa) käsittävä kansannäytelmä

_Valapatto_. Suomalaisella teatterilla oli kunnia olla ensimäinen

pohjoismainen näyttämö, joka esitti yhden ja pian toisenkin tämän

nerokkaan itävaltalaisen runoilijan draamallisesti tehokkaita,

luonnekuvaukseen nähden mestarillisia näytelmiä, eikä kumpanenkaan

ollut syvästi koskematta katsojiin.

Vilho oli Mathias Ferner, talonpoika, joka oli salannut ja hävittänyt

velivainajansa, tämän kahden lapsensa Vronin ja Jakobin eduksi laatiman

testamentin ja oikeudessa väärällä valalla kieltänyt sen olemassaolon,

ja oikein älyten luonteen hän osasi hillitysti mutta vaikuttavasti

näyttää rikollisen omantunnonvaivat ja milloin viekkaat milloin hurjat

ponnistukset pelastua syntinsä ilmitulemisesta; Ida Aalberg oli Vroni,

joka keksittyään salaisuuden tarmolla ajaa oikeuttaan takaa ja vihdoin

tapaa onnensa Mathias Fernerin rehellisen Franz-pojan morsiamena, sillä

tämä (Axel Ahlberg) inhoaa isänsä rikosta ja uhmailee häntä, siksi että

kuula isän kivääristä on lähellä viedä hänen henkensä. Morgonbladetin

arvostelija sanoo nti Aalbergin vivahduteltua näyttelemistä niin lämmön

ja voiman kuin liikuntojen ja kasvojeneleiden puolesta taiteelliseksi,

ja kattavasti mainitaan Axel Ahlbergkin, joka kiitos huomattavan

edistyksensä tänä syksynä nousi yleisön suosikkien joukkoon; kumminkin

oli jälkimäisellä heikko, korjausta kaipaava kohta puutteellisessa

kielentaidossaan. Pienemmätkin roolit näyteltiin hyvin; niin osotti

Weckman (Jakob) kykenevänsä vaativampiinkin tehtäviin. Vihdoin sanotaan

yhteisnäyttelemisen vetäneen vertoja parhaimmalle mitä ennen oli nähty,

ja se samoin kuin kauniit steiermarkilaiset puvut vahvisti edullista

yleisvaikutusta. Mutta kaikesta huolimatta ei näytelmää voitu antaa

useammin kuin kolme kertaa peräkkäin; ja neljäs tuli vasta kun oli

huomattu, että Neiti Elisabeth esitettynä kahden pikkukappaleen mukana

kokosi vielä vähälukuisemman yleisön.

Toinen näistä jälkikappaleista oli ensikertalainen, Conradin

laulunäytelmä _Taiteen harrastuksesta_ (Aus Liebe zur Kunst), jossa

esiintyivät nti Vikström, Pesonen, Aspegren ja Ahlberg. Sama kappale

näyteltiin toisen kerran Sarah Multonin kanssa, joka oli uusi

Helsingissä. Tässä näytelmässä oli pääosa rva Aspegrenilla; muutoin

esiintyi siinä, pienessä sivuroolissa, Bruno Böök ensi kerran

palattuaan ulkomailta.

Syyskauden merkkitapahtuma oli juhlanäytäntö Oehlenschlägerin syntymän

satavuotismuistopäivänä 14/11. Siksi oli erityisellä hartaudella

valmistettu runoilijan aitoromanttinen murhenäytelmä Aksel ja Valpuri.

Draama ei ollut uusi ohjelmistolle, mutta se oli uudestaan harjotettu,

esittäjät olivat enimmäkseen uusia, ja niin myöskin puvut ja

koristukset. Sentähden oli näytäntöä uteliaisuudella odotettu, ja ensi

kerran tänä vuonna, jopa ensi kerran pitkän ajan päästä, annettiin

puhekappale täpötäydelle huoneelle, joka oli ei ainoastaan juhlapuvussa

vaan juhlatuulellakin.

Sekä Ida Aalberg että Böök olivat jo ulko-olennoltaankin erittäin

viehättäviä jalojen rakastavien edustajia. Molemmat nuoria,

solakkavartaloisia ja sitä itsetietoista hehkua täynnä, jonka tunto

kasvavasta kyvystä synnyttää. "Nti Aalberg kerrassaan valloitti

yleisön." Hänessä oli totuutta ja lämpöä ja liikunnot olivat kauniit.

"Varsinkin loppukohtauksessa hän ihastutti katsojaa. Sielukkaana, mutta

samalla taiteellisesti yksinkertaisena, sopusuhtaisena ja

plastillisesti täydellisenä vaikutti sanaton näytteleminen

sydäntäkouristavasti: sitä kannatti hieno, runollinen innostus ja

samasta pohjasta lähtenyt oikea, älykäs käsitys. Esitys voitti mitä nti

Aalberg ennen oli antanut, ja kieltämättä olisi monella Valpurin

esittäjällä paljo suuremmillakin näyttämöillä ollut yhtä ja toista

opittavaa nuorelta suomalaiselta taiteilijattareltamme." Böökkin

puolestaan osotti melkoista edistystä, joskin paikottain liiottelu

intomielisessä lausunnassa ja kiihkoilu liikunnoissa viittasi juurikään

suorittamaansa kouluun. Hänen käsityksensä tehtävästä oli kuitenkin

oikea, ja yleisvaikutus hänestä oli se, että tässäkin oli kypsymässä

kelpo ja miellyttävä näyttelijä. Axel Ahlbergin Haakon kuningas oli

moitteettomampi kuin olisi voinut odottaa, jopa hyväkin, Vilho

mustaveli Knuuttina täytti taidokkaasti tehtävänsä, joka ei ole

miellyttävimpiä, Leino [vasta taudistaan toipuneena] esitti piispan

osan myötätuntoa herättävästi, ja samoin oli useimmilla muillakin

osansa menestyksessä. "Suosionosotukset kasvoivat kasvamistaan. Nti

Aalberg ja Böök huudettiin esiin useita kertoja, ja niin myös Vilho ja

Ahlberg kumpikin vuoroonsa." -- Näytelmä meni vielä neljä kertaa

peräkkäin ja tietenkin esitys tuli yhä pyöreämmäksi.

Uusi ohjelma tuli 25/11: K. Slöörin suomentama Björnsonin 2-näytöksinen

_Vastanaineet_ ja 1-näytöksinen H. Réberin soma laulunäytelmä

_Vanhan viuluniekan lempi_ (Papillotes de Mr Benois). Björnsonin

runollinen kuvaus näyteltiin erittäin hyvin. Neidit Avellan

(kotiopettajatar-kirjailijatar) ja Aalberg (nuori rouva) suorittivat

osansa kyvykkäästi; Böök (nuori mies) oli sentään kylmänlainen.

Jälkikappaleessa esiintyivät nti Hacklin, jonka ääni näyttäytyi

huomattavasti kehittyneen, eräs amatööri (Aug. Tavaststjerna) ja

Pesonen.

Joulukuu alettiin antamalla kaksi kertaa Kylänheittiö, osaksi uudestaan

miehitettynä. Nimiroolissa Axel Ahlberg esiintyi ensi kerran, mutta hän

oli enemmän tunteellinen rakastaja kuin heittiö; nti Hacklin oli Finum

Rószi ja lauloi laulunsa paremmin kuin hän tapasi itse luonteen; nti

Rosendahl oli viehättävä nuorikkona. Toisena iltana 5/12 eräs

laulukuoro ennen näytännön alkua lauloi keisarihymnin ja Maamme-laulun,

syystä kun keisari kolme päivää ennen, matkalla Livadiasta Moskovaan,

oli pelastunut rautatiellä toimeenpannusta murhayrityksestä.

Ruotsalaisessa teatterissa oli samaan aikaan samanlainen mielenosotus.

-- Viimeinen uutuus ennen joulua oli 12/12: Vilhon suomentama Richard

Sheridanin maailmankuulu komedia _Parjauspesä_. Kappale, joka vaati

melkein kaikki teatterin voimat, näyteltiin vauhdikkaasti ja

koomillisen vaikuttavasti.

Pääosissa esiintyivät Vilho -- Peter Teazle, nti Avellan -- lady

Teazle, Böök -- Charles Surface, Ahlberg -- Josef Surface, Kallio --

sir Oliver, nti Aalberg -- Mary j.n.e. Esityksen tunnustetaan

herättäneen yleistä tyydytystä, jota paitse kiitetään luontehikkaita

englantilaisia pukuja. Nti Avellan oli muitten edellä näyttelemisen

värikkäisyydessä ja todenperäisyydessä, jonka ohella Böök mainitaan

lämpimästä, nuorekkaasta Charles Surfacestaan. Kun esitys oli enemmän

vakaantunut, suotiin yhä useammille kiittäviä mainesanoja, niin

Pesoselle, Kalliolle, rva Lundahlille, nti Aalbergille, Tervolle,

Kiviselle, Aspegrenille ja Leinolle; mutta muistutuksia tehtiin Vilhon

ja Ahlbergin käsitystapaa vastaan.

Päättyneeseen syyskauteen luo Emilie Bergbom kirjeessään nti

Elfvingille (15/12) yleiskatsauksen, joka välittömyytensä tähden on

sanomien arvosteluja arvokkaampi:

"Teatteri on menestynyt taiteellisesti hyvin, mutta taloudellisesti

huonosti. Että Ruotsalaisenkin teatterin on käynyt huonosti ei ole

mikään lohdutus. Sheridanin nerontuotteen olemme me mielestäni

esittäneet todella erinomaisella tavalla.[8] Et voi uskoa kuinka olimme

iloisia, että se onnistui niin hyvin. -- Axel Ahlberg edistyy melkein

rooli roolilta. Hän hallitsee oikein hyvin ääntänsä, entinen

teeskentely lausumisessa on miltei kokonaan kadonnut, ja hän sanoo

sanottavansa ymmärtävästi ja selvästi, ääni on soinnukas ja miehinen ja

vivahduttamista vastaan on vähä muistutettavaa. Liikunnot ovat tosin

vielä raskaanlaisia ja vähän kömpelöitä, mutta käsivarsiaan hoitaa hän

jo paljon, paljon paremmin; jalat ja ennen kaikkea kävely vaatii vielä

paljon työtä, ennen kun hän saa ne valtaansa. Kuninkaana Aksel ja

Valpurissa on hänellä suuri menestys. -- Kaarolan paras tähänastinen

rooli on lady Teazle; tyytyväisyys on ollut yleinen. Hän liikkuu siinä

vapaammin ja sujuvammin kuin missään toisessa roolissa. Hänen

Mathildansa Vastanaineissa oli todella erinomainen, mutta tämä luonne

on niin hämärä ja umpimielinen, ettei suuri yleisö ollenkaan ymmärrä

sitä. Kumma kyllä ei kappale herättänyt suosiota, vaikka se näyteltiin

sangen hyvin. -- Ida Aalberg astuu varmin askelin todellista

taiteellisuutta kohti. Vahinko vain ettei hän ole oikein terve; hän on

liian heikko kestääkseen niin ankaraa työtä kuin hänellä on ollut tänä

syksynä. Nyt hän kuitenkin on saava enemmän vapautta. Kiltti ja

myöntyväinen hän on ollut meitä kohtaan ja työssään teatterissa.

Rosendahl ja Hacklin ovat nekin kilttiä kuin ennen, rva Lundahlilla on

paljo huolia leskenä neljän lapsen kanssa. -- Vilholla on nykyään

erittäin taiteellinen puuska. Hän on ollut tavattoman terve ja

osottanut näyttelemisessään odottamatonta voimaa. Leino on tautinsa

jälkeen esiintynyt ainoastaan pienemmissä tehtävissä. Böök on paljon

edistynyt matkallaan ja osottaa liikunnoissaan melkoista siroutta.

Kivinen on kiltti ja ahkera, mutta näyttää vielä lapselliselta

näyttämöllä, Parjauspesässä hän oli varsin hyvä. Nuori oppilaamme

Weckman herättää mitä parhaimpia toiveita. -- -- Raha-asiat ovat

yhä edelleen _hyvin_ huonolla kannalla huolimatta suuresta

säästäväisyydestämme."

Bergbom-sisarukset asuivat nyt niinkuin jo ennen ja sittemmin koko

elämänsä ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa,

Antinkadun varrella 4 (vaikka eri aikoina eri huoneustoissa). Heidän

asuntonsa oli aina välittömässä yhteydessä rva Augusta af Heurlinin ja

hänen perheensä asunnon kanssa, joka sisar aina pysyi heille lähimpänä

uskottuna ja ystävänä. Tämä selittää että rva Heurlinillä oli tapana

silloin tällöin avarampaan kotiinsa kutsua teatterin jäsenet sekä

läheiset ystävät illanviettoon -- niin esim. Uudenvuoden aattona 1879.

Tällaisissa, sanoisimmeko, teatterin perhekutsuissa läsnäolleet eivät

ole unohtaneet, kuinka sisarukset yhteistoimin osasivat tehdä

yhdessäolon hupaiseksi. Keskustelu päivän asioista sujui vilkkaasti,

laulu Kaarlon säestäessä helkkyi heleästi, ja aina oli Antti Jalavalla

joku erityinen aihe puheenpitoon. Ymmärtäähän sen että tällaisella,

yhteishenkeä herättävällä seurustelulla, jossa ei luokkarajoja

havaittu, oli merkitystä taidelaitoksen työhönkin katsoen -- jonka

ensimäiset kypsät hedelmät juuri näihin aikoihin poimittiin.

Kevätpuoli näytäntökautta ja samalla uusi kymmenluku, se ajanjakso,

jonka runous ja taide meillä niinkuin muuallakin pohjoismaissa on

todellisuustavottelun leimaama, alkoi merkitsevästi kyllä

Nummisuutarien esittämisellä uudenvuoden-, se on Kiven muisto-päivänä.

Olihan se kuvauksen puolesta todellisinta mitä kirjallisuudellamme oli

näyttämölle tarjottavana. Ennen näytäntökauden loppua oli teatteri jo

osottava, että se tahtoi olla mukana ajan riennoissa ja kykeni

tulkitsemaan ja levittämään aikakauden uusia aatteita.

Kolme päivää myöhemmin (4/1) oli uusi ohjelma, joka käsitti kolme

pikkukappaletta, kukin 1-näytöksinen: Ensi lempi, E. N(ervander)in

kirjoittama "joulukuvaus" _Pikku Suometar_[9] ja Adamin laulunäytelmä

_Nyrnbergin nukki_. Kummassakin edellisessä näytelmässä suoritti nti

Aalberg pääroolin; viimemainitussa taasen nti Hacklin ja Pesonen sekä

Aug. Tavaststjerna (Miller) onnistuivat niin, että hupainen

laulukappale näyteltiin tavan takaa kevätkauden kuluessa. Siten lähinnä

Topeliuksen päivänä (14/1) Anna Skrifvarsin ja Kuningas Renén tyttären

kanssa. -- Sitä ennen (8/1) oli Kavaluus ja rakkaus uudistettu.

Näytännöstä E. Nervander, joka edellisenä vuonna erottuaan Åbo Postenin

toimituksesta oli muuttanut takaisin Helsinkiin ja kirjoitti

teatteriarvosteluja [ilman nimimerkkiä] Morgonbladetiin, lausuu m.m.:

"Ei ole helposti toivottavissa nähdä Louise Millerin osaa näyteltävän

syvemmällä ja todellisemmalla tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla

ja viehkeämmällä naisellisuudella kuin mitä havaittiin nti Aalbergin

esityksessä. Ainoastaan yksi ajatus siitä näyttikin vallitsevan

katsojissa, joihin kaunis ja jalo roolintulkinta koski ehdottomasti ja

syvästi. Yhä uudistuneet esiinhuudot, kättentaputukset ja kukkavihkot

ilmaisivat yleisön myötätunnon. Näytelmän toisen suuren naisroolin,

lady Milfordin, esitti tällä kertaa nti Avellan ja osotti hän selvästi

ja varmasti käsittävänsä sen sekä voimakkaasti ja erehtymättömästi

silmällä pitävänsä luonteen yksityiskohtiakin. Böök esiintyi ensi

kerran Ferdinandina, johon rooliin hän oli perehtynyt Strakoschin

johdolla. Hänen näyttelemisessään oli voimaa ja lämpöä, jonka nuori

kyvykäs näyttelijä luullaksemme saattaisi antaa puhjeta esiin

hehkuvamminkin sentähden menettämättä tasapainoansa. Vilhon Wurm oli

läpiharkittu ja luontehikas, mutta Leinon luonnonlaadulle oli

presidentin rooli hyvin vieras." -- --

Sama näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa, jota paitse tammikuun

loppupuolella esitettiin Jane Eyre, Valapatto ja Parisin veitikka, joka

viimemainittu oli niitä rooleja, joissa nti Avellan nuorekkaalla

reippaudella ja samalla taiteellisen hienoilla yksityispiirteillä

enimmän viehätti katsojia; jälkikappaleessa, Taiteen harrastuksessa,

esiintyi nti Vikström, joka pääasiassa oli työskennellyt oopperassa,

viimeisen kerran (21/1). -- Tämän jälkeen oli jälleen valmiina yksi

näytäntökauden tärkeimpiä uutuuksia, nimittäin Elisabeth Löfgrenin

suomentama Björnsonin murhenäytelmä _Maria Stuart Skotlannissa_;

ensi-ilta 27/1 (kaikkiaan 3 kertaa). Tässä draamassa, Nervander

sanoo, oli nuorelle teatterille annettu tehtävä, josta askel

shakespeareläiseen ohjelmistoon ei ollut kovin pitkä. Mitä suoritukseen

tulee ei sitä hänestä voitu sanoa loistavaksi voitoksi, mutta kumminkin

urhoolliseksi ja kunniakkaaksi taisteluksi, josta moni kaunis

sankariteko oli kerrottavana.

Nuori Maria Stuart oli suurempi ja vaikeampi tehtävä kuin nti

Avellanilla ennen oli ollut. Kieltämättä hän älykkäästi tulkitsi

roolin, mutta jollei huikentelevainen, onneton kuningatar sittenkään

tullut katsojalle täysin selväksi, eikä herättänyt myötätuntoisuutta,

niin oli syy enemmän tekijässä kuin näyttelijättäressä. Epävarmasti

väikkyen historiallisen kuvaajan ja draamallisen luojan välillä

Björnson on kyhännyt naishaamun, jonka esittäminen on pulmallisimpia.

Parhaiten onnistui nti Avellan Darnleyn ja Rizzion murhakohtauksissa

sekä tavatessaan Bothwellin metsässä. Ylipäätään olisi kuvauksessa

_kuningattaren_ pitänyt esiintyä selvemmin, jonka ohella olisi tarvittu

enemmän suloa ja pehmeyttä toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa;

vihdoin olisi ollut säästäväisemmin käytettävä suuria liikuntoja, joita

kyllä nähdään kuuluisillakin näyttämöillä, mutta jotka sittenkin

tositeossa paremmin johtuvat taiteilijan ja yleisön tylsistymisestä

kuin välittömästä innostuksesta. -- Ahlbergissakin huomattiin joskus

onttoa tehontavottelua, mutta silti hän hienolla ja varmalla

käsityksellä kykeni luomaan runollisen kuvan Darnleysta, joka sentään

väriltään oli raskaampi kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle soveltui. --

Böökissä oli teatteri saamaisillaan oivallisen näyttelijän, joka iskien

roolin ytimeen nuorekkaalla fantasialla luo siitä kokonaisuuden. Hänen

Bothwellinsa oli jo enemmän kuin harjotelma. Daimonisesti hurmaava

piirre rohkeassa vuoristolaisjaarlissa näyttäytyi niin luonnollisesti

ja teeskentelemättä, että vain vähän kypsymistä olisi ollut tarpeen ja

luoma olisi ollut mallikelpoinen. -- Leinon John Knox oli kaunis ja

sopusuhtainen, joskaan emme täysin luota sen historiallisuuteen.

Niinkuin näyttelijä oli roolin ajatellut, hän suoritti sen

johdonmukaisesti ja selväpiirteisesti. Liikunnot olivat soveliaat ja

joskus teeskentelemättömässä arvokkaisuudessaan plastillisen kauniit.

-- Rizzioksi oli Kivinen liian nuori, vaikka hän kyllä teki parastaan

viekkaan ja pelkurimaisen italialaisen laulajan ja diplomaatin

kuvaamiseksi. -- Sivurooleissa nähtiin Vilho -- Ruthwen, ansiokas

tapansa mukaan, Tavaststjerna -- Morton jaarli, nti Hacklin -- William

Taylor (näyttelijätär esitti aika somasti nuorukaisroolin sekä puheosan

että pienen laulun) j.n.e.

Tänä vuonna oli teatteri ensi kerran Runebergin päivänä (5/2)

Helsingissä. Juhlanäytäntö alkoi _Severin Falkmanin_ järjestämällä

viidellä kuvaelmalla _Hirvenhiihtäjistä_. Ensimäisessä nähtiin Pietari

ja Matti varhaisella aamulla, lumihiuteiden leijaillessa maahan,

hiihtävän kartanolle; toisessa: metsästäjät saarella ryhmittyneinä

kaadetun hirven ympärille, kolmannessa: rusopartanen Ontro tuvassa

tarjoskelemassa tavaroitaan talon naisväelle, neljännessä: Matti

kosimassa kangaspuissaan istuvaa Hetaa ja viidennessä: kihlajaisten

vietto ja tanssi tuvassa. Viimeisessä kuvaelmassa 8 tyttöä ja 4 poikaa

tanssi "kolmen enkeliskaa" sydämen pohjasta, niin että ilo syttyi

salongissakin. Oivalliset kuvaelmat, joiden sanotaan olleen

luontehikkaampia ja taiteellisempia kuin piirustukset Hanna ja

Joulu-ilta runoelmien korupainoksissa, miellyttivät suuresti, ja

Falkman huudettiin esiin.

Kuvaelmien väliaikoina saatiin kuulla Runebergin sepittämiä, Collanin,

von Schantzin, Lindbladin ja Kjerulfin säveltämiä lauluja, joita rva

Emmy Achté, nti Naëmi Ingman sekä hrat Bergholm ja Holm esittivät.

Yleisö oli hyvin mielissään että sai pitkän ajan päästä kuulla näitä

oopperalaulajia, eivätkä suosionosotukset vaienneet ennen kun rva Achté

ja Holm olivat toistamiseen laulaneet Pilven veikon kaksinlaulun, ja

jälkimäinen laulun "Turha toivomus". Ohjelman viime osastossa Ida

Aalberg lausui Torpantytön ja Kaarola Avellan Maamme-laulun, johon

näytäntö päättyi. -- Mutta vielä on mainitsematta illan draamallinen

puoli, Tuokon suomentama, Runebergin _En voi_, joka nyt meni ensi

kerran, vaikka eräästä kirjeestä, jonka rva Fredrika Runeberg 1872 on

kirjoittanut Emilie Bergbomille, nähdään että runoilija jo silloin

oli myöntäen vastannut kysymykseen, saataisiinko se näytellä

suomenkielellä. Esittäjät olivat: Ida Aalberg -- Julia, Leino -- von

Dann ja Ahlberg -- Axel Frank, ja ensimäisestä sanotaan, että hän loi

aivan alkuperäisen, viehättävän kuvan Juliasta. Sama kappale annettiin

samana iltana ruotsalaisellakin näyttämöllä. Arkadia oli täpösen

täynnä; Uusi teatteri "likimailleen täysi".[10]

Kahden viikon päästä tuli 19/2 Vilhon suomentaman, ohjelmistossa

kolmannen Molièren komedian, _Porvari aatelismiehenä_, ensi näytäntö.

Päärooli oli tietenkin Vilhon käsissä, joka osasi koko illan pitää

itserakkaan Jourdainin naurun keskipisteenä. Sillä joskaan ei hänen

esityksessään ollut sitä mehua, joka tulvii Molièren luomissa, hän

kumminkin osotti kiitettävää johdonmukaisuutta ja älykkäisyyttä

yksityispiirteiden yhdistämisessä hupaiseen kokonaiskuvaan. Rva

Aspegren oli heleine, iloisine naurunpuuskineen oivallinen Nicole, ja

nti Avellan niin etevä Lucile, että tyystin huomasi hänen olleen

tilaisuudessa tutkia paraimpia esikuvia siellä missä Molièren

traditsionit vielä elävät. Myöskin Ahlberg (Cléonte), Weckman

(Covielle), nti Stenberg (rva Jourdain), rva Lundahl (Dorimène) ja

Kivinen (Dorante) olivat hartaita tehtävissään, vaikka tietysti ei

yksikään heistä voinut olla täysin perehtynyt molièrelaiseen henkeen ja

sävyyn.

Edellisestä on jo käynyt ilmi, että teatterin tointa elähytti innokas

harrastus antaa parasta, mitä se kykeni. Molière, Holberg, Sheridan,

Schiller, Oehlenschläger edustivat vanhempaa, Anzengruber, Björnson

y.m. uudempaa, Runeberg, Topelius, Kivi kotimaista draamaa, ja

arvostelut todistavat näyttelijäin miltei jokaisen uuden tehtävän

mukana astuneen askeleen eteenpäin. Nyt on edessämme tapahtuma, joka

muodostui tämän näytäntökauden innostuneen riennon huippukohdaksi.

Tarkotamme ensimäisen _Henrik Ibsenin_, mainion _Noora_-näytelmän

esittämistä, joka sattui 25 p. helmik. Jo edeltäkäsin odotettiin iltaa

suuremmalla uteliaisuudella kuin ainoatakaan edellistä suomalaista

puhenäytäntöä. Noora oli ilmestynyt 1879 ja kaikkialla Pohjoismaissa

herättänyt mitä kiihkeintä keskustelua. Jopa oli meilläkin -- kiitos

sanomalehtiselostelujen ja jonkun määrän alkukielisiä kappaleita --

kysymys: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? alkanut tulla

väittelyn alaiseksi. Salonki täyttyi siis yleisöstä, jonka

mielenjännitys ei ollut vähempi kuin oopperan premiääreissä tavallinen.

Minkälaiseksi näytäntö kehittyi, Nervander kertoo Morgonbladetissa:

"Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto suomalaiselle

näyttämölle. Henrik Ibsenin 'Et Dukkehjem' esitettiin lukuisalle,

intelligentille yleisölle, joka jännitetyllä, tavasta melkein

hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen

sydäntäkouristavia kohtauksia ja jonka mielen erinomainen esitys

vastustamattomasti kiinnitti. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla,

jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla

suorittaisi Nooran roolin. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen

näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kun esirippu

oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi

ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen

hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili

arvokkaasti esitysten kanssa Europan ensiluokan näyttämöillä.[11]

Nooran roolilla on nti Aalberg kieltämättä astunut todellisen

taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä hänen

loistavaan voittoonsa. Illan kuluessa huudettiin nti Aalberg kymmenen

kertaa esiin sekä sai näytännön lopussa kaksi komeaa kukkavihkoa.

Vaikka näytännön onnistuminen ensi sijassa on luettava tämän nuoren,

mieltäkiinnittävän näyttelijättären ansioksi, niin noudatamme vain

sulaa oikeutta, kun me nyt jo huomautamme oivallisesta tavasta, millä

toisetkin esiintyjät myötävaikuttivat illan tulokseen. Joka rooli

suoritettiin hyvällä luonnekuvauksella ja tavalla, joka näytti mikä

taiteellinen henki luo eloa ja voimaa suomalaiseen näyttämöömme.

Kappaleen näyttämöllepanokin oli mallikelpoinen. Näyttämöllinen

järjestely oli yksityiskohtia myöten yhtäpitävä sen kanssa mitä nähtiin

Kristianian teatterissa, kun sama kappale esitettiin siellä."

Näin arvostelija kirjoittaa tavalla, joka muistuttaa innostuneita

ooppera-arvosteluja. Mutta kuinka suuri Nooran menestys oli, näkyy

kumminkin parhaiten siitä että se tänä keväänä esitettiin vielä

kymmenen kertaa Helsingissä ja kolme kertaa Turussa, siis kaikkiaan 14

kertaa! Useammin nähtyään kappaleen Nervander palaa esitykseen ja

lausuu silloin:

"Tositaiteilijana nti Aalberg suorittaa vaikean tehtävänsä. Ihmeteltävä

kyky, millä hän, niinkuin näyttää, ilman vähintäkään vaivaa, eksyttävän

todellisesti ilmisaattaa luonteen nopeat vivahdukset, on verrattava

ainoastaan siihen nuorekkaaseen voimaan, millä hän peittää mitä

luonnekuvauksessa on väärää[12] ja luo sen näkyviin semmoisena, joksi

Ibsen luultavasti on tarkottanut kuvansa. Jos tahtoisi huomioon johtaa

esityksen ansioita, tulisi viitata miltei joka repliikkiin paitse

korkeintaan muutamiin harvoihin, joihin mielestämme pannaan liiallinen

paino.[13] Pitäen silmällä myöskin roolin vaikeutta saattanee

liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi

mitä ainoakaan näyttämöllinen naistaiteilija Suomessa tähän saakka on

aikaansaanut. -- Hra Böök on älykkäästi käsittänyt Helmerin roolin ja

esittänyt sen ilta illalta varmemmin ja menestyksellisemmin. Useissa

kohtauksissa hän näyttelee erittäin ansiokkaasti sekä saavuttaa

kolmannen näytöksen alussa hienon ja sattuvan luontehikkaisuuden. Hra

Ahlberg on tohtori Rankin osassa saanut tehtävän, jota hän

täydellisesti hallitsee. Viimeisen repliikkinsä: 'Ja kiitos tulesta'

hän lausuu, mielestämme, liian intomielisesti, kuitenkaan saamatta

tajuttavaksi sanoihin kätketyn syvemmän ajatuksen. Hra Leino antaa

naamioituksessaan ja käsityksessään havainnollisen kuvan Krogstadista.

Ensimäisessä ja kolmannessa näytöksessä hän on joka kerralla onnistunut

hyvin, jota vastoin hän toisessa näytöksessä oli paras ensi iltana,

mutta seuraavina hän on yhä enemmän koettanut antaa repliikeilleen

jonkinlaista sukkeluuden sävyä, joka on vastenmielinen. Rva Lundahl on

vieras rva Linden tapaisille rooleille ja puheludraamalle yleensä. Hän

on toki pyytänyt vakavasti ja hartaasti perehtyä tehtäväänsä ja

yhteisnäyttelemiseen, kuitenkaan onnistumatta painaa siihen

persoonallista leimaa. Nti Stenberg ansaitsee tunnustusta Anna-Maijan

pienen roolin yksinkertaisesta esittämisestä."

"Vihdoin on ilahduttavaa merkitä, että ansiokas tapa, millä Suomalainen

teatteri on esittänyt, muutenkin kuin päärooliin nähden, vaikean

näytelmän, on herättänyt kunnioitusta ja huomiota semmoisillakin

tahoilla, joilla tähän saakka ei ole katsottu maksavan vaivaa välittää

koko yrityksestä taidelaitoksena."

Yhtä merkillinen kuin Nooran näytteleminen oli puhtaasti taiteelliselta

kannalta, oli se sentähden että Suomalainen teatteri sen kautta ensi

kerran otti palvellakseen sitä uutta, entisiä romanttisia ihanteita

hylkivää ja yhteiskuntaelämän sovinnaisia käsitteitä mullistavaa

henkistä virtausta, joka pohjoismaissa tunnetaan realismin,

todellisuustavottelun, nimellä ja täällä vastaa naturalismia, se on

ehdotonta luonnontavottelua, Ranskassa. Kirjallisena suuntana juontui

pohjoismainen realismi kyllä ranskalaisesta naturalismista, mutta

perinnäisen maailman- ja elämänkäsityksen erilaisuus vaikutti

kuitenkin, että, huolimatta siellä täällä esiintyvistä suoremmin

naturalistisista pyrinnöistä, todellisuustavottelu pohjoismaissa ja

varsinkin suurissa norjalaisissa draamallisissa runoilijoissa kohdistui

yhteiskunnallista ja sukupuolten keskinäistä elämää sekä yksilön

ihmisyyskehityksen ehtoja -- totuutta ja vapautta -- koskeviin

kysymyksiin. Valaisevan esimerkin ranskalaisen naturalismin ja

pohjoismaisen realismin erikoisuudesta näemme siinä, että juuri

samaan aikaan kun Zola hämmästyttää ja pelottaa maanmiehiään

Nana-romaanillaan, jossa hän häikäilemättömimmällä paljastamisinnolla

kuvaa toisen keisarikunnan äärimmäistä turmelusta, saapi Ibsen

Noora-draamallaan neljän kansan sivistyneet piirit mitä kiihkeimmin

väittelemään miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa aviossa sekä naisen

vapauttamisesta perinnäisistä siteistä, hänen itsenäisyydestään ja

ihmisarvostaan yhtä hyvin aviossa kuin kansalaisena.

Etenkin Brand-draaman (1866) kautta, jota innostuksella luettiin

monessa maalaispappilassakin ja yleensä käsitettiin puhtaasti

uskonnolliselta kannalta, oli varhaisempi Ibsen tullut tunnetuksi

Suomessa, mutta "uudenaikainen" Ibsen, joka ensi kertaa astuu esiin

kappaleessa Yhteiskunnan tuet (1877) ja joka siitä lähtien mahtavalla

näytelmäsarjalla on niin suuresti vaikuttanut pohjoismaiseen

elämänkäsitykseen, ei ollut ainakaan yleisemmin meillä kotiutunut ennen

kun Nooran synnyttämä herätys tapahtui. Ja herätyksen välittäjä oli

Suomalainen teatteri. Näytännöt herättivät niin yksityisissä

seurapiireissä kuin sanomissakin väittelyn, josta ei näyttänyt loppua

tulevan. Emme tiedä tapahtuiko meillä niinkuin Tukholmassa että lopulta

iltakutsuilla ilmotusten kautta suorastaan pyydettiin ettei Noorasta

puhuttaisi, mutta varmaa on että meilläkin väittelyä jatkettiin

väsymykseen saakka. Mitä _julkiseen_ väittelyyn tulee, viittaamme

ainoastaan muutamiin tosiasioihin. Nooran suomennoksen johdosta, joka

oli painosta ilmestynyt, tapaamme Morgonbladetissa jo ennen

näyttelemistä laajan selostelun sekä ensimäiset väittelykirjoitukset

(Ernstin ja X:n) kysymyksestä: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan?

Sitten piti meidän silloinen Ibsenin erikoistutkija tri V. Vasenius

(hän oli tohtoriväitöskirjassaan käsitellyt Ibseniä) yliopiston

juhlasalissa viisi esitelmää Ibsenin ja Björnsonin nykyajan draamoista,

joka tietysti kiihotti keskustelua, ja sen jälkeen Nervander julkaisi 8

palstan pituisen analyysin Noorasta, jonka lisäksi merkit W--r ja

Ignotus astuivat taistelutanterelle.[14] Viime mainittu ahdistaa

ankarasti Vaseniusta, joka tietysti ei ole vastaamatta. Lukuisien

kirjoitusten sisällyksestä sanottakoon vain, että niissä tietenkin

ryntää toisiansa vastaan uusi, yksilön vapautta puoltava näkökanta ja

vanhempi elämänkäsitys, joka asettaa avion ja perheen ja yhteiskunnan

päämäärän yksilön mielitekoja korkeammalle. Niin yleiseen, mutta kun

Noora oli keskustelun lähtökohtana, tarkotti väittely yksilön

vapaudesta tällä kertaa naisen vapauttamiskysymystä. Ja tositeossa on

Nooran esittämisen merkitys siinä, että sen kautta "naisasia" meillä

tuli päiväjärjestykseen. Ei niin ettei tällä asialla ennenkin olisi

ollut puoltajia, mutta vasta nyt se pääsi suurenkin yleisön

tietoisuuteen. Että jo aikalaiset tunnustivat Suomalaisen teatterin

ansion tässä kohden, näkee yhdestä viimeisiä Noora-kirjoituksia (Mbl

5/4)[15] jossa sanotaan: "Suomalainen teatteri on esittämällä Nooran

näyttänyt, ettei se tahdo seisoa ulkopuolella 19 vuosisadan kysymyksiä.

Ja että yleisö on ollut kiitollinen, sen todistaa aina täysi salonki

Nooraa näyteltäessä."

Olemme laajasti puhuneet Noorasta, mutta tämä kohta teatterimme

historiassa osottaa mieltäkiinnittävällä tavalla, kuinka näyttämö

vaikuttaa tekijänä kulttuurielämässä ja kuinka Suomalainen teatteri oli

kohonnut sille kannalle, että se pystyi siihen.

Maaliskuun 2 p. sattui keisari Aleksanteri II:n 25-vuotisen

hallituksen riemujuhla, jota Helsingissä vietettiin monenmoisilla,

yliopiston, ylioppilasten, teatterin ja kaupungin toimeenpanemilla

juhlallisuuksilla. Suomalaisen teatterin näytäntöön oli kokoontunut

täysi huone juhlayleisöä, ja ohjelma alkoi Eläköön armias-laululla,

jonka lukuisa mies- ja naiskuoro suoritti ja johon liittyi eläköönhuuto

hallitsijalle. Sen jälkeen seurasi Falkmanin järjestämä kuvaelma, jonka

tarkotus oli muistoon saattaa kuluneen 25 vuoden valtiolliset ja

yhteiskunnalliset uudistustoimet: valtiopäivät (rva Lundahl, Leino,

Aspegren, nti Rosendahl), asevelvollisuus (nti N. Ingman), rahanmuutos

(nti Titti Avellan), kansakoulu (nti Edith Böök) ja Suomenkieli (nti

Anni Hacklin). Sitte Ida Aalberg lausui Suonion sepittämän

juhlarunoelman ja lopuksi näyteltiin Lea ja _Saimaan rannalla_, uusi

Bergbomin laatima laulukappale, joka viehätti alkuperäisillä

karjalaisilla puvuillaan, lauluillaan ja tansseillaan ja joka päättyi

keisarihymnin esittämiseen. -- Muutoin on maaliskuun näytännöistä

erikoisesti mainittava vain pari, nimittäin 14/3 annettu, jossa

(Haapaniemen hanhenpojassa) nti Rosendahl esiintyi viimeisen kerran,

hän kun oli mennyt kihloihin tri Szinnyein kanssa (eroava näyttelijätär

sai johtokunnalta suomalais- ja unkarilaisvärisillä nauhoilla

varustetun kukkavihkon) sekä nti Avellanin resetti-ilta 18/3 (Angelo),

jolloin taiteilijattaren osaksi tuli lämpimät tunnustukset hänen

harrastuksistaan.

Huhtikuun 2 p. näyteltiin Noora seitsemännen kerran kukkuroillaan

täydelle salongille. Illan tulo oli määrätty nti Aalbergin hyväksi.

Paitse tavallisia suosionosotuksia ja kukkasadetta sai näyttelijätär

pysyvämpiäkin lahjoja. Niistä mainittakoon kultainen rannerengas, johon

oli piirretty: (ulkopuolelle) "Ida Aalbergille Suomalaisen teatterin

ystäviltä 2/4 1880" sekä (sisäpuolelle) kymmenen hänen etevintä

rooliansa, ja viuhkanmuotoiseen kukkaiskimppuun kätketyn karinkaukalon

täynnä kultarahoja. Yhden naisten antaman kukkavihkon silkkinauhoihin

oli painettu säkeet:

"Ensimmäisnä täysin puhjenneena

Kukkaisena näyttötaidon maamme

Ruusustossa, ollos todisteena

Mitä voimme, mitä toimeen saamme,

Jos käymme uljaast' idealein teitä,

Jos hartaus ja lempi johtaa meitä."

Sekä toiseen nauhaan:

-- -- -- -- -- "Rakkaus ja työ,

Ne ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö."

Erityisesti huomattiin, että yksi somista ja suurista kukkavihkoista

oli tullut aliupseerikoulun oppilailta. -- Näytännön jälkeen oli illan

sankaritar kutsuttu pitoihin, joissa dosentti Perander puhui hänen

kunniakseen.[16]

Nooran jatkuvan menestyksen tähden tuli vasta huhtikuulla kaksi

uutuutta. Ensimäinen niitä oli sangen merkillinen, suomalaisella

näyttämöllä ja ylipäätäänkin Suomessa näyteltiin näet 9/4 ensi kerran

Beaumarchais'n _Sevillan parturi_, joka toki oopperana ja "Sevillan

Parranajajan" nimellä oli yleisölle hyvin tuttu. Lähin aihe sen

ottamiseen oli se, että K. Cronstedt-vainaja (kts. ylemp. s. 15) oli

suomentanut mestarikomedian. Esittäjistä oli Ida Aalberg -- Rosina

etevin, viehkeä ja suloinen kujeellisuudessaan, vaikka luontonsa mukaan

toiseen tapaan kuin pirteä ja sähköttävä Ida Basilier ennen; saamatta

kypsää aikaan Böökkin reippaasti suoriutui vaikeasta Figaro-roolista,

ja Leinon Basiliota kiitettiin paikottain vallan hyväksi. Mutta pääasia

oli että yhteisnäytteleminen sujui oivallisesti, toisin kuin

tavallisesti ensi-iltoina, ja että yleissävy oli niin iloinen ja vilkas

kuin suomalaisilta espanjalaisilta suinkin sopi toivoa. -- Toinen

uutuus, Benedixin 3-näytöksinen huvinäytelmä _Tuhkimus_ (Aschenbrödel),

esitettiin 21/4. Siinäkin päärooli oli nti Aalbergilla, ja vaikka se

edelliseen verraten on taiteellisesti vähäpätöinen, ei se kuitenkaan

sujuvasti esitettynä ollut katsojia huvittamatta.

Kun mainitut huvinäytelmät olivat menneet kumpikin kolme kertaa,

lähtivät Nooran esittäjät 28/4 _Turkuun_, jossa lähes 2,000 markan

kannatus oli merkitty neljää näytäntöä varten. Sitä ennen oli Emilie

Bergbom, joka seurasi mukana, kirjoittanut nti Elfvingille (24/4):

-- "Niinkuin nyt näyttää tulen maanantai-iltana Turkuun. Nti Aalberg,

rva Leino ja Böök tulevat kai samaan aikaan. Muut tulevat vasta

tiistaina, sillä maanantaina he avustavat rva Lundahlia, joka antaa

iltaman Hämeenlinnassa. Raukalla on vaikeaa neljän lapsensa kanssa ja

sentähden tahtoo teatteri auttaa häntä. Maanantai-iltana menen suoraan

teatteriin ja silloin pitäisi minun välttämättömästi tavata masinisti

ja piletinnryyjätär. Kaarlo kirjoittaa Jahnssonille ja pyytää häntä

antamaan sanan heille, jota hän ei laiminlyöne. Nooraan tarvitaan kaksi

reipasta, noin 7--9-vuotiasta lasta, tunnetko semmoisia? Niiden roolit

on pieniä, mutta kohtaus lasten kanssa on kaunis, ja sillä on täällä

aina ollut suuri menestys. Meillä on ollut eräs erittäin pirteä tyttö,

joka on näytellyt vanhemman pojan roolia. Kolmas lapsi on oleva noin

2- tai 3-vuotias, joka ei huuda kun on mentävä vieraan syliin. Ajattele

nyt kahta sopivaa tyttöä, jotka voivat olla Nooran poikia, sekä

vaatteita niille. Täällä on heillä ollut Maunun ja Laurin vaatteet.

Pikku lapsi ei näyttele, vaan ainoastaan istuu milloin hoitajattaren,

milloin äidin sylissä. -- Hyvä olisi, jos saisimme vähän suuremman

kannatuksen, 550 à 600 [iltaa kohti] olisi tarpeen. Mutta onhan Turun

yleisö koko talven nauttinut Strandbergin seurueesta, niin ettei sillä

ole rahaa eikä halua nähdä meitä. Aalberg lähtee jo 3/5 Turusta

matkustaakseen täältä Lyybekkiin, ja sitte tulee kaunis kevätilma

vaaralliseksi kilpailijaksi. Tämä tekee meidät pelokkaiksi: teatterilla

ei ole varaa menettää mitään, ja Turussa käynnit ovat, paha kyllä,

ylipäätään olleet epäedullisia." [Toisesta kirjeestä:] "Sillä aikaa

näytellään täällä Mustalaiset, ja sentähden täytyy Kivisen Turussa olla

tohtori Rank. Se on kyllä vahinko Nooralle, sillä Ahlberg on ollut

oivallinen. Kivisen hento, lapsellinen vartalo tekee hänet

sopimattomaksi esittämään skeptillistä tohtoria, mutta mitä sille

mahtaa?" --

Turussa annettiin Noora (27/4-2/5) sekä Vastanaineet ja Ensi lempi

yhden kerran (4/5). Tulot tekivät yhteensä 2,610 mk.

Helsingissä lykkääntyi sairaussattuman tähden Szinnyein suomentaman

unkarilaisen näytelmän, _Mustalaiset_ (nimitettiin kai näin sen vuoksi

että ohjelmistossa ennestään oli Mustalainen niminen kappale),

ensi-ilta toukok. 4:een. Kiitos varsinkin viehättävien unkarilaisten

laulujen näytelmä herätti mieltymystä. Suurin osa suosionosotuksista

lankesi nti Avellanille, joka draamallisen voimakkaasti esitti Rószin

osan; sen ohella oli Vilho oivallinen vanhana Zsigana. Viimeksi

huudettiin Szinnyeikin esiin.

Muutoin näyteltiin toukokuulla Schillerin Rosvot pari kertaa, ja

lopulla tuli eräs uusi Björnsoninkin kappale. Ansio siitä oli rva

Winterhjelmin, joka oli saapunut Helsinkiin. Hänen mukanaan

harjotettiin Björnsonin 2-näytöksinen _Taistelujen välillä_, ja se

esitettiin ensi kerran 25/5 näyttelijättären toimeenpanemassa

iltamassa. Vieraileva taiteilijatar oli Inga, Leino Swerre kuningas,

Ahlberg Halward Gjäla muita mainitsematta. Muutoin oli ohjelmassa

Hardangerin harjulla ja viides näytös E. Scriben draamaa Adrienne

Lecouvreur (ruotsinkielellä). Toisen kerran näyteltiin Björnsonin

kappale teatterin omassa näytännössä 27/5, pieni Chiwot'in ja Darun

ilveily _Äiti-parat_ ja Saimaan rannalla jälkikappaleina. Näytäntö

annettiin Leinon hyväksi ulkomaanmatkaa varten. Rva Winterhjelmiä

tervehdittiin lämpimästi, ja hän puolestaan näyttäytyi entiseksi

suureksi taiteilijattareksi yhtä hyvin Björnsonin draamassa kuin

onnettomana Adrienne Lecouvreurina tuossa sydäntäkouristavassa

loppunäytöksessä, missä hän kuolee hengitettyään myrkkyä kukkakimpusta.

-- Näytännöt päättyivät 30/5 Nummisuutarien esittämisellä. Sen jälkeen

seurue hajaantui kesäksi; mutta jo sitä ennen (9/5) Ida Aalberg oli

(saatuaan matkarahoja senaatilta 2,000 ja Pietarista 1,000 mk.)

lähtenyt ulkomaille yhdessä tri Szinnyein ja hänen nuoren rouvansa

kanssa, joiden vihkiminen oli tapahtunut Helsingin vanhassa kirkossa

edellisenä päivänä.

Kun niissä neuvotteluissa oopperan toimeenpanemisesta (joista Emilie

Bergbom 18/10 oli kirjoittanut nti Elfvingille) oli tultu siihen

päätökseen, ettei ainakaan teatteri ryhtyisi asiaan, alkoivat

laulutaiteilijat itse -- taiteilijapari Achté, Bergholm, Hahl, Filip

Försten, Elise Hellberg -- miettiä sitä. Tuuma näyttää olleen,

Bergbomin johtaessa ja Martin Wegeliuksen ollessa kapellimestarina,

kevätkaudella toimeenpanna 10 tai 20 oopperanäytäntöä. Yrityksen

taloudellisesta puolesta vastaisivat taiteilijat, mutta tietenkin

nojaamalla musiikkiystävien kirjoittamaan kannatukseen. Kun Lydia

Laguksen myötävaikutusta pidettiin välttämättömänä, kirjoitettiin

hänelle asiasta. Emme tiedä mitä hän vastasi eikä myöskään koetettiinko

saada kannatusta. Pääasia on että puuha raukesi tyhjiin; Lydia Lagus

palasi Italiasta vasta myöhään keväällä.

Mutta silti oopperakysymys toisessa muodossa oli päiväjärjestyksessä

koko kevätkauden. Maaliskuulla tapahtui näet että senaatti

käsitellessään teatterien anomuksia uudistetusta valtioavusta jälleen

palasi keväällä 1877 rauenneeseen fusiooniaatteeseen ja määräsi

tutkittavaksi, miten yhteistyö ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön

välillä oli aikaansaatavissa. Tämä alote johti sarjaan kokouksia ja

neuvotteluja, joissa niinkuin ennenkin puhuttiin sekä laulu- että

puhenäyttämöistä. Huolimatta kaikista ehdotuksista ja suunnitelmista,

puuha nytkin raukesi ja rajotumme sentähden seuraavaan.

Suomalaisella puolella oltiin tälläkin kertaa asiaan taipuvaisia, jopa

siinä muodossa että suomalainen puheosastokin otettaisiin mukaan -- se

oli näet, niin arveltiin, "jo kohonnut semmoiselle kannalle, ettei sen

tarvinnut pelätä kilpailua ruotsalaisen puheosaston kanssa" (U. S.

31/3). Ruotsalaiselta taholta taasen H. D. oli nyt (toisin kuin

edellisellä kerralla) ehdottomasti fusioonin puolella, siinä muodossa

että erikielisten puheosastojen rinnalle perustettaisiin kaksikielinen

(ruotsalais-suomalainen) ooppera; mutta jyrkempää ruotsinmielistä

kantaa edustavat Helsingfors ja Wiborgs tidning lehdet vastustivat

kerrassaan yhteistyötä missä muodossa tahansa -- koko ehdotus oli muka

ruotsalaista teatteria vastaan tähdätty "murhaisku". Helsingfors lehti

väitti kiihkeästi, että puheosastoilla ei voisi olla mitään muuta

yhteistä kuin puvusto eikä oopperaa ollenkaan tarvittu. "Oopperan

harrastaminen kummassakin teatterissa on ollut kallis erehdys ja se

olisi sitä nykyään entistä enemmän, kun venäläinen Aleksanterin

teatteri oli hankkinut itselleen italialaisen oopperan(!)".[17] Vaikka

Ruotsalainen teatteri kokonaan menettäisikin valtioapunsa, on sen

sittenkin kieltäytyminen yhteistyöstä. Ja tämä jyrkempi mielipide pääsi

voitolle -- vaikka eräässä kokouksessa[18] semmoiset miehet kuin O.

Donner, L. Mechelin ja M. Wegelius valittiin ajamaan H. D:n puoltamaa

fusioonimuotoa.

Asian lopullisesta ratkaisusta Emilie Bergbom kirjoittaa nti

Elfvingille (10/5):

"Torstai-iltana [6/5] tuli vihdoin vastaus Ruotsalaisen teatterin

kannatusyhdistykseltä. Venytettyään asiaa kaksi kuukautta he vastaavat,

että fusiooni ei voi tulla kysymykseen, sillä he ovat jo ottaneet

intendentin Ruotsista ja suurimman osan jäsenistöäkin j.n.e. Vastaus on

ehdoton, mutta kohtelias, ja jos he olisivat olleet niin rehellisiä,

että olisivat kohta antaneet suoran tiedon kannastaan, niin ei siitä

olisi mitään sanottavaa, mutta tämä viivytys on ollut sietämätön.

Tänään jätetään meidän valtioavunanomuksemme [uudestaan] senaattiin.

Saa nähdä mikä vastaus tulee? Jollemme saa samaa mitä meillä tähän asti

on ollut, nimittäin 24,000 mk, niin en tiedä mitä tulevana vuonna on

tehtävä."

Fusiooniehdotuksen lopullisesti rauettua senaatti 26 p. toukok. myönsi

Suomalaiselle teatterille pyydetyn valtioavun, ja kesäkuulla päätös

korkeimmassa paikassa vahvistettiin.

Tänä vuonna Ruotsalainen teatteri oli ilman kilpailua saanut

toimeenpanna oopperanäytäntöjä, mutta ei menestys sittenkään ollut

toivonmukainen.[19] Näin ollen teatterin kannatusyhdistys päätti

kokonaan luopua lyyrillisen näyttämön ylläpitämisestä. Luultavasti

olisi päätös ollut toisellainen, jos suomalainen laulunäyttämö

olisi ollut olemassa. Sillä kilpailuahan varten ruotsinmieliset

oikeastaan olivat oopperansa perustaneetkin. -- Vaikuttavana syynä

lakkauttamispäätökseen oli muutoin sekin, että kotimaiset

laulutaiteilijat yhä edelleen olivat kieltäytyneet laulamasta

ruotsalaisella näyttämöllä, jollei fusioonia syntyisi. Niin oli tehnyt

nti Fohström, joka loistokkaasti esiinnyttyään Italiassa palasi kotiin

toukokuun keskivaiheilla, ja niin myöskin Bruno Holm, jolle tarjottiin

200 mk kuussa (venäläiset tarjosivat, hekin turhaan, 600). -- Tässä

sopii mainita, että tri Grefberg kävi pyytämässä nti Aalbergiakin

Ruotsalaisen teatterin palvelukseen, "käskien hänen itsensä määräämään

palkkansa -- kuinka paljo vaan tahtoo". Vastaus oli kieltävä. Silloin

toinen lausui: "Ehkä saan tulla toiste, kun olette asiaa miettinyt",

johon taiteilijatar virkkoi: "Tulla saatte, mutta kyllä vastaus on

oleva sama."

Ymmärrettävää on että laulukykyjemme tulevaisuus oli huolestuttava, kun

oopperatuumat raukesivat, emmekä erehtyne, jos oletamme usean heistä

syyttäneen Bergbomia siitä, että heidän toiveensa kotimaiseen

laulunäyttämöön nähden pettivät. Kumminkin he tekivät siinä väärin,

sillä kaikki he olivat itsestään ja ennen valinneet taiteilijauransa.

Ainoana poikkeuksena on ehkä Hahl mainittava, jonka hänen menestyksensä

Marcelina Hugenoteissa houkutteli pois yliopisto-opinnoista. -- Nti

Fohström yksistään jatkoi alkamaansa loistavaa taiteilijauraa ulkomaan

näyttämöillä. L. N. Achté tuli 1881 kanttoriksi Helsingin vanhaan

kirkkoon. Hänen puolisonsa rva Emmy Achté jatkoi 1880-81 opintojaan

Dresdenissä ja perusti sitte miehensä kanssa 1883 Helsingin lukkari- ja

urkunistikoulun. Oopperalaulajattarena rva Achté myöhemmin on

esiintynyt vain 1891-92 näytännöissä, jotka hän itse muitten

kotimaisten laulajien mukana toimeenpani. Lydia Laguksen taiteilijauran

katkaisi, niinkuin alempana saamme nähdä, armoton tauti. Bruno

Holmin ura tuli sitäkin lyhemmäksi, niinkuin on kerrottava

seuraavassa luvussa. Bergholm oli ainoa, joka oli saanut viran --

laulunopettajanviran Helsingissä (aliupseerikoulussa). Kun lisäksi

muistamme, että Ida Basilier jo ennen oli mennyt naimisiin ja muuttanut

Norjaan sekä että pari muuta laulajatarta jonkun ajan päästä meni

naimisiin, käy nähtäväksi kuinka lyhyessä ajassa se taiteilijaryhmä

hajaantui ja, niin sanoaksemme, katosi kuulumattomiin, jonka kykyyn ja

innostukseen Suomalainen ooppera oli nojannut. Että useat heistä

kuitenkin ovat vaikuttaneet uuden soitannollisen kevään hyväksi, se on

hyvin tiettyä, vaikka se on ulkopuolella tätä kertomusta.

_Arthur Lundahlissa_ (kts. ylemp. s. 13) puheseurue menetti lahjakkaan

jäsenen, josta olisi voitu paljon toivoa, ellei hän jo teatteriin

tullessaan olisi ollut taudin heikontama. Hänellä oli luontainen kyky

välittömästi ilmaista tunteitaan, mutta epäselvä ääntäminen esti häntä

näyttelijänä edistymästä korkeammalle asteelle. Kuitenkin hän

Viuluniekassa y.m. rooleissa teatterin ensi aikoina sai paljon

teeskentelemätöntä tunnustusta. -- Toinenkin kuolemantapaus kuuluu

tähän aikaan, nimittäin 25-vuotiaan (9/8 1855) _Kaarlo Edvard Törmäsen_

22/3 1880. Hän oli jo 1878 eronnut teatterista, mutta senkin jälkeen

palvellut sitä samalla tavoin kuin hän parhaiten oli sitä tehnyt

seurueen jäsenenä ollessaan, se on suomentamalla näytelmiä

eri kielistä. Siihen hänellä olikin enemmän lahjoja kuin

näyttelemiseen.[20]

Elämästä toverien kesken on kerrottavana, että näyttelijät marraskuulla

1879 kääntyivät kirjelmällä teatterin johtokunnan puoleen

ilmottaakseen, että he kokouksessa 6 p. mainittua kuuta olivat

päättäneet perustaa "_eläkerahaston_ nykyisten ja tulevien jäsenten

hyväksi". Tämän yrityksen hyväksi he pyysivät johtokuntaa myöntämään:

1) kaikki n.s. sakkorahat (jotka olivat suoritettavat erinäisistä

laiminlyömisistä ja järjestyksenloukkauksista), 2) tulot yhdestä

näytännöstä vuosittain joka kaupungissa, missä teatteri näytteli, sekä

yhdestä iltamasta, laulajaisista tai arpajaisista, ja 3) kaikki ne

varat, jotka mahdollisesti lahjain, testamenttien ja yleisten keräysten

kautta ovat tarkotusta varten kootut. Tämän kirjelmän alla luettiin

seuraavat nimet: _Ida Aalberg, Axel Ahlberg, Aurora Aspegren, Aug.

Aspegren, Kaarola Avellan, Bruno Böök, Anni Hacklin, Elias Kahra, I. E.

Kallio, Anton Kivinen, B. Leino, Mimmy Leino, Selma Lundahl, D.

Pesonen, Hilma Rosendahl, S. Savolainen, Emelie Stenberg, Aug. Tervo,

Alma Wikström, Knut Weckman, Oskari Vilho_. -- Arvatenkaan johtokunta

ei voinut muuta kuin hyväksyä tämän alotteen, mutta kumminkin asian

toimeenpaneminen lykkääntyi muutamia vuosia eteenpäin.[21] Vasta

näytäntökaudelta 1883-84 meillä on ensimäinen virallinen tieto

eläkekassan olemassaolosta ja varoista (kts. alemp.).

Tältä vuodelta on mainittava uusi jäsen, josta tuli yksi teatterin

etevimpiä. Tarkotamme rva _Katri Rautiota_, jonka alkuperäinen nimi

oli Bengtson, mutta joka 6/4 1880 liittyessään teatteriin otti

taiteilijanimen _Aaltola_. Nykyisen nimensä nti Aaltola sai, kun hän

1883 meni naimisiin näyttelijä Aleksis Raution kanssa. Tullessaan

näyttelijättärenalku ei vielä ollut 17 vuotta täyttänyt, ja meni

sentähden aikaa, ennen kun hänen kykynsä huomattavammin näyttäytyi.[22]

Ulkonäkö, ääni, kieli olivat kyllä edullisia, mutta luonnonlaadun

tyyneys hidastutti tunteenilmaisun voimistumista ja itsenäistymistä.

Niinkuin edellisestä näkyy Suomalainen teatteri oli nyt ensimäisen

kerran toiminut koko näytäntökauden pääkaupungissa. Että se oli ollut

suureksi hyödyksi taiteelliselle edistymiselle, on itsestään

ymmärrettävää. Ohjelmisto oli ollut erittäin etevä ja sen

valmistamiseen oli voitu panna tasaisempaa työtä kuin koskaan ennen --

niinkuin tuloksetkin hyvin olivat todistaneet. Mutta, sanotaan

johtokunnan vuosikertomuksessa, "täytyy yhä edelleen valittaa sitä

laimeutta ja penseyttä, jota pääkaupungin suomalainen yleisö, ja

varsinkin porvarissääty, teatterille osottaa. Jos ei oteta lukuun

juhla- sekä Noora-näytäntöjä, joissa kävi paljo väkeä (suureksi osaksi

ruotsalaista yleisöä), ovat näytännöt tänä vuonna annetut varsin

huonoille huoneille." Tämä valitus oli kylläkin luonnollinen, mutta kun

nyt jälestäpäin oloja ajattelee, ei voi tukehduttaa sitä ajatusta, että

oli melkein liiaksi vaatia silloiselta Helsingin suomalaiselta

yleisöltä, että se olisi jaksanut koko vuoden täyttää teatterin.

Puhumatta sen vähälukuisuudesta oli suuri osa siitä vielä tottumaton

teatteriin. Oliko edes ajateltavissa, että seitsemässä vuodessa

sentapainen henkinen ja taiteellinen nautinto kuin teatterin tarjoama

olisi voinut tulla pääkaupungin suomenkieliselle "porvarissäädylle"

_tarpeeksi?_ Ei, kyllä siihen vaadittiin pitempi aika, niinkuin

kertomuksestamme onkin näkyvä. -- Saavutettu kokemus johti siihen, että

teatteri jälleen säännöllisesti jonkun osan vuotta näytteli

maaseutukaupungeissa. -- Tämän näytäntökauden vaillinki teki 19,830

mk.[23]

Näytännöissä -- luvultaan 96 -- esitettiin 14 kertaa Noora; 7 Ensi

lempi; 6 Valapatto, Aksel ja Valpuri, Nyrnbergin nukki; 5 _Saimaan

rannalla_; 4 _Nummisuutarit_, Angelo, Porvari aatelismiehenä, Vanhan

viuluniekan lempi; 3 _Kuvaelmat Hirvenhiihtäjistä_, Jane Eyre, Parisin

veitikka, Kylänheittiö, Kavaluus ja rakkaus, Hellät sukulaiset,

Haapaniemen hanhenpoika, Neiti Elisabeth, Taiteen harrastuksesta,

Vastanaineet, Parjauspesä, Maria Stuart Skotlannissa, Sevillan parturi,

Tuhkimus, Mustalaiset; 2 _Silmänkääntäjä, Kihlaus, En voi, Pikku

Suometar_, Jeppe Niilonpoika, Roistoväki, Saituri, Rosvot, Kuinka

anopeista päästään, Lemmenjuoma, Remusen kotiripitykset, Taistelujen

välillä; 1 _Anna Skrifvars, Lea, Setä, Kosijat_, Sirkka, Sarah Multon,

Kuningas Renén tytär, Hardangerin harjulla, Hääilta, Äiti-parat.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 17, joka

jälkimäinen numero on harvinaisen korkea.