Historianlehtori Sevinen oli isänmaallinen mies. Hän käytti
kotikutoisia kankaita, kannatti Kalevalaseuraa, viljeli savonsuomea
kodissaan ja innostui olympialaisista. Sitä paitsi hän rakasti,
vastoinkäymisissä, 80-kiloista vaimoaan ja elätti niukasti kuutta
kansallista lastaan.
— Milloin me saamme palkanylennyksen? kysyi rouva joka tiistai, torstai
ja lauantai, jotka olivat hänen toripäiviään.
— Me emme saa vaatia liikaa valtiolta. Ajattelepas roomalaisia,
kuinka he olivat alttiita uhraamaan henkensä isänmaansa ja
kaupunkinsa puolesta. Naiset ajattelevat aina yksilöitä, he eivät näe
kokonaisuutta, vastasi lehtori.
— Tietysti minä soisin, että kaikki lehtorit koko maassa saisivat
palkanylennyksen. Eikä ainoastaan Konrad Sevinen.
— Meidänkin täytyy uhrata maan puolesta jotakin, Tekla.
— Minä en usko, että roomalaiset uhrasivat lakanansa ja irtopeitteensä
isänmaan alttarille. Eivät he syöneet margariinia ja silakkalaatikkoa.
— Sinä et näy tuntevan roomalaisten elintapoja enempää kuin
ensiluokkalainen. Odotapas, niin minä tuon sinulle pienen kirjan, joka
on aivan välttämätön sinun sivistystasosi koroilttamiseksi. Siinä on
650 sivua vanhaa sivistystä.
— Minun sivistystasooni kuuluisi pikemmin sateenvarjo tai uudet salin
uutimet, huokasi Tekla.
— Minä voisin ehkä saada lisätunteja, sanoi lehtori levottomana.
— Sinähän raadat kesät talvet, Konrad parka. Pian sinä sytyt palamaan
niinkuin huonosti voideltu kone.
— Pannaan sitten leipään puolet petäjäistä. Se on suomalaista
isänmaallisuutta.
— Se on jo tehty. — Ruiskahvi ja margariini!
— Jaa-a. Meillä on köyhä isänmaa.
— Vai köyhä! Huomasitko ne menoarvion miljoonat, joita hallitus vaatii
yksinomaan hevosen ruoaksi?
— Täytyyhän sotaväellä olla hevosia.
— Ne hirnuvat vammankin kauniimmin kuin nälkäiset lehtorit luokan
edessä. Näillä palkoilla joutuu opetus kokonaan naisten käsiin. Onko se
edullista nuorisolle, joka muutenkin on kuritonta ja hyppii jokaisen
nenälle?
— Kehitys noudattaa omia lakejaan, joita me emme voi muuttaa, sanoi
lehtori alistuvaisesti.
— Mutta minä nousen takajaloilleni ja aion ansaita ihmismäisen elämän
meille. Tai ainakin uuden talvitakin, sanoi Tekla ja pani kädet
lanteille.
— Älä! Perustatko lihakaupan vai parturinliikkeen? Minä ehdotan
tanssisalonkia ajureille. Tai tarjoudu kirjoittamaan sotilaitten
rakkauskirjeitä, pilkkasi lehtori.
— Minä rupean kirjailijaksi, ja ensi askel on jo otettu.
Lehtori haukkasi ilmaa.
— Minä olen lähettänyt kirjoituksen viikkolehteen ja se otettiin
vastaan, sanoi Tekla voitonriemuisesti.
— Ja mitä sinä, onneton, kirjoitit? Roomalaisten lakanoista ja
silakkalaatikoistako? kysyi lehtori uhkaavana.
— Sellaisesta ei saa rahaa. Minä kirjoitan kevyeen tyyliin yhteiskunnan
epäkohdista.
— Vai epäkohdista? Epäkohdista?
— Niinkuin kuulit, Epäröin ensin kauan ennenkuin keksin sopivan tyylin.
Nykymaailma ei siedä silkkaa moraalia. Romaanimuoto vaatii juonta ja
jännitystä. Sentähden minä valitsin huumorin.
— Oletko vähämielinen, Tekla? Sehän on mahdoton ala naiselle.
Historiallinen ja myöskin tämänpäiväinen totuus on, että nainen
ymmärtää vain alkeellisinta huumoria. Hän nauraa kuperkeikalle tai
nurinpäin vedetyille housuille. Mutta satiiri, sanaleikit, leveä pila
ja nerokas huumori ovat kokonaan vieraat naisen olennolle ja tajunnalle.
— Kyliä sitä sen verran oppii, että toimeen tulee. Saat nähdä.
— Käytätkö sinä edes salanimeä?
— En. Rahat minä käytän Sevisen perheen hyväksi ja sentähden minä panen
alle: Tekla Sevinen.
— Julkisuus pilaa naisen. Se tekee hänet itserakkaaksi ja
sopimattomaksi tavalliseen kotiin.
— Sopiihan sellainen mieskin kotiin. Sinä vain pelkäät, että minä
häpäisen sinun nimesi. Onko minun kahdeksanvuotinen pyhähameeni sinulle
kunniaksi?
— Minun hännystakkini on yhtä vanha, alkoi lehtori, mutta nähtyään
kuinka Tekla oikoi käsivarsiaao hän jatkoi nopeasti: — Mistä sinä siis
kirjoitit?
— Johan minä sanoin — epäkohdista. Ja yhteiskunnan mätäpaiseista,
niinkuin kätilöistä.
— Mitä?
— Niille jaloille naisille pitäisi antaa suuret tulot. Ja
yötyö olisi kiellettävä. Sitten kirjoitan hissipoikien aivoja
tärisyttävästä ja silmiävärisyttävästä ammatista. Ja konekirjoittajan,
sairaanhoitajattaren ja puotineidin epäkohdista.
— Sinä tulet itse minun epäkohdakseni, valitteli lehtori.
— Täytyy kirjoittaa lasten elokuvavillityksestä, aviovaimon pitkästä
työpäivästä ja kuinka perheen isää nyljetään joulun aikana.
— Lopeta jo, Tekla! Minä otaksuin, että sinun tarkoituksesi oli ansaita
rahaa, eikä parantaa luonnollisia oloja.
— Rahaa minä ansaitsenkin samalla kuin palvelen kärsivää ihmiskuntaa
huumorin varjossa. Ja miksen eläinkuntaakin, kun niin sattuu. Paitsi,
että eläimissä ei ole rahtuakaan huumoria.
— Niinkuin ei naisissakaan, sanoi lehtori itsepäisesti.
— Miksei nainen sitten osaisi nauraa? Selitäpä se asia?
— Hän nauraakin tyhjälle, sanoi lehtori ja meni tunnilleen.
Tekla kirjoitti milloin kerkesi: kun lapset olivat koulussa,
silitysraudat kuumenemassa, hammaslääkärin odotushuoneessa ja muun
perheen nukkuessa. Ei ollut ihme, että tulos ei aina ollut eheää.
Mieliala kotona oli kuitenkin toivorikas. Ensimmäisellä palkkiolla
ostettiin yhteinen sateensuoja perheelle ja kaasunsytyttäjä.
Lapset lukivat äidin kirjoituksia. Vanhimmat eivät olleet oikein
mielissään tästä julkisuudesta, mutta nuoremmista se oli jännittävää.
Lehtori ei puhunut mielellään koko asiasta. Hän oli kuitenkin
antanut sen verran myöten, että mutisi itsekseen: »Eihän humoreskien
kirjoittaminen ole suorastaan häpeällistä.»
Jos jokin Teklan kirjoitus sattui hänen käsiinsä, niin hän luki sen,
ellei ollut mitään muuta tehtävää. Lopetettuaan hän sanoi aina:
— Mitenkähän viisaat ihmiset painattavat tuollaista?
— Ehkä ihmiset lukevat niitä huvikseen? otaksui Tekla rohkeasti.
— Nykyjään maksetaankin parhaiten roskasta, vastasi lehtori aviomiehen
tapaan ja katsoi hellästi vaimoonsa.
* * * * *
Mutta kirjailijan elämä ei suju kolahduksitta. Viikkolehteen tuli
kirjoitus, jossa kätilöt ilmaisivat paheksuvansa Teklan tapaa kuvata
heitä. Heidän sukkansa eivät olleet huonossa kunnossa, vaan päinvastoin
tekosilkistä. Ja kurjuus ei irvistänyt heidän olemuksestaan. He
huomasivat, että pääkaupunki halveksi heidän ammattiaan.
Tekla vastasi ja koetti selittää epäitsekkäitä vaikutelmiaan ja tosi
kätilöllistä mieltään. Hän sanoi syntymättömien sukupolvien huutavan
kätilöille ainakin 25 % palkanylennystä. Mutta kätilöt sanoivat, että
he olisivat mieluummin ilman lisäpalkkaa, kuin että saisivat sen Teklan
ilveilevän kynän avulla.
— Johan minä sanoin sinulle sen, lehtori sanoi luettuaan vastalauseen.
— Mitä sinä sanoit? — Miehet ovat aina sanoneet kaikki ennakolta, Tekla
murisi.
— Minä sanoin, että naiset eivät käsitä huumoria.
— Entä miehet? Minä kirjoitin säkenöivän pirteän kertomuksen eräästä
apteekkari Pullokarista. Tässä näet seurauksen, ja Tekla huiskutti
kirjettä.
— Säkenöivän pirteän? oli kuin lehtori olisi saanut koulupojan kiinni
lunttaamisesta.
— Useat lehdet ovat kirjoittaneet juuri nuo sanat minusta.
— Luultavasti se on ollut kustantajan arvostelu, mumisi lehtori, otti
Teklalta kirjeen ja luki:
»Ellette lopeta käyttämästä nimeäni turhanpäiväisissä
kirjoituksissanne, käännyn oikeuden tai miehenne puoleen. Voitteko
todistaa, että joku Pullokari käyttäisi opiumia? Se on tahallista
vääristelyä. Kuka teille on sanonut, että minä olen ollut rakastunut
ja että minulla on keltaiset kengät? Sellaiset asiat ovat ihmisen
pyhiä yksityiselämyksiä. Niinkuin myöskin väkijuomien käyttö, joka ei
ole minun heikko puoleni. Itse te olette nauttinut aivoja pimittäviä
ainoita.