Mikä erotus Länsi- ja Itä-Suomen maisemain välillä! Siellä jokia
juoksee läpi laajain viljelysmaiden, joiden tieltä metsien täytyy
väistyä yhä edemmäs ja edemmäs, ja joiden yli vanhat kivikirkot
jyrkkine, naakkain rakastamme kattoineen kauas näkyvät -- täällä
taasen järviä loppumattomissa jonoissa siintää, metsäisiä saaria
täynnä, ja rannatkin metsäisiä, niin että niiltä vain harvoin
pilkistää talo pienten peltojen keskellä. Joskus kirkkokin tulee
näkyviin, mutta se on useimmiten puusta rakennettu ja uudenaikainen
ja siis tyylitön. Kumminkaan ei täällä näytä ollenkaan kuolleelta,
ei ainakaan suurilla valtareiteillä. Kallaveden ja Saimaan ulapoita
kyntää noin 70 isompaa ja pienempää höyrylaivaa.
Näillä seuduilla on elämää ja liikettä, mutta laadultaan erikoista;
näyttää kuin ne olisivat eilen alkaneet, jota vastoin Länsi-Suomessa
yksin vainiotkin kertovat lukuisista sukupolvista, jotka niillä ovat
astuneet milloin keveitä milloin raskaita askeleita auran jälessä.
Ja kuitenkin, miten pitkällisiä esitöitä onkaan tarvittu, ennenkuin
se toimelias elämä, joka nyt tavataan laajassa Savossa, on vauhtiinsa
päässyt! Siihen on mennyt neljä vuosisataa.
Tutkiessaan maakuntansa historiaa savolainen saattaa suurpiirteisesti
noudattaa havainto-opetusmetoodia.
_Olavinlinna_ on Savon "viljelyksen kehto", ja kehto on vielä
paikallaan, nuoren sukukunnan kunnioituksen esineenä.
Herra Eerikki Akselinpoika Tott perusti linnan pienelle
kalliosaarelle Kyrönsalmessa, sillä tällä paikalla laajat järvet
pohjoisessa ja etelässä kapenevat virtavaksi salmeksi. Tämän aseman
hallitsijan oli helppo estää kulku Saimaan vesiltä pohjoisemmille.
Hän tahtoi tähän rakentaa vahvan varustuksen Ruotsin vallalle, ja
yritys onnistui.
Niin, Tottin suunnitelma seisoo tänäkin päivänä toteutuneena salmen
saarella, mutta kulku etelästä pohjoiseen ja päinvastoin on vapaa.
Ylöspäin ja alaspäin virtaa höyrylaivat puhkuu, ilman että risahdusta
vanhasta linnasta kuuluu.
Kumminkaan ei sääntöä poikkeuksetta.
Olavinpäivänä heinäkuun 28:ntena, aamulla, tykkien pauke jälleen
herätti linnan kaiun, joka oli luullut päässeensä ikuiseen lepoon, ja
vanha Olavinlinna otti muuriensa suojiin vetääkseen kaiken kansan,
joka lähettyvillä liikkui.
Linnan teki mieli palauttaa nuoruutensa tunnelma, se tahtoi kuulla
tykkien jylinää, huutoa ja iloa ja riemua muuriensa sisällä.
Olavinlinnan 400-vuotisjuhlan ensimäinen näytös tapahtui torilla
kaupungissa, joka sijaitsee salmen läntisen rannan mäillä ja niiden
välimailla. Aamulla varhain juhlapukuinen yleisö kokoontui sinne
jumalanpalvelusta pitämään, ja rovasti A. J. Gummerus saarnasi
tekstistä (Jes. 12, 1 ja Ps. 35, 18): _Silloin pitää sinun sanoman:
minä kiitän sinua, Herra, ettäs vihainen olet ollut minun päälleni;
mutta sinun vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Minä kiitän
sinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua
ylistän_.
Keskipäivän aurinko paistoi, kun alukset kaupungin puolelta virran
poikki lähestyivät linnaa, jonka muurit jyrkästi nousevat vedestä.
Tykkien jyrinästä hätääntyneinä pääskyset kiersivät linnan kolmen
jälellä olevan tornin ympärillä. Ilma oli kuin muistoista kylläinen,
niin vilvakka ja lempeä yhdellä kertaa. Minun muistui mieleeni
Shakespearen säkeet:
On kaunis tämä linnan paikka; ilma
Suloinen, vieno hentoj' aistejamme
Sukoillen kuihkoo.
Kesävieraan pääskyn
Tuon templin-asujamen, pesät hauskat
Todistaa että huokuu täällä taivaan
Imanne henki. Joka nurkkaan, soppeen
Ja patsaaseen ja räystääseen se tehnyt
On riippumajan kehdoks poikasilleen.
Miss' asuu lintu tää ja pesii, siellä,
Sen olen huomannut, on ilma lauha.
Linna on valmistautunut vastaanottamaan vieraita. Ulkoporttaalin
yläpuolella luettiin latinankielinen tervehdys: "Hyvä ja onnellinen
olkoon tämä päivä, jonka muistoa tulevat sukukunnat säilyttävät."
Ja edelleen luettiin toisten porttaalien yläpuolella, joiden kautta
astutaan kahteen pieneen linnapihaan, niinikään latinankielellä:
"Jumala liittäköön onnellisia aikakausia entisiin"; "Oi autuaat,
moninkerroin autuaat ne, jotka ovat saaneet kuolla esi-isien silmien
edessä"; sekä vihdoin: "Neljä sataa vuotta katsoo alas meihin."
Tämä viimeinen kirjoitus oli sen porttaalin sisäpuolella, joka
avautuu suureen linnapihaan. Tämä piha on rajaviivoiltaan
tasakylkinen kolmio, ja mainitusta porttaalista tullessa on kolmion
asema suoraan vastapäätä. Ylt'ympäri pihaa linnarakennus kohoaa
penkereenmuotoisesti. Alkuaan on linna ollut viiden tornin varustama
ja koristama. Niitä on vain kolme jälellä, kaikki pohjoispuolella
eli vasemmalla sisääntulijasta. Oikealla, rakennuksen etäisimmässä
kulmassa nousi muinoin paksu torni, "bastion Dick".
Suuressa linnapihassa suoritettiin juhlaohjelman pääosa, ja se
oli sitä varten koristettu. Keskelle peräseinää tai muuria oli
puhujalava rakennettu, ruhtinaallinen kruunu yläpuolella, ja lähinnä
Runebergin sekä von Döbelnin ja Sandelsin mitaljonimuotokuvien
ympäröimänä. Tältä keskuskohdalta sisäänkäytävää päin oli pystytetty
rivi vihreillä köynnöksillä ja kukilla koristettuja riukuja, joihin
oli kiinnitetty linnan historiassa mainittujen miesten nimi- ja
vaakunakilpiä.
Kun kellon lyödessä 12 viimeinen tykinlaukaus pamahti läntisimmästä
tornista, kun yleisö oli asettunut istumaan penkeille pihalle
taikka pengermäisille muureille taikka mahtaville portaille,
jotka ulkopuolitse johtavat "bastion Dick'iin" taikka seisomaan
muuriaukkoihin ja akkunoihin, kun kesäaurinko valoi kirkkainta
valoaan linnan ja sen vieraitten ylitse, kun vihdoin 30-vuotisen
sodan marssi soi linnapihan yli, kautta holvien ja muurien yli kauas
lainehtivaan ja vihantaan luontoon linnan ympärillä -- silloin virisi
oikea kansallisjuhlan tunnelma.
Professori Aug. Ahlqvistin juhlapuhe jakaantui kolmeen jaksoon. Ensin
hän muistutti siitä karaistusta metsäkansasta, jolla neljäsataa
vuotta sitten oli voimaa rakentaa nämä suojaavat muurit ja tornit,
sen jälkeen hän kiinnitti huomion siihen rohkeaan mieheen, joka
uskalsi laatia ja kykeni toteuttamaan suunnitelman rakentaa linna
vihollisten maahan, sillä tämä seutu oli silloin Suomen rajan
ulkopuolella, sekä selosti vihdoin vanhan varustuksen tehtävän
vuosisatojen halki. Olavinlinna rakennettiin suojaamaan näitä
seutuja säälimättömiä vihollisia vastaan; vanha vartija täyttikin
nuoruudeniässään tämän tehtävän sankarin tavalla. Sittemmin tuli
hänen asiakseen näissä seuduissa ylläpitää lakia ja oikeutta, ja
tälläkin toimellaan hän on ansainnut kunniakruunun. Nyt ei vanhalla
linnalla enään ole muuta virkaa kuin kertoa tarinoita menneistä
ajoista, varottaa ja kehottaa nuorempia sukupolvia. Erityisellä
innolla puhuja kuvaili Ruotsin ajan menestyksellistä sivistystyötä,
joka velvottaa meidät katoamattomaan kiitollisuudenvelkaan.[15]
Tämän jälkeen tulivat viralliset puheet, ja luettiin julki Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen adressi, jossa lyhyesti, mutta ylevin sanoin
mieleen saatettiin Savonlinnan muinoinen merkitys Savonmaalle, sen
merkitys nykyajalle jalona muistomerkkinä esi-isien tuimilta, kovilta
ajoilta sekä vihdoin esiintuotiin kiitokset juhlatoimikunnalle ja
Savonlinnan kaupungille siitä mitä se oli tehnyt menneitten aikojen
muiston viettämiseksi ja elvyttämiseksi.
Mieskuoro lauloi sitten orkesterin säestämänä Maamme- ja Savolaisen
laulun.[16]
Siihen päättyi tämä juhlaohjelman osasto.
Päivälliset syötiin kaupungissa, kolmessa eri paikassa.
Juhlatanssiaiset "bastion Dick'issä" olivat mielestäni koko juhlan
tunnelmallisin osa. Nuoruutta, kauneutta ja säteilevää iloa
harmaitten holvien alla, alaltaan ympyriäisessä, muinoisen tornin
jalkaa kiertävässä salissa! Toista syltä paksuissa muureissa oli
vihreään puettuja kammioita -- tykin aukkoja. Salin valaisivat
holviin ripustetut kynttiläkruunut; kahdesta leveästä muuriaukeamasta
oli vapaa näköala linnapihaan, johon sinne tänne asetetut maljatulet
loivat himmeän valaistuksen.
En oikein tiedä kuinka kuvaisin ihmeellistä tunnelmaa, joka lepäsi
tämän kaiken yli. Milloin oli kuin olisivat vanhat muurit olleet
suutuksissaan siitä turhuudesta, jonka näkivät suojissaan, oli kuin
ne olisivat luulleet lasten tekevän heistä pilkkaa; mutta sitten
ne taas hymyilivät, niinkuin raskaitten vuosien uurtamat kasvot
hymyilevät, äärettömän hellästi, äärettömän anteeksiantavaisesti. Ne
iloitsivat siitä, että nuoruus oli niin yhdenlaatuinen vuosisadasta
vuosisataan, ja pidättivät synkät tarinansa veritöistä ja
väkivallasta. Ne sallivat lasten laskea leikkiä ja nauraa, suunnaten
vakavat katseensa uinuvaan ympäristöön.
Ja katso! Nuortenkin mieli kääntyi samaan suuntaan. Runoilija (Julius
Krohn) puhui aamun koittaessa isänmaan aamusta, ja muinaisuus ja
nykyaika ja tulevaisuus sulivat yhteen satavuotisjuhlan ihanimmalla
hetkellä:
"Kunnioitetut juhlavieraat!
"Yö nyt jo on melkein loppunut, meidän lyhyt kesäyö. Vielä muutama
hetki, niin uusi päivä valkenee, uusi aurinko koittaa. Kun me silloin
katsahdamme ulos näistä linnan tykkireijistä, niin näemme taas joka
haaralla ympärillämme selvästi Savon ihanat maisemat. Me näemme
ihastellen nuot sadat saaret ja salmet, nuot avarat, kiiltävät seljät
ja tyynet rauhaiset lahdelmat, nuot ihanat, vihriät koivikot ja nuot
korkeat loukeroiset kalliot. Niin on myös koko Suomen kansalle uusi
aurinko koittanut, uusi päivä valjennut. Sen silmä on nyt auki, sen
sydän auki näkemään ja ihmettelemään, ihailemaan, rakastamaan tätä
kaunista, ihanata isänmaatansa! Eikö se ole sitä jo ennenkin ihaellut
ja rakastanut? -- Kunnioitetut kansalaiset! Kuka meistä ei olisi
tuntenut kuinka nähtyämme ihanaisen, suloisen naisen mieli ihastuu,
sydän syttyy! Mutta vasta se, jolle on ollut suotu onni että hän on
saanut _omana vaimonaan_ sulkea rintaansa semmoisen ihanan, suloisen
olennon, se oikein tietää mikä rakkaus on. Nyt vasta kun Suomenmaa on
yksin meidän omamme, tietää myös Suomen kansa vasta täydesti, mitä
isänmaanrakkaus on.
"Ja tämä isänmaa, tämä ihana, armas, suloinen isänmaa, eikö se tässä
silmiemme edessä leviä semmoisena, että sen eteen olisi suurin onni
saada kuolla! -- ei, ei kuolla, vaan vielä enemmän -- saada _elää_
ja tehdä työtä, niinkuin rakkaimpansa hyväksi on niin autuasta elää
ja tehdä työtä! Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika
hälvetä kaikkien unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia
hyvänsä. Nyt on päivä, ja päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä.
Työhön siis, työhön ahkeraan, rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen
mies, jokainen Suomen nainen, ja koska taas uusi vuosisata on vierryt
näiden harmaitten muurien yli, on oleva mahtavampana, ihanampana tämä
Suomenmaa, tämä isänmaa, joka meille kaikesta maan päällä on armahin
ja kallihin. Eläköön Suomenmaa, eläköön isänmaa!"
Ja jälleen Maamme- ja Savolaisen laulun sävelet kaikuivat vanhassa
linnassa.
Yö oli mennyt!