Belgian uudempi kirjallisuus on tunnettu vain muutamista suurista
nimistä. Maeterlinckin ja Verhaerenin ohella on Georges Rodenbach
belgialaisista runoilijoista kuuluisin, ja hän on niitä ani harvoja,
jotka Ranskassa on omaksuttu sen omien kirjailijoitten piiriin ja
asetettu sikäläisten mestareitten rinnalle. Rodenbachin oma erikoinen
runoilijaluonne ei ole estänyt häntä sulautumasta sopusointuun
aikakautensa yleisen luonteen kanssa. Siinä sielullisessa ja
kaunotaiteellisessa riutumisessa, joka painoi leimansa viime vuosisadan
loppupuolen kirjallisuuteen Euroopassa, on Rodenbach ollut yhtenä
valtimona, jonka väsyneessä, mutta herkässä sykinnässä on tuntunut
kuoleman läheisyys. Siinä ajatuksen ja kielenkäytön syksyssä, joka
teki tämän kirjallisuuden niin kuumeellisen värikylläiseksi, kohoaa
Rodenbach yli muiden vivahdusrikkaimpana ja herkkähermoisimpana, mitä
kirjallisuudenhistoria tuntee...
Georges Rodenbach syntyi Tournaissa v. 1855, ja hänen varhainen
lapsuutensa kului tässä iäkkäässä pikkukaupungissa, sen tuomiokirkon ja
sen monilukuisten kirkontornien varjossa, sointujen ympäröimänä, joita
lukemattomat kirkonkellot siroittivat hiljaisuuteen. Näiltä ajoilta jäi
hänen sieluunsa häviämättömästi jotakin tuon ilmapiirin viileydestä,
sen surumielisyydestä ja salaperäisyydestä. Kalpea, vaaleakiharainen
lapsi tuijotti ikkunaruutujen läpi veteen, johon talojen päädyt
heijastuivat liikkumattomina kuin kuolleet unelmat, kuunteli kellojen
keskeytymätöntä soittoa, näki omia hiljaisia näkyjään eikä milloinkaan
liittynyt muiden lasien leikkiin.
Rodenbachin äiti oli syvästi uskonnollinen ja oli Pyhälle Neitsyelle
vihkinyt poikansa, luon hennon, varhaiskypsän lapsen, jonka
vallattomissa kiharoissa oli "hunajaa, ambraa ja kultaisia syyslehtiä".
Isä oli virkamies ja kuului vanhaan, arvossapidettyyn sukuun. Kun perhe
pian muutti Gentiin, joutui poikanen siellä aloittamaan koulunkäyntinsä
ja herätti heti huomiota tavattomalla lahjakkuudellaan. Nuori Georges
kulki yhä kirkoissa ja suitsutti madonnalle. Mutta verkalleen alkoi
sielussa syntyä voimakkaita runokuvia, korvissa kuulua kaukaisia
rytmejä ja sointuja, ja se salainen, kutsuva ääni kävi päivä päivältä
yhä voimakkaammaksi. Sattumalta oli samassa koulussa myöskin muita,
joita Runotar kutsui, m.m. Verhaeren, ja pojat perustivat oman
"sunnuntaiakatemiansa", joka muodostui pohjaksi uudelle belgialaiselle
kirjallisuussuunnalle.
Rodenbach kirjoitettiin ylioppilaaksi Gentin yliopistoon, ja vaikka
kaikki hänen vaistonsa kehoittivat häntä antautumaan kirjailijaksi,
alistui hän kuitenkin vanhojen perimystapojen vaatimuksiin. Belgiassa
ei kirjallisuudella milloinkaan ole ollut lujaa pohjaa. Belgian kansa
omistaa kaiken huomionsa käytännölliselle elämälle, teollisuudelle ja
kaupalle sekä puolueriidoille. Maalaustaide, joka vetoaa tämän rodun
taipumukseen ihailla ja rakastaa ulkonaista loistoa, on Flandriassa
kuitenkin aina ollut suosittu, ja sen parhaat nimet ovat siellä hyvin
kuuluisia ja kunnioitettuja. Mutta kirjailija on saanut viime aikoihin
asti tyytyä laihaan leipään, arvonannosta ja kunniasta puhumattakaan.
Tähän on osaltaan ollut syynä sekin, että Belgiassa on ranskankieli
pysytellyt kirjakielenä, ja näin ollen on kirjallisuus jäänyt vieraaksi
kansan laajoille pohjakerroksille, joiden enemmistö on flaamilainen.
Ei ole siis ihmeteltävää, että Belgian parhaat kirjailijat aluksi ovat
antautuneet käytännöllisille aloille. Rodenbach suoritti loistavat
tutkinnot lakitieteessä ja rupesi asianajajaksi, kuten m.m. Verhaeren
ja Maeterlinck. Elämä näytti tuhlaten siroittelevan hänen ympärilleen
kultaisia lupauksia — silloin petti pohja. Parisi, jonne Rodenbach oli
lähtenyt tutkiakseen lakitiedettä, vieroittikin hänet siitä kokonaan.
Tosin hän kotiin palattuaan väitteli tohtoriksi, mutta hän luopui
melkein heti asianajotoimesta ja antautui kokonaan kirjailijaksi. Tämä
oli julkinen sodanjulistus. Rodenbach ei kuitenkaan ollut yksin; hänen
esimerkkiään seuraten lopettivat monet hänen toverinsa asianajonsa
ja nimittäysivät sen jälkeen aivan koruttomasti kirjailijoiksi. Tämä
ryhmä alkoi pontevasti taistella tilapäiskirjallisuutta vastaan,
se vaati kirjallisuudelta vakavuutta ja arvokkuutta. He perustivat
aikakauskirjoja, joita ei kukaan tilannut, ja julkaisivat kirjoja,
joita ei yksikään lukenut. Tunnuslauseena oli "Taide taiteen vuoksi!"
ja esikuvina ajan etevimmät ranskalaiset kirjailijat. Rodenbach
taisteli eturintamassa, mutta kamppailu katkeroitti hänen mieltään ja
väsytti hänen luomisvoimiansa, ja v. 1886 lähti hän vapaaehtoiseen
maanpakoon Parisiin, missä vietti lyhyen loppuikänsä.
Parisin kirjalliset piirit ottivat hänet avosylin vastaan. Kaikkialla
herätti hänen hienostunut olemuksensa mieltymystä, ja hänen herkällä
runoudellaan oli laaja ihailijapiiri. Mutta uusi ilmasto ja ympäristö
ei kyennyt muovailemaan toiseksi hänen luonnettansa. Hän ei milloinkaan
juurtunut Parisin asfalttikatuihin, hänen mielensä oli kääntynyt
menneisyyteen, hänen sielunsa silmiin häämöittivät Flandrian kaukaiset
kellotornit, sen myllyt, jotka tuntuivat jauhavan hiljaisuutta, ja
vanhat kaupungit, joiden katoille vuosisatojen tomu verkalleen kasautui
kerrostumiksi. Brügge oli hänelle rakkain noista vanhuksista. Siellä
liikkui hän mielikuvituksessaan, sen kanavista nousevan sumun näki
hän silmiensä edessä, ja sen hiljaisuus soi kesken suurkaupungin
jyrinän hänen korvissaan. Brügge muodostuu hänen runoudessaan
kaupungiksi, jonka luota meri kerran on vetäytynyt pois niinkuin "suuri
rakkaus" — Tämä vertaus on muuten ainoa, millä Rodenbach muistuttaa
mieliin Brüggen loistavaa menneisyyttä. Brügge oli viisi, kuusi
vuosisataa sitten maailman mahtavimpia kaupunkeja. Satoja laivoja
ankkuroi päivittäin sen satamassa tai etäämpänä merellä, siinä missä
Rakkaudenjärvi nyt liikkumattomana murehtii. Ja Brügge oli myöskin
taiteilijain koti, sitä todistavat sen lukemattomat meidän päiviimme
säilyneet taideaarteet. Mutta kulku-uoma täyttyi hiekalla, meri
vetäytyi pois, ja jäljelle jäi vain liikkumattomat kanavat, joiden
pintaa hiljaisuuden linnut, kaipuun valkeat joutsenet nykyisin yksin
värähyttelevät.
Ne kertomukset, jotka Rodenbach on sovittanut näihin puitteisiin, ovat
laadultaan toisarvoisia, eikä hän ole niihin kuvannut ainoatakaan
henkilöä, jolla olisi voimakkaampi yksilöllinen luonne. Multa kaikki
ne selventävät sitä oliota, jonka kuvaamiseen hän on käyttänyt kaiken
taitonsa: Brüggeä, joka oikeastaan on hänen itsensä toinen minä.
Kaikissa näissä kertomuksissa ilmenee sama ristiriita todellisuuden ja
unen välillä; se muodostuu hänen sankareittensa kohtaloksi, niinkuin
se oli määrännyt hänen omatkin vaiheensa. Hänen molemmissa suuremmissa
romaaneissaan, "Kuolleessa Brüggessä" ja "Kellonsoittajassa", sortuu
romaanin sankari koettaessaan saada näitä vastakohtia keskenään
sopusointuun.
Yli koko Rodenbachin runouden lepää omituinen surumielisyyden huntu.
Tulee ehdottomasti kysyneeksi, mikä on syynä tähän raskasmielisyyteen
ja raukeaan alakuloisuuteen. Minkävuoksi häämöittää hänen sielunsa
pohjalla alati hukkuneet "Ofelia-kasvot", minkävuoksi vaikuttavat
oliot, jotka eivät ole saavuttaneet tarkoitustaan ja päämääräänsä,
niin puoleensavetävästi häneen, — mitä kuollutta unelmaa itkeekään
hän katsellessaan suihkulähteiden pyrkimystä laivasta kohden, — mikä
yksinäisyydentunne painaakaan hänen apeuteensa iäisen maanpakolaisuuden
leiman? Johtuuko se ehkä surusta, joka on ollut kyllin suuri
kalventaakseen hänen elämänilonsa, vai onko siihen syynä vain se
pettymys, joka jokaisen lahjakkaan sielun on maksettava ylemmyydestään,
ja senkö vuoksi hänen runoutensa on kuin avoin haava, josta hänen
ajatuksensa ja tunnelmansa tiukkuvat esille?
Tuntuu kuin kiirehtisi hän kokoamaan näitä runosuonensa kallisarvoisia
pisaroita. Sillä hän tuntee jo runoutensa hiipuvan pois. Hän on
kuolemaantuomittu. Nuoruuden korkeat ihanteet kumottavat niin
etäällä. Ruusunpunerva valo on häipynyt maailmasta... Näköpiiri on
käynyt hänelle ahtaaksi, hän on paennut itseensä. Hän ei välitä
todellisuudesta, hän elää unelmistaan, ja kun toiset rukoilevat
jokapäiväisiä leipäänsä, rukoilee hän: anna minulle minun jokapäiväinen
Unelmani!
Georges Rodenbach kuoli äkkiä v. 1898. Hänen kuolemansa tuli
odottamatta, ja kuitenkin saattoi hänen runoudessaan tuntea ikäänkuin
haavoittuneen linnun viimeisiä väsyneitä siipien iskuja. Viimeisissä
runoissaan sanoo hän runouttaan katoavan rodun kuolinhuudoksi, uponneen
kellon viimeiseksi valitukseksi syvyydestä...
Rodenbachin kuoleman jälkeen toivoivat hänen ystävänsä saavansa
pystyttää hänelle muistopatsaan Brüggeen, jota hän niin paljon
oli rakastanut. Mutta brüggeläiset näkivät hänen teoksissaan vain
loukkauksia heidän kaupunkiansa kohtaan, joka jälleen vironneena
elämään valmistui kuumeisella kiireellä ottamaan vastaan uutta
vuosisataa. He kieltäytyivät ottamasta lahjaa — isänmaan katkeruus
seurasi herkkämielistä runoilijaa vielä haudan tuolle puolenkin.
Muuan Belgian etevimmistä kuvanveistäjistä, Georges Minne, sai
kuitenkin palsaan valmistaakseen, ja se tarjottiin nyt runoilijan
nuoruudenkaupungille Gentille. Siellä sai hänen muistonsa vihdoin
leposijan. Beguiniläisluostarin kirkon edessä, vihreässä sopukassa
seisoo tuo valkeaan marmoriin veistelty, syvästi liikuttava
muistomerkki. Rodenbachin elämäntyötä kuvaa lepäävä nainen, joka
näyttää ikäänkuin harsoon kietoutuneelta. Kohoutuen toisen käsivartensa
varaan nojaa hän käteensä päätään, jolta huntu on valahtanut
taaksepäin, ja tuijottaa salaperäisin, uneksivin silmin kauvas
menneisyyteen...
Ja jalustassa ovat Rodenbachin säkeet:
Quelque chose de moi dans les villes du Nord,
quelque chose survit de plus fort que la mort
Quelque chose de moi meurt déjà dans les cloches...
(Jotakin, mikä on kuolemaa voimakkaampaa,
jää minusta jäljelle näihin Pohjolan kaupunkeihin.
Jotakin minusta kuolee jo kellojen soinnussa...)