Sunnuntai-käräjät.
Oli sunnuntai. Kellot soivat heleästi kaupungin tapulissa. Kansa,
riensi kirkkoon. Mamseli Eveliinakin kiiruhti kirkkoon ja piika Elsa
sai kulkea hänen vierellänsä. Mamseli oli pukenut itsensä mustaan
pukuun, juuri kuin hänellä olisi ollut murhepäivät. Elsan vaatetus oli
sitä ja tätä, sillä ei ollut vielä ehditty saamaan mukavia vaatteita.
Hänellä oli päässä äitinsä silkki -- ja yllä oma röijy, mutta äidin
musta hame. Kirkossa oli mamseli Eveliinalla vissi paikka, jossa hän
istui, vaan tällä kertaa oli hän myöhästynyt ja täytyi haeskella uutta
paikkaa. Tällä tavalla ei ehken löytynyt mielen mukaista istuinsijaa,
vaan sen hartaammin hän istui tuossa uudessa paikassa Elsan vierellä ja
kuunteli saarnaa suurella tarkkuudella ja pyhiskeli ehtimiseen kyyneliä
valkoiseen nenäliinaansa. Munkkiniemen piiatkin olivat tulleet
kaupungin kirkkoon ja istuivat käytävän toisella puolella, ja
keittäjätär julmisteli ja mulkoili silmiänsä mamselin ja hänen piikansa
puoleen. Tämä ei jäänyt asian-omaisilta huomioon ottamatta. Elsa ei
ollut näkevinään tuota rumaa katsantoa, vaan mamseli lähetti käytävän
toiselle puolelle silmäyksen sellaisen, jotta keittäjätär silmäyksestä
kehoitettuna päätti parhaaksi kääntää kasvonsa ja kaiken huomionsa
papin ja saarnastuolin puoleen, josta pappi paraallaan pauhasi: "Sovi
nopiasti riitaveljes kanssa, ett'ei riitaveljes sinua anna joskus
tuomarille, ja tuomari antaa sinun palvelijalle, ja sinä heitetään
torniin." Sitten hän saarnasi ja muistutti, että tämä sovitus oli
tehtävä niin kauvan kuin molemmat riitaveljet tiellä ovat; muutoin oli
käypä niinkuin Jesus tekstissä sanoo: "Joutuu torniin siihen asti
kunnes viimeisenkin rovon maksanut on."
Nähtävästi hämilleen joutui nyt Munkkiniemen kyökkipiikakin ynnä muiden
mukana, eikä enään niin koreesti mullistellut, vaan pää painui hieman
alaspäin. Siinä oli paras todistus hänen syyllisyydestään, josta
mamseli toivoi piankin saavansa jotain muutakin kuulla.
Saarna loppui, vaan kun se ikään loppunut oli, niin Munkkiniemen piiat
alkoivat joutua kirkosta pois. Nyt täytyi mamselin luopua tavallisesta
tavastansa istua kirkossa loppuun asti ja hartaudella jumalanpalvelus
lopettaa. Hän kiiruhti Elsan kanssa perään, ja saavutti tytöt torilla.
"No, hyvää päivää neidit! Olettehan tulleet kaupungin kirkkoon ja ihan
koko voimalla", sanoi mamseli.
Tytöt pysähtyivät ja keittäjätär punehtui ja mamseli koetti häntä
oikeen silmiin tähystää, silmiin, jotka lueskelivat hiekkamuruja ja
kiven nupuloita torilla.
"Kuinka teihin niin kovasti saarna vaikutti tänään kirkossa?" kysyi
mamseli saadakseen juttua alkuun.
"Se tulee tiedämme siitä, kun käypi harvoin kirkossa", vastasi
keittäjätär.
"Ehkä! Olkaapa nyt neidit hyvät ja pistäytykää meilläkin jalkojanne
lepuuttamassa."
Tytöt eivät estelleet vaan kulkivat mamselin perässä taloon. Siellä he
menivät kyökkiin.
Vähään aitaan ei piiat tehneet muuta kuin istuivat. Sannakaan ei ääntä
päästänyt, sitä vähemmin keittäjätär.
Mamseli muutettuaan kotopukuun kiiruhti kyökkiin.
"Niinhän te täällä istutte, kuin kirkossa!" lausui mamseli.
"Mitäs täällä muuta?" vastasi Sanna.
"Kuinka sinä Liina niin rumasti katselit minun päälleni kirkossa, että
en tahtonut kehdata paikassani istua? Pitäis kumminkin sen verran
ihmisyydestä tietää, ett'ei Herran huoneessa silmillään rupea sappeansa
purkamaan. Herran huone minun luullakseni olisi kumminkin se rajoitettu
ala, joka täytyisi uskostakin olla vapaa kaikista vihaisista
silmäyksistä."
"Enhän minä mamselia katsonut; katselin Elsaa vaan."
"Elsaa, oliko Elsa sitten sopivampi kirkossa syödä, kuin minä? Tiedä,
että Elsa on yhtä kallis Jumalan edessä kuin minäkin."
"Hän katala on valhetellut ja puhunut pahaa minusta, josta rouva on
koko päivät minulle riidellyt. Olis kaunista, jos tuommoisen kakaran
tähden joutuisin pois monivuotisesta paikasta, ja saisin huonot
päästökirjat."
"Mistä se rouva on sitten riidellyt?"
"Sanoo minun varastaneen ja myyneen kaikki sen, mitä hän on käskenyt
antaa Elsan äidille."
"Onko hän käskenytkään mitään antaa?"
"On väliin käskenyt ja silloin on annettukin."
"No, eikö nämät toiset neidit tiedä mitään tähän asiaan?" kysyi
mamseli, suu ivallisessa hymyssä.
Toisia tyttöjä oli kolme, Sanna, Mari ja Kaisa. Mari rupesi puhumaan ja
sanoi:
"Kyllä aina on asiassa kaksi puolta. Rouva kyllä on kitsas, ett'ei
tahdo raahtia antaa kaikkein tärkeimpiäkään. Kuitenkin on hän
useammasti käskenyt kuin Liina on antanut. --"
"Pidätkö suusi kiinni!" huusi Liina nousten kauhistuen seisomaan.
"Tulla ylös syötyä omilta palveluskumppaneilta."
Elsa luki kuitenkin Liinan silmistä, että jotakin oli maksan päällä.
"Älä nyt huuda, äläkä päälle kävele ihmisten huoneessa! Kyllä minä vaan
en sinua pelkää totta puhuessani. Vai onko valhe, että sinä vuosittain
olet elättänyt sitä sulhastasi, vanhaa sotamiehen ketkaletta, talon
tavaralla ja kustannuksella, ja hän monta kertaa viikossa
säännöllisesti tulee aprakoitansa noutamaan. Sille sinä työnnät lihat,
leivät ja maidot eli mitä parasta talossa löytyy. Onnellinen laiskuri
mies; ei tee työtä ensinkään, vaan syöpi paremman ruoan, kuin koko
Munkkiniemen palkolliset."
Tämän puheen aikana oli Liina ollut milloin punainen, milloin harmaa
kasvoilta. Nähtävästi olisi hän Mariaa lyönyt, jos olisi uskaltanut.
"Valhettele vielä, kun hyvin kuulut osaavan!"
"Ei suinkaan se ole valhe", sanoi mamseli.
"Kyllä Mari totta puhuu!" toistivat toiset tytöt.
"Te voisitte puhua tuota oikeudessakin?"
"Kyllä", vastasivat tytöt.
"Jaa, hyvä mamseli, kyllä mamselikin nyt kuulee, kuinka he kaikki ovat
liittouneet minua vastaan, vaan kun oon syytön niin --"
"Niin, sitten ei muuta kuin Elsa vaan on valhetellut", sanoi mamseli.
"Mutta mistähän se Elsa on tiennyt valhetella, kun ei talossakaan ole
ollut."
"Minä muutan pois Munkkiniemestä ja ihan paikalla, kun ma kotiin
pääsen", sanoi Liina.
"Älä muuta, pyydä anteeksi emännältäsi, ja lakkaa sulhaistasi
ruokkimasta, tai mene naimisiin. Mitä semmoinen vuosien pitkä
kosinta-aika on?"
"Minä tulen niin häväistyksi, että minun on mahdotonta enään palvella
näillä tienoin!" Sen sanottuaan alkoi Liina mennä ulos.
"Noinko sinä lähdet?" kysyi mamseli.
"Minulta on nyt loppunut kaikki kohtelijaisuus ja myöskin
kärsivällisyys", sanoi Liina mennessään ja heitti kyökin oven kauheasti
kiinni.
"Kamala tuo ihminen! johan tuo voipi vaikka toisen tappaa", sanoi
mamseli.
Jälelle jääneet tytötkin ihmettelivät Liinan käytöstä, kun asia
kuitenkin oli niin selvä, ett'ei siinä valhetteleminen auttanut.
Tytöt läksivät Liinan jälkeen ja niin jäi Elsa ja mamseli kahden
kesken.
"Syödään nyt pian ja lähdetään sitten, käyden, kosk' on kaunis ilma,
Munkkiniemeen."
Yksinkertainen kuiva ruoka laitettiin ainoastansa kyökin pöydälle,
jossa mamseli ja Elsa söivät yht'aikaa. Syötyä lähdettiin astumaan
verkalleen, astumaan Elsan johdolla suorimpia polkuja ja teitä. Ilma
oli mitä ihanin ja mielelläänkin kulki metsien läpi ja puiden
siimeksessä. Mamseli, ollen tottumaton ja vanhanlainen metsissä
kulkemaan, lepäsi monta kertaa ja pyyhiskeli hikeä, jatkaen taas
matkaa.
"Kyllä kävelykin on hauskaa, vaan onnellinen se, jolla on hevonen.
Tässä muuten saattaa tehdä pienen huomion siitä vaikeudesta, mikä
näillä köyhillä naisilla ja lapsilla on, kun he saavat raastaa pitkin
metsiä ensin keräämässä luuta-aineita tai poimimassa marjoja ja niitä
kaikkia sitten kantaa hirmuisen pitkät matkat kaupunkiin. Heidän
tilansa todellakin on surkuteltava", sanoi mamseli.
"Kyllä se on monestikin perin vaikeaa, kun täytyy niin paljon käydä ja
kauvan kantaa, vaan kyllä ihminen kaikkeen tottuu ja voisi sanomattoman
paljon kärsiä. Se minua kumminkin aina kummastuttaa, kuinka muutamat
ihmiset ovat ennen syntymäänsä jo niin onnen suosimia, että syntyvät
rikkaiden lapsiksi, kumminkin sellaisiksi, joiden ei elinpäivinään
tarpeen vuoksi tarvitse niin mitään tehdä, ei edes itseänsä hoitaa,
vaan vielä toiset palvelevat ja kaikki valmiina eteen kantavat."
"Niin, minä olen yksi niitä onnen suosikkia, joista puhuit. Kummallinen
sääntö se on ja sallimus, ja tulee siitä kun lasten vanhemmat ovat niin
varustaneet ja koonneet eli ovat virkamiehiä olleet, että tytöt
naimattomina ollen ja vaimot leskeksi jäätyään saavat pensioonin; vaan
että se niin on, on kumminkin ihmeellistä maallista onnea minustakin."
"Kun nyt niin on, ei kenenkään velvollisuus liene tahallansa laittaa
noita onnettomia luudankantajia, eikä havumuijia. Me olemme nyt menossa
Munkkiniemeen ja arvaan, että siellä tulee ratkaistavaksi Liinan
kohtalo. Mikäpä tuo muu tulee hänestäkään, kuin havu- ja luutamuija,
jos hänet työnnetään väkisin sellaisen laiskan kanssa asumaan", sanoi
Elsa.
"Niin, kyllä se sitäkin on, mutta ei tiedä; hän kuuluu olevan taitava
keittäjä ja jos tuota pientä varkautta ei olisi, voisi hän saada kunnon
paikan kaupungissakin. Kamalalta se muutoin kuuluu, ovatko toisten
piikain puheet todenperäiset, vai eivätkö kateudesta puhu."
Vihdoin saapui mamseli piikoinensa Munkkiniemeen. Nyt olisi hän ehkä
odottanut, että sisar olisi tullut hänelle vastaan ja hänen niinkuin
ennenkin käsipuolesta kiidättänyt huoneesen. Mutta sisarpa ei, vaikka
istuikin tiellepäin antavassa akkunassa, tullutkaan tulijoille vastaan,
eipä pannut paraatti-ovelle avaintakaan, vaan sisar sai köntiä sisään
kyökin kautta. Tämä oli Eveliinalle pitkän kävelymatkan perästä
enemmän, kuin sietämätöntä. Hän meni kyökin läpi ruokasaliin, jättäen
Elsan kyökkiin, jossa Liina itkusta silmät punaisina hellin luona
puuhaeli. Kun hän pääsi ruokasaliin, näki hän, kuinka sisar istui
isossa salissa selin siihen avoimeen oveen, jossa mamseli seisoi, olipa
vielä katsovinaan akkunasta ulos, samalla kuin hänen miehensä sohvalla
nojallaan pitkä piippu hampaissa venyi.
"Hyvää päivää, herrasväki!" sanoi mamseli jotenkin ankaralla
äänenpainolla.
"Päivää!" sanoi sisar, ollen kääntävinään päätänsä tulijaan päin.
"Päivää! Eveliina on hyvä ja istuu!" sanoi herra.
"Kiitoksia! mutta minä olenkin nyt niin hyvä, että minä en istu. Sillä
luuletteko, että minä olen koira teidän edessänne, että te laskette
minun kamuamaan ja vieraita ovia haeskelemaan niinkuin jonkun
epäiltävän henkilön. Minä lähden siitä ovesta, mistä olen tullutkin ja
samanlaisella hevosella. Klara, syötä sinä piioillasi vanhoja
sotamiehen lötköjä ja tapa nälkään entiset palvelijasi, jotka sinua
ovat kunnialla palvelleet ja rehellisesti työtä tehneet. Vielä sitten
mokoma emäntä näytät ilmeisen kiukkusi. Katso perään! Johan sulta saa
varastaa puolen maailmaa ja sinä et tiedä mitään. Sinäpä fiini olet,
kun luotat piikoihisi ja annat niiden vaikka päällänsä seisoa. Tiedä,
että minulla on ikuinen leipä, enkä tarvitse sinua, mutta sun leipäsi
voisi loppua jos et katso perään talouttasi."
Munkkiniemen herra käänsi kasvonsa vaimoonsa päin ja odotteli, mitä
vastausta antaisi sisarellensa syytöksiin emäntä ja aviovaimo, jonka
hän oli valinnut puolisokseen ja taloutensa hoitajaksi.
"Hyvästi nyt! minä menen sinua häiritsemästä, sillä en minä tässä
kuitenkaan näin ollen ole muuta kuin pahennukseksi."
"No, Eveliina, odottakaa nyt!" sanoi herra.
Mamseli ei enään kuunnellut ja vähän ajan päästä nähtiin hän Elsan
kanssa astelevan pois talosta ja istahtavan mättäälle metsässä.
Munkkiniemen herra katsoi vaimoineen akkunasta, ja nähtyään tuon oudon
tapauksen, jonka syyt hän vaan puolinaisesti käsitti, lausui hän:
"Mitä ymmärretään rakas Klara tuolla tapauksella? Onko maa kääntynyt
viime aikoina väärin päin akselissaan? Selitäppäs minulle jos voit sen
tapauksen syyt."
"Mahdoit aukaista sille paraatti-ovi!"
"Enhän minä nähnyt, kun sohvalla venyin. Siinäkö se on olevinaan
kaikki? Ei, siinä on muutakin, olethan hyvä ihminen kaiken loppuviikon
ollut, kuin murjaani, että tuskin vastaat minun kaikkein
kohtelijaimpiin kysymyksiini. Siinä on muutakin kuin vaan ovi."
"No, anna nyt olla mitä hyvänsä; kyllähän me niistä sovimme!" koetti
rouva sanoa.
"Ei se vaan siltä näytä, että tuo olisi sovinnon tekemistä; pikemmin se
minun ymmärtääkseni on sodan julistamista. Rumaakin tuo on, kun toinen
tulee jalkaisin kaupungista asti ja sitten tulee vastaanotetuksi kuin
turkkilaisilta."
"Lapsethan tuolla jo ovat lepyttämässä!"
"Lapsetko? no, ne edes ovat ihmisempiä ja puhuttelevat tätiään!"
Molemmat katsoivat akkunasta ulos.
Poika Antti, yhdeksän vuotinen ja tytöt, Klara ja Liisi, kahdeksan
vuotiset kaksoiset, olivat käyneet metsässä. Poika oli tehnyt itselleen
kirjokepin ja tytöillä oli metsäkukista laaditut kimput. Juuri kuin
mamseli Elsan kanssa istahti mättäälle, tulivat lapsetkin ulos
metsästä. Ensin he katselivat ihmeissään mättäällä istuvia ja kävivät
lähemmäksi. Likelle tultuansa näkivät he tädin siinä istumassa, pikku
piikoinensa. Tädin silmät olivat kosteana; niistä oli juossut muutamia
kuumia kyyneleitä. Mamseli Eveliinan toimet olivat tulleet palkituksi
pelkällä ylenkatseella, ja sen johdosta olivat silmätkin kosteana.
"Tätihän siinä istuu! Minä luulin, että kuka siinä istuu", Sano! Liisi.
"Katsokaas, täti, kuinka kaunis minulla on sauva!" sanoi Antti.
"Niin, sinun -- tuommoinen! mutta mulla kun on niin kaunis kimppu!
Eikös olekin kaunis, täti", sanoi Liisi.
"Kaunishan minullakin on! eikös olekin, täti", kysyi Klara.
"Kyllä, kyllä, lapset! kauniita teillä on kaikilla! Kyllä täti näkee."
"Osaatko sinä Elsa tehdä parempia kukkakimppuja?" kysyi Liisi.
"Vieläkös nyt kauniimpia; kyllähän ne jo ihmeen kauniita ovat!" vastasi
Elsa.
"Kyllä sitä täytyy lähteä huojumaan kotiin käsin, ei tässä nyt muu
auta", sanoi mamseli, nousten seisomaan.
"Lähdettekö jo kaupunkiin, täti?" kysyi Antti.
"Ettekö te sisälle tulekaan?" kysyi Klara.
"Minä kävin jo, hyvä lapsi! Hyvästi nyt kaikki!"
"Täti ei mene vielä! Olkaa nyt vielä vähän aikaa. Minä sanon papalle,
että se antaa teille hevosen. Oriilla saatte ajaa. Se laukkaa niin
että, voi kun se on hauskaa! Se hyppii ihan pystyyn välistä, kun se on
oikein innossaan. Pappakin pelkää, kun se oikein panee sieramensa
suuriksi. Se aivastaa niin, niin se päristelee ja kuopii maata ja se
syöpi niin suuren joukon kauroja", osoittaen kädellään kyynärän verran
maata. "Noin suuren, niinkuin Konalan heinäläjä", sanoi Antti.
"Eipä, kun semmoisen kopan, joka vetää viisi tynnyriä", sanoi Liisi.
"Olette te niitä höpäköitä!" sanoi mamseli.
"Niin vaan, täti, tulkaas katsomaan, kun se orit on tuolla haassa. Se
on puussa kiinni; muuten se lähtisi juoksemaan ja menis kaikkien
päälle. Liinakin, vaikk' on niin paksu, niin pudotti maitokiulun
kädestään, että yksi vannekin katkes ja valkoinen maito kaikki meni
maahan, kun orit rupesi tarhaan lehmien sekaan ryymäämään. Se ryntäsi
niin, että kaikki lehmät hajosivat ympäri vainiota ja mylvivät pelosta
vavisten."
"Sepä koko pekuna on hevoseksi! Johan se aika jalopeura on!" sanoi
mamseli.
Samassa näkyi käytävällä Munkkiniemen herra ja rouva; he lähestyivät.
"On oikein herttainen ilma tänään!" sanoi herra.
"Tuo tuomi haisee niin hyvälle tänä kesänä!" sanoi rouva.
"Luonto on kaunis; se on totta, mutta ihmisillä on se suuri vika,
ett'eivät ole yksimielisiä. Se olisi niin hauskaa, kun he sitä
olisivat!" sanoi mamseli.
"Hyvä, Eveliina! Pitää kärsiä nuoremman sisaren heikkoja puolia.
Tunnettehan jo toisenne", sanoi herra, seisoen mamselin edessä suorana
ja seljällään nojaten sauvaansa.
"Tunnen kyllä! mutta hänen pitää myöskin nuoremmuuttansa totella minua.
Sillä tiedät, Fredrik, ett'en tarkoita pahaa."
"Jaa, mutta teillä naisilla on tapa semmoinen, että kaikki asiat,
olivatpa kuinka karkeita ja kireitä hyvänsä, pitää tuleman paikalla
ratkaistuiksi; vähintäänkin yhdessä päivässä. Mutta minä sanon: se ei
luonnistu, sillä kaikki asiat tarvitsevat kypsyä, ja ovat vasta
päätettävät tarkan punnitsemisen perästä."
"Pappa! eikö saakin täti ajaa oriilla kaupunkiin?" kysyi Antti.
"Mitä sinä hupatat? kuinka täti semmoisella uskaltaa mihinkään ajaa?"
vastasi herra. "Menkää nyt lapset pihaan ja viekää Elsakin mukaanne; me
vähän kävelemme täällä."
Elsa ja lapset läksivät.
"Eveliina tulee kävelemään meidän kanssa!" sanoi herra.
"Kylläpähän kävelen kaupunkiin!"
"Kuinka sinä tuommoinen olet?" sanoi rouva.
"Älä kummastele, kummaile vaan itseäs."
"No, jopa nyt jotakin, kun opetetut sivistyneet ihmiset viitsii!"
ihmetteli herra.
"Siitä Elsasta ei ole muuta kuin harmia ja ristiä", sanoi rouva
valittavalla äänellä.
"Elsasta ristiä! mitä harmia Elsasta sinulle on? Sekö kun Elsa
harrastaa totuutta ja oikeutta?" sanoi mamseli äkäisellä äänellä. "Ja
itsehän sen minulle toit! Mitä toit ristiä välillemme?"
"Joutavia! tuollaisen lapsen puheista viitsii aikaiset ihmiset
kiistellä", tuumi herra.
"Nyt ei askeltakaan tästä edemmäs; minua ei tämä marssiminen huvita.
Jos tahdotte minua lepyttää, niin kaikki ja jokainen paikalla kyökkiin
ja rosvoa tupustamaan", sanoi mamseli.
"Mikä rosvojuttu se on, ja mitä se merkitsee?" kysyi kärsimättömänä
herra.
"Tule kuulemaan! kyllä minä suuta pidän, kosk'ei teissä ole itsessä
tuntoa."
Sanaakaan sanomatta seurasivat herra ja rouva mamselia, joka suoraa
päätä meni kyökkiin. Liina istui pöydän päässä ja luki katkismusta.
"Paraiksi, että luet katkismusta ja sitä, mitä seitsemännessä käskyssä
kielletään!" sanoi mamseli, asettuen Liinan vastapäätä toiseen päähän
pöytää.
Herra ja rouva seisoivat ovella.
"Mutta hullusta kyöpelin marakatista heitti ristin koko pitkäksi
Jumalan pyhäpäiväksi; jaksaakin kamuta perässä, vaikka häntä hiidessä
asti asuisi. Jos paha henki ajaa papilla, niin papintytöllä se aina
hullummin ajaa", sanoi Liina, lyöden katkismuksen niin lujasti pöytään,
että se hyppäsi ylös ja kirposi avoimesta akkunasta pihalle.
"Nyt sulla paha henki ajaa, kun heitit katkismuksen pellolle", sanoi
mamseli. "No, ei sillä väliä; kylläpähän sotamies korjaa samalla, kuin
se tulee ruokaansa noutamaan!"
"Korjaa! kyllä minä tästä itseni kohta korjaan; en minä ijankaiken
rupea yhden kakaran tähden tässä haukkumisia kuulemaan!" sanoi Liina,
alkaen heittää vaatteita päälleen.
"Liina, Liina! älä ole tuhma!" sanoi rouva.
"Onko hän joitakin sotamiehiä meidän tavarastamme elättänyt?" kysyi
herra.
"Sulhasta, näet!" sanoi mamseli.
"Ala kauskia sitten!" sanoi herra.
"Niin kauskinkin, vaan käskemättä minä tulin ja käskemättä menen."
"Älä vinkaile ja tulputa suutas! Puhu sievästi ja läiski hiljemmin!"
sanoi herra. "Sano, oletko sinä varastanut?"
"Olen! mitä se siihen kuuluu?"
"Hm, hassu hän on; se minun täytyy myöntää. On varastanut ja se ei
vielä muka kuulu asiaan." Vähän mietittyään kysyi herra:
"Mikä kakara se on, jota hän syyttää?"
Rouva tarttui nyt puheesen ja sanoi:
"Se on Elsa, ja asia on se, että minä Leski-Annan sairauden aikana
käskin Liinan viemään itse tai toisilla tytöillä kannattamaan mökille,
mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat. Kumminkin on Liina
laiminlyönyt lähettämiset ja viemiset, jonka sain Elsan omasta suusta
kaupungissa kuulla, kun hän sanoi hiirien ainoastaan meidän avustamme
eläneen. Se on hirveätä ja suuri häpeä talolle."
"Tulkaapas tänne saliin kaikki!" sanoi herra. Hän meni itse edellä,
rouva ja mamseli perässä ja Liina seurasi hyvin vitkaan, jääden
seisomaan ovipieleen. Herra istui keskellä permantoa sijaitsevaan
soututuoliin ja sanoi:
"Käskekää Elsa tänne!"
Rouva avasi akkunan, joka oli puutarhaan päin, ja josta kuului lasten
ääniä.
"Elsa! Tule sisään!" huusi rouva.
Vähän ajan takaa kuului lasten liukkaita askeleita, ja he tulivat
kaikella voimalla, Liisillä erinomaisen komea kukkakimppu kädessä.
"Pappa! katsokaas kun Elsa laitti kauniiksi minun kimppuni!"
"Entäs minun?" sanoi Klara ja ojensi hänkin kimppunsa, koettaen joutua
papan luo.
"Minä en pidä koko Elsasta, kun sanoi minun tehneen syntiä, kun vuolin
pyhänä kirjokepin!" lausui alakuloisena Antti.
Elsa seisahtui Liinan viereen ovipieleen.
"Kyllä ovat kauniita kimput! Antin sauvasta en minä jouda nyt puhumaan.
Olkaa nyt lapset sohisematta ja poistukaa pihalle; minulla on täällä
tärkeitä keskusteltavia!" sanoi herra.
Lapset juoksivat pois.
"Kuinka se on Elsa? etkö saanut äitisi sairauden aikana mitään?" kysyi
herra.
"Kyllä se vähä oli!" vastasi Elsa.
"Lähetitkö sinä Liina mitä rouva käski?"
"En!
"No, se on hyvä, että tunnustat edes". -- "Mikä sotamies se on, jota
olet ruokkinut?"
"Niilo hänen nimensä on."
"Niilo, maltahan! Mikä sukunimi hänellä on?"
"Kontio!"
"Eikö hän koskaan ole puhunut kenenkään hengestä ja kunniarahasta?"
"On, kyllä hän on näyttänyt sen minulle, mutta kuului sen hiljakkoin
panneen pantiksi, kun oli juontipäällä."
"Onko hän puhunut, kenen hengen pelastuksesta hän tuota merkkiä
kantaa?"
"Meidän herran sanoo kerran pelastaneensa hukkumasta, kun oli venhe
herralta kaatunut!"
"Aivan oikein! siitä on aikaa jo monta vuotta, mutta se, joka minun
kotona henkiin virvoitti, oli Leski-Anna, Elsan äiti, hän palveli
silloin vanhuksillani. Hän kyllä autti minun vedestä, vaan Annan
toimesta sain minä hengen. Molemmat he tekivät tehtävänsä."
Mamseli ja rouva kuuntelivat, päätään kallistellen, keskustelun menoa.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi herra.
"Suutarin mökissä, Korpan maalla!"
"Hae hänet tänne kohta! me juomme kahvia niin kauvan."
Liina läksi kolmella nelisellä.
"Enkö minä sanonut, että asia pitää aina ensin tutkia, ennenkuin
selkään sutkii", sanoi herra, katsahtaen mamselin päälle joteskin
äkäisesti.
"Fredrik, mitäs silloin olisit tehnyt, jos miehellä ei olisi ollut
niitä ansioita?" kysyi mamseli.
"Olisin ajanut tytön pois, tai antanut anteeksi vastaisen parannuksen
toivossa."
Nyt siirtyivät kaikki ruokasaliin, jonka pöydällä lämmin kahvi odotti.
Elsa oli hankkeissa mennä kyökkiin.
"Istu pöytään, Elsa! Nauti kahvia, kosk' olet äitisi elättänyt ja
hoitanut hautaan saakka! Minä olen ollut näissä asioissa surkean
huolimaton; se minun häpeäkseni täytyy tunnustaa."
Kun he siinä, yhtä ja toista tarinoiden, olivat istuneet kotvasen
aikaa, ilmestyi ruokasalin ovelle elähtänyt mies harmaassa
sarkapuvussa, jonka rinnassa riippui useampia mitalia. Mies oli kookas
ja voimakkaan näköinen ja kantoi pulskaa huulipartaa. Kyökissä seisoi
Liina ja odotti utelijaan näköisenä, mitä tapahtuman piti.
Kohta miehen ilmestyttyä loi Munkkiniemen herra kahvipöydästään kieron
silmäyksen ja koko hänen olemuksensa osoitti, että hän pian aikoi
jotakin suurta toimittaa. Niin juhlallisen näköisenä hän istui.
"Hyvää päivää, teidän ylhäisyytenne!" sanoi sotamies.
"Päivää!" vastasi herra hieman venyttäen.
"Herra on kutsuttanut minua!" jatkoi mies.
"Odota, älä ennätä, kyllä kerkiää! Vasta tulit!"
Mies näytti tulevan hieman hämilleen ja kasvoista näkyi, että hänen
suloiset unelmansa olivat sammumaisillaan.
"Nimesi on Niilo Kontio, eikö niin?"
"Kyllä!"
"Ja kannat hopeista kunniarahaa minun henkeni pelastamisesta?"
"Sen teen!"
"Tulitko pahastikin haavoitetuksi minun henkeäni pelastaessasi?"
"En vähääkään vioittunut."
"Pystyt siis työhön täydellisesti?"
"Kyllä!"
"Mutta et saa työtä, tai muutoin puuttuu halua siihen."
Mies näytti joutuneen aika pulaan. Hän katseli sivulleen ja jokaisen
päälle, vieläpä kattoon ja laattiaan.
"Jaa, kyllä minä osaan tehdä työtä ja saanhan minä sitä, mutta tulen
monta kertaa suureen puutteeseen."
"Niin juomisesi kautta!"
Miehen kasvoihin lensi puna ja häntä rupesi hiottamaan.
"Kyllähän siihen on viinankin syytä!"
"Ja velttoutta ja laiskuutta", lisäsi herra.
Mies ei nähnyt hyväksi vastata, vaan herra jatkoi:
"Kun sinä kerran olet niin urhoollinen mies, että olet voinut pelastaa
ihmistä hukkumasta ja olet ansainnut useampia palvelus-mitalia
rintaasi, on perin huonosti ruveta niin perin epärehelliseen toimeen,
kuin piikain kanssa komplotteeraamaan. Jos sinulla oli nälkä, mahdoit
tulla minun tyköni. Kuinka kaunan sinä olet varkain syönyt meidän talon
ruokaa?"
"Olenko minä ollut teidän ruokaa varkaissa?"
"Sitä ei sinun tarvitse ruveta kinaamaan, sillä antaja on tunnustanut.
Liina!"
Liina astui ruokasaliin.
"Sano, että hän kuulee, oletko vai et ruokkinut häntä."
"Kyllä minä niin paljon antanut sille olen, että jos maksan sitä,
joudun hyvin kolme vuotta ilman palkkaa palvelemaan!"
"Kuuletko nyt?"
"No, ei teidän talo se ainoa ole, jonka keittäjätär sulhasia, olletikin
vanhoja ja uusia sotamiehiä ruokkii; sellaisia kokkia on Helsinki
puolillaan."
"Kaikkiko kyökkipiiat ovat varkaita?"
"Mitä he lienevät, kyllä he vaan ruokkivat!"
"Teidän velvollisuutenne on mennä naimisiin!"
"Minä en huoli siitä! Minä huomaan, että minä olen pahasti tehnyt,
ollessani epärehellinen palvelija. Jos herra antaa minulle anteeksi
erhetykseni, niin minä palvelen ja maksan mitä olen kuluttanut."
"Sinäkö et huoli minusta?"
"Ole vait!" sanoi herra, polkien jalkaa. "Sinä saat mennä minun
edestäni sen sileän tien." Ottaen kolme hopearahaa kukkarostaan: "Siinä
on vielä, ett'ei ole mielesi paha, juo nekin! Jos sinä olisit
rehellisesti pyytänyt minulta sekä ruokaa että piikaa, niin olisi tämä
asia käynyt toisella tavalla ja sinusta olisi voinut tulla kunnon
torppari tai pieni virkamies kaupunkiin. Mutta näin ollen tekisin minä
suuren synnin, jos minä auttaisin lurjusta. Koska Liina on katunut
tuhmuutensa, saapi hän täydellisen anteeksi-annon, ja koska hän niin
epärehellisestä ja laiskasta miehestä ei huoli, saapi hän vielä
palkankorotusta."
"Kiitoksia herra ja rouva ja kaikki!" sanoi Liina.
"Ja nyt saat Niilo Kontio poistua! Ja muista, ett'et enää tule meidän
alueelle, sinä riidan ja rähinän aine!" sanoi herra.
"Enkö minä saa piikaa?"
"Millä se sinua elättäis, jos naimisiin joutuis?" sanoi herra.
Niilo poistui, kiroten mennessään.