Oli kuningas Thulen harmaan
elon kaiken uskollinen:
Hän kädestä kuolevan armaan
sai maljan kultaisen.
Sen juhlissa toi hän esiin,
sen kalliiks arvioi;
hänen silmänsä puhkesi vesiin,
joka kerta kun siitä joi.
Tuli kuolonaika hälle;
nyt maansa ja kaupungit nuo
suo kaikki perijälle,
mut maljaa ei hän suo.
Hän juhla-atrialla
oli uljaine seuroineen
sukulinnassa, partahalla
meren aavan valtaveen.
Nous urho juhliva, juoden
elon hehkun viimeisen,
ja maljaan katseen luoden,
veen kuohuun heitti sen.
Näki, kuinka täyttyi, haipui
ja vaipui tyrskyyn tuo.
Hänen silmänsä umpeen vaipui,
ei koskaan hän enää juo.