Hanki jo haipui pois, ja jo ruoho se kenttiä kirjoo,
puut saa hapsia taas;
muoto se muuttui maan, taas täyttyi ehtyvät uomat,
kuohuen veet ohi käy;
nymfit viehkeäsuut sulotarta ja siskoa kahta
johtavi karkelemaan. --
Kuoloon käyt! Sitä haastaa vuosi ja tunti, mi riistää
uhkuvan aikasi pois.
Kylmiä lientää leyhkivä sää, kesä jälkiä kevään
kiitää, -- kuolevi noin,
kun soi heelmiä runsas syys, ja on äkkiä eessä
talvi jo martona taas.
Joutuin vaihtuva kuu toki korvaa tappiot aina;
kuoloa meille ne tuo: --
Käynet pois, mihin Aineias sekä Tullus ja Ancus,
-- tuhkaa, varjo sa oot!
Tokkopa tietää myös voit, suoko he päivihis enää
huomist', taivahiset?
Taas, mitä riemuus tuhlasit, ei sitä vie kädet ahnaat,
-- pois perijältä se jää!
Vainaja kun, Torquatus, liet, ja jo tuomios ylhä
Minos lausunut on,
ei sua hurskautes, ei syntysi, ei puhetaitos
henkihin elvytä taas:
Ei ujo Hippolytus, jota pyysi Diana, se päässyt
varjoin mailta ja yön,
eikäpä kahleit' Theseuskaan voi katkoa Tuonen,
missä Pirithous on.