-- viel' ei paina murhe muu,
kuin että viiksetön on suu,
rupesi oppaakseni paikalla. Talo, joka nyt on muutaman talonpojan
oma, oli aikoinaan asessori Danielson vainajan hallussa, jonka luona
Runeberg oli kotiopettajana. Se sijaitsee rakennuksineen aivan tien
varrella ja molemmin puolin on vettä. Idässä, pihan alapuolella
on pieni Heralampi; länteen päin maa laskee niittyä kohti, jonka
tuolla puolen Kalmarin järven lahdelmat lepäävät honkametsäisten
harjujen välissä. Sinne päin on kaunis näköala asuinrakennuksen
akkunoista, joka on niiltä ajoilta, jolloin talo oli herrasmiehen
käsissä. Rakennuksen ja tien välillä on pienoinen puutarha ja siinä
vanha sireenipensasmaja. Siinä sanotaan Runebergin runoilleen
"Mustasukkaisuuden yöt". Nyt ovat sireenit niin levinneet, ettei
niiden keskellä enään ole tilaa istua, vaan muodostavat ne melkein
läpipääsemättömän tiheikön. Ei, läpitunkematon pensaikko ei ole,
sillä kun aamulla katsoin ulos akkunasta puutarhaan, näin sen läpi
tunkeutuvan, olemassaolostaan nauttien -- "yhden niitä eläimiä,
jotka" (käyttääkseni ranskalaista sanontatapaa) "ravitsevat itseään
tammenterhoilla". Ylevästä alhaiseen j.n.e.
Oppaani vei minut mäkeä alas niitylle päin. Tässä oli muinoin
ollut koivupuisto, joka oli ulottunut niitylle. Nyt koivut olivat
poissa. Talon nykyisen omistajan piti eräänä kesänä lähettää väkensä
taittamaan lehtiä lampaille talveksi. Samassa hän katsoi ulos
akkunasta ja näki tuuheat koivut. Parempia lehtiä ei ollut saatavissa
ja sitä paitsi oli niin mukavaa taittaa lehtiä aivan kotinurkissa.
Puiston kohtalo oli ratkaistu. Muuan renki oli kertonut tämän
ylioppilaalle sanoen: "itkusilmin niitä koivuja hakkasi kumoon".
-- Puistossa oli ollut lehtimajoja ja ruohopenkereitä, joiden
jälkiä huomaava katsoja näki kannoissa ja mättäissä, jotka olivat
tasasuhtaisemmassa asemassa toisiinsa kuin luonnolliset. Niityllä
oli kaksi lähdettä. Toisesta joimme raikasta vettä ja poimimme
kypsyviä mesimarjoja sen partaalta. A propos marjoja, kertoi minulle
ylioppilas, että eräs maisteri pahus oli viemäisillään häneltä hänen
mielitiettynsä. Hän oli siis kokenut muutakin murhetta kuin ylempänä
mainittua. Sehän muistutti -- Mustasukkaisuuden öistä!
Lähteellä kuulimme miten paimenet järveä ympäröivillä harjuilla
huhuilivat kokoon sarvikkaita käskettäviään ja miten kaiku palautti
äänet toiselta rannalta -- ilma oli kirkas ja aurinko läheni
taivaanrantaa.
Oli lauantai-ilta. Se joka on maalla asunut tietää, mikä suloinen
rauha silloin laskeutuu seudun ylitse. On kuin luonto yhdessä
työntekijän kanssa odottaisi lepopäivän tuloa.
Sunnuntai nousi kirkkaana ja lämpimänä. Harjut hehkuivat uuden
auringon palossa, mutta järvi, jonka yllä yön sumut lepäsivät,
näytti laajenneen mereksi. Kun astui ulos tämmöisenä aamuna, kun
ruoho kimmelteli mattona, joka oli miljoonista timanteista kudottu,
silloin tunsi luonnossa sen ihanan aurinkoisen aamutunnelman, joka
on Runebergin sepitelmille ominainen ja hänen runoutensa unohtumaton
tunnusmerkki.
Kun kävelee puolentoista virstaa muutaman harjun yli eteläiseen
suuntaan Kalmarista, tulee Aholan taloon, joka muinoin oli asessori
Danielsonin oma samoin kuin Kalmari. Talon asema oli erittäin soma
pienen lammen rannalla. Kävelyä ei kadu, sillä se talonpoika,
joka nyt 24 vuotta on siinä isännöinyt, on kiitettävällä huolella
säilyttänyt asessorin aikuiset istutukset. Tuuheat, kauniit koivut
pihan ympärillä loivat varjonsa rehevälle, puhtaalle nurmikolle,
ja näköala koivujen, valkoisten pylvääntapaisten runkojen välitse
niitty- ja metsärantaiselle järvelle tekee talon yhdeksi Saarijärven
kauniimpia. Siitä oli omistaja nähtävästi ylpeä. Huomatessaan
vieraita, jotka katselivat hänen taloaan ja sen ympäristöä, hän
riensi kutsumaan meidät sisään. Hyvästi hoidetuissa huoneissa oli
kaikki puhdasta ja siistiä, niinkuin valitettavasti ei tavallista
ole varakkaimmissakaan suomalaisissa talonpoikaiskodeissa. Meille
tarjottiin hyvää kahvia, Geflen vaakunaa ja paperosseja. Isäntä
itse ja hänen kuusi poikaansa eivät polttaneet tupakkaa; mutta
vieraanvaraisuus ei sallinut vaatia samaa raittiutta oudoilta.
Kun me puolen tunnin päästä sanoimme hyvästi, isäntä saattoi meitä
pihan veräjälle, vasta siellä lausuakseen viimeiset hyvästit. Pihalla
oli äsken niitettyä heinää suovissa niinkuin niityllä ainakin. Ei
edes polkuja johtanut sen yli, sillä talonväen sisäänkäytävä oli
toisella puolella. Omistaja on niin arka talon entisten olojen
säilyttämiseen nähden, ettei hän suvaitse jokapäiväisten jalkain
tallata pihan nurmea.
Yhtenä iltana ja yhtenä aamupäivänä ennättää tuskin saada mitään
mielikuvaa oudon paikkakunnan kansasta ja oloista. Epäilemätöntä on
kumminkin, että täällä nykyään on toiset olot kuin Runebergin aikana
ja että hänen mestarillisessa kuvauksessaan Saarijärven pitäjästä
mainitaan monta piirrettä, jotka eroavat nykyisestä todellisuudesta.
Niin esim. savupirttiä enää harvassa tavataan, eikä kotieläimet
enään asu saman katon alla kuin niiden omistajat. Edelleen on entinen
elämäntapojen yksinkertaisuus väistynyt ylellisyyden tieltä, jonka
kasvava varallisuus on tuonut mukanaan.
Kalmarista on 17 virstaa kirkolle. Tällä välillä näkee Saarijärven
kauniimmat näköalat: järviä ja metsäisiä harjuja kummallakin puolen
tietä. (1875.)
Tämän pikakuvauksen lähetin aikoinaan matkakirjeenä
Morgonbladetiin. Eihän sillä muuta arvoa ole kuin että se
näyttää, kuinka Runebergin ajan jäljet Kalmarilla olivat vähiin
kuluneet tai oikeammin tykkänään hävinneet jo 1875, kaksi vuotta
ennen runoilijan kuolemaa. (1911.)