Hän ihanana hiipii luo
ja säihkeessään kuin yö on musta.
Mi valoon, varjoon tenhon tuo,
siit' immessä on ilmausta:
niin ihmeloistoon sulaa nuo,
kuin vähää ennen sarastusta.
Pois varjokaan tai sädehyt --
se haihduttais tuon sävyn hienon,
nuo tummain kutrein viehkeilyt
ja sulo kasvoin loisteen vienon,
joiss' ilme puhdas virkkaa nyt,
kuin kirkas, sees on aatos pienon.
Ja poskilla ja otsall' on
niin armas hymy, hohde aino.
niin tyyni veikeys viaton;
näät lapsen, jot'ei tapaa vaino,
min mieli hellän hyvä on
ja sydän puhdas, lempi kaino.
2.