SISÄLLYSLUETTELO:

Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.

Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.

Kotitarkastus sekin.

Taas "kyyhkynen".

Latinaa.

Kuninkaan apua.

Uhataan pärttylinyöllä.

Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.

Senaattori Renvallin haastattelu.

Myöhäistä paheksumista.

Romahdusta kaikkialla.

Pois sodan jaloista.

Mietteitä Saksan avusta.

Levoton yö.

Sotatietoja.

Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.

Elämäni ihanimpia näkyjä.

Noormarkun murhat.

Tohtori. O. Rosenqvist murhattu.

Kaikki valetta.

Viljaa muka tulee.

Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.

Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.

"Tarmon" lähtö y.m. huhuja.

Hyljännevät poikasensa.

"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".

"Kaikille kaikkialle Eurooppaan".

Torstaina 14 p:nä maaliskuuta.

"Vaikka me sen itse sanomme".

Vakavata tulossa.

Kai valkoistenkin sota on sotaa.

Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan.

Kosteikko.

Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta.

Seinäjoki -- Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.

Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.

Suukopu ja muu kopu.

Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.

Rahat pakoretkillä.

Jokapäiväinen kohtaus.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.

Ei tirise tippaakaan.

Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.

Vallankumouksen vuosipäivä.

Toisen hepo, oma ruoska.

Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.

Tietoja rintaman takaa.

Ukko Ursin.

Epämääräisiä uutisia.

Tiistaina 19 p:nä maaliskuuta.

Yhä kiihtyy.

Ehkä julkaisen nämä muistiinpanot.

Venäjä ja me ja muu maailma.

Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.

Kiittämätön talonpoika.

"Tuho on ovella".

Ilmeisesti tahallista yllytystä tihutöihin.

Torstaina 21 p:nä maaliskuuta.

Suomi voisi olla suurvalta.

Ensimmäinen rauhanääni.

Perjantaina 22 p:nä maaliskuuta.

Uudet luudat.

Kootaan matkarahoja.

Millä kylvetään?

Laulaen päin.

"He ja me".

Kevät saapuu -- eikä saavu.

Lauantaina 23 p:nä maaliskuuta.

Ennenkuin suo sulaa.

Nouseva kosto.

Palmusunnuntaina 24 p:nä maaliskuuta.

Palmut ja punaiset paperiruusut.

Maailman suurin vallankumous ja sen pienin.

Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.

Tämä on myös uskonsota.

Eräiden sosialistien selostus.

Ei bolshevikkeja.

Tietoja Tampereelta.

Tiistaina 26 p:nä maaliskuuta.

Pyhä Ilion ei saa kaatua.

Valpas tarjoo rauhanpiippua.

Lakilapsonen.

Eräs kokous.

Keskiviikkona 27 p:nä maaliskuuta.

Vilppulan tappio -- provokatsion tulos.

Yhteiset tietotoimistot.

Junat menevät vain -- pohjoiseen.

Maailma ylösalaisin.

Komeaa.

Torstaina 28 p:nä maaliskuuta.

Sosialidemokraatinen militarismi.

Tulevat kieliolot.

"Muutama sana nykyisestä vallankumoussota-asemasta".

"Oman kuvansa mukaan".

Kirjallisuutemme "punainen" loimi.

Saksalaisia risteilijöitä nähty.

Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.

Godenhjelmien kylvämä siemen.

Lauantaina 30 p:nä maaliskuuta.

Puhelimet suljettu.

Hiiret.

Saksalainen vaara.

_Tämän_ isonvihan muistot.

Pääsiäissunnuntaina 31 p:nä maaliskuuta.

Siperian vilja saapunut.

"Jokainen jumalien luota pois astuttu askel vie ihmistä ylöspäin".

Minä vain paikkaisin.

Maanantaina 1 p:nä huhtikuuta.

Jos Saksa _ei_ voittaisi.

Tiistaina 2 p:nä huhtikuuta.

Tokoi vertaa itseänsä Kristukseen.

Tokoi ja isänmaa.

Kaarti sijoitetaan kasarmeihin.

Keskiviikkona 3 p:nä huhtikuuta.

Sirolan viimeinen puhe.

Sirola jääkäreistä.

Asema vahvistuu.

Heränneitten lippu ja sotahuuto.

Harakiri.

Torstaina 4 p:nä huhtikuuta.

Loppuhälytystä.

"Rauhallista" kaikilla rintamilla.

Saksalaiset jo Karjalla.

Senaatintalo tyhjenee.

Varokeinoja pommituksen pelossa.

Perjantaina 5 p:nä huhtikuuta.

Kansanvaltuuskunta matkalla omaan maahansa.

Uusi hallitus.

Täysin taistelukuntoinen punakaarti.

"Venäläisiä on -- valkokaartissakin".

Saksalaiset Hangossa ovat valkokaartilaisia.

Saksan laivasto Helsingin edustalla.

Lauantaina 6 p:nä huhtikuuta.

Eräs, joka tuntee pohjalaisen talonpojan.

Kaikki yhteen kasaan.

Sunnuntaina 7 p:nä huhtikuuta.

Hautajaissaatto.

Puuttuu nimi ja allekirjoitus.

Maanantaina 8 p:nä huhtikuuta.

"Tiedonantaja" lakannut ilmestymästä.

Valppaan viimeinen tahto.

Kaikki on menetetty.

Saksalaiset marssivat.

Pois!

Smilga sähköttää.

"Suomen vapaalle kansalle".

Tiistaina 9 p:nä huhtikuuta.

Laivasto riisuttava aseista.

Itä lähtee -- Länsi tulee!

Uusia rintamia.

Kun paino kerran poistetaan.

Outo otus.

Porvarit pinnalla.

"Työmies" aavistelee diktatuuria.

Irmari Rantamala yksin.

Trotskin sähkösanoma.

Saksalaiset yhä lähempänä.

Kauppalaiva palaa.

Keskiviikkona 10 p:nä huhtikuuta.

Rauhan "vaatimuksia".

"Kyyhkynen" sekin.

Torstaina 11 p:nä huhtikuuta.

Viimeinenkö päivä?

Raamatunkäännöskomitea.

Lentokone levitteli.

Punaisten esikunta on paennut.

Aika olikin jo lähteä.

Kuuluu ammuntaa.

Salaperäinen alus.

Merkkitulia merellä.

Hymni Punakaartille.

Huomenna se ratkaistaan.

Perjantaina 12 p:nä huhtikuuta.

Nainen aseissa.

Nyt se alkaa.

Kaduilla ammutaan.

Saksalainen laivasto tulee.

Valkoiset.

Pian kai törmäävät yhteen.

Laivasto lähenee.

Lauantaina 13 p:nä huhtikuuta.

Voittajain päivä.

Näen saksalaiset.

Tähtitornin mäellä.

Siltasaarella.

Mikä päivä tämä näkemisineen ja elämisineen!

Säänmuutos.

Vankijono.

Sunnuntaina 14 p:nä huhtikuuta.

Ihmiset pyhiinvaeltavat.

Vanha raamattuni.

Historiamaalarin aihe.

Saksalaista meriväkeä.

"Schneller!"

Viimeinen "Työmies".

Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.

Säätytalolla.

Turunkasarmilla.

Oli ehkä onni.

Kotka ja leijona.

"Freiheit"! -- ja "Freiheit".

Ruumissaarna.

"Der rote Unverstand".

Tiistaina 16 p:nä huhtikuuta.

Kaatuneiden haudat.

Vankien kuulustelussa.

Venäläiset tällä hetkellä.

Keskiviikkona 17 p:nä huhtikuuta.

Kansantalo ja sen henki.

Lauantaina 20 p:nä huhtikuuta.

Homo homini lupus.

Helsinki tällä hetkellä.

"-- Kun on niin paljon sikoja".

Torstaina 25 p:nä huhtikuuta.

Valo- ja varjopuolia.

Sotasanomat.

Suomi ei kuulema olekaan tasavalta.

Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.

"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".

Sunnuntaina 28 p:nä huhtikuuta.

Ei tunnu ilo ilolle.

Saksalaiset vieraamme.

Käynti "Posenilla".

Sunnuntaina 12 p:nä toukokuuta.

Suomenlinnassa.

Lauantaina 25 p:nä toukokuuta.

Heidän jälkimaineensa.

Jouluaattona 24 p:nä joulukuuta.

"Nälkä on punikki".

Sunnuntaina 10 p:nä maaliskuuta.

Mitä emo laulaa, sitä poika visertää.

Lapset leikkivät vimmatusti punakaartilaisia kadulla ikkunani alla.

Heillä on punaiset nauhat lakissa ja punainen rieputöyhtö keppikiväärin

päässä. Marssitaan, juostaan, komentosanat ovat venäläiset. Joskus on

heillä potkukelkka automobiilina. Yksi vetää, toinen työntää, kolmas

istuu kivääri ojona ja neljäs on pitkällään, niin ikään kivääri ojona.

*

Koti-tarkastus sekin.

Erääseen taloon tulee tuollainen tavallinen aseidenetsijäretkikunta.

Talossa asuu ainoastaan naisia, pari vanhempaa tätiä. Etsijöille

koetetaan selittää, kuinka nurinkurista on epäillä, että täällä

voisi olla mitään aseita, mutta pyydetään samalla vain olemaan hyvät

ja katsomaan. Avataan aluksi laatikot, kaapit ja kaikki. Etsijäin

joukossa on huligaanimaisia nuoria miehiä, jotka esiintyvät röyhkeästi

ja mahtavasti ja näyttävät olevan johtavassa asemassa, mutta on myös

muuan vanhempi mies, joka koko ajan näyttää olevan nolo saamastaan

luottamustehtävästä, täytyen hänen kuitenkin seurata mukana. Vihdoinkin

ovat hakijat löytäneet jotakin. Avataan laatikko, jossa on kaikenlaisia

rautakaluja. -- "Ahaa, täällä on -- mitäs nämä on?" -- Yksi naisista

sanoo, että ne ovat entisten lasten leikkikaluja, mutta mikä mikin

kalu on ja mihin pienokaiset niitä aikoinaan ovat käyttäneet, sitä

hän ei enää osaa sanoa; eivät ole jättäneet selostusta koneittensa

käyttämisestä. Silloin astuu tuo vanhempi mies esiin ja painaa laatikon

kannen päättävästi kiinni. Ja kun toiset toverit ovat siitä poistuneet,

avaa hän sen taas ja ottaa jonkun vehkeen käsiinsä ja hypistellen ja

katsellen sitä sanoo liikutettuna: "Eihän sitä tiedä niiden pienten

raukkain, eihän niitä niiden asioita ymmärrä muut kuin ne itse." Ja

toverien jälkeen mennen: -- "Lähtekää pois, pojat, ei täällä ole

mitään, taisi tulla erehdys, kaikkeen ne komentavatkin." Hänellä oli

kai hänelläkin ollut lapsia, leikkikaluineen, joita hänellä ei enää

ollut.

*

Taas kyyhkynen.

Näin taas tänäänkin "kyyhkysen", hyvin korkealla, jossa kaarrellen

se häipyi hattarapilven taa Porkkalaan päin. Siellä on vielä jäät,

laivasto ei pääse tulemaan, mistä sitten aikoneekin. Mutta aurinko

sulattaa niitä, meren aalto syö reunaa, hakkaa ja murentaa ja sula

avartuu avartumistaan. Yli koko Suomenlahden ulottuvana kaarena

Hangosta Tallinnaan tunkee laineiden vapauttava rintama itää kohti.

Paljon sovittaa Saksa tällä teollaan sitä, mitä se ehkä tässä sodassa

on rikkonut. Sovittaa imperialistisen valloittajapolitiikkansa

erehdyksiä sekä Elsassissa että Etelä-Jyllannissa että muualla. Se

suorittaa ahdinkoon joutuneen onnettoman pelastustyötä. Se on ritarin

retki vangitun neidon vapauttamiseksi lohikäärmeen kouristuksesta.

Olemme kuin maanvieremän, kuin lumivyöryn, kuin hajonneen rakennuksen

alle joutuneita. Elämme vielä, äänemme kuuluu heikosti pelastajan

korvaan, hän tulee lapioineen, kirveineen, kuokkineen ja kaivaa

meidät ulos. Elämme vielä, "kyyhkynen" hyrrää meille sanomaa, että

odottaisimme vielä hetken, vielä kaksi. Se on suloista soittoa.

Pelastumisen varma toivo hivelee ihanasti rintaa. Ei saa huutaa, ei

hihkaista, on oltava, niinkuin ei mitään olisi. Mutta radiotietä kulkee

kiitokset tuhansin sydämensykinnöin.

*

Latinaa.

Ollessani tänään tavallisella uutistenkeruu-käynnillä tuotiin tieto,

että saksalaiset ovat vallanneet Turun. Siitä syntyi tietysti

iloinen hälinä läsnäolevien kesken. Siellä ne siis ovat, sieltä ovat

"kyyhkyset" tänne lennelleet. Mutta jos se onkin ankka? Ei, tieto on

aivan varmasta lähteestä. Eräs professori on sen kertonut, hän on

nähnyt sähkösanoman. Pitäisi soittaa ja kysyä. Menkää soittamaan!

Latinankielen lehtori menee puhelimeen. Keskustelu käy latinaksi, jotta

eivät punaiset ymmärtäisi. Jännittävä odotus. No, mitä, mitä? Hän

selostaa sanasta sanaan keskustelunsa.

_Professori:_ Tota Aboa est expugnata. Albi et germani Aboam

expurgaverunt.

_Lehtori:_ Unde id habes?

_Professori:_ Partim per telegramma, partim aliter.

_Lehtori:_ Vale!

_Professori:_ Sit tibi somnus felix.

P.S. Seuraavana päivänä luimme lehdistä, että Sirola vielä samana

päivänä, jona germaanien ja valkoisten olisi pitänyt vallata ja

puhdistaa vanha Auran kaupunki, oli puhunut siellä kaatuneiden

haudalla. Missä siis saksalaiset lienevätkin, Turussa ne ainakaan eivät

ole.

*

Kuninkaan apua.

Saksan ja Suomen välinen rauhansopimus on "Työmiehelle" tietenkin

"gefundenes Fressen". Se on saanut siitä lähetiltään Tukholmasta

tiedonannon, jonka mukaan sopimus sisältää m.m. sen, että molempien

maiden alamaiset saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oman maan

kansalaiset. Vaikka ilmeisesti on kysymys ainoastaan _taloudellisista_

oikeuksista ja vaikka "Työmies" itsekin arvelee mahdollisesti niin

olevan, olettaa se kuitenkin, että on kysymys myöskin _valtiollisten_

oikeuksien myöntämisestä ja kirjoittaa sen johdosta suurella

sirolamaisella paatoksella Suomen riippumattomuuden menettämisestä.

Lehti ei ole tietävinäänkään, että siinä sopimuksessa, jonka

kansankavalluskunta juuri ikään teki venäläisten kanssa, näille

myönnetään täydet valtiolliset oikeudet.

Saksalais-suomalaisen sopimuksen ohella pitäisi myöskin olla olemassa

joku "lisäpöytäkirja". Mitä tämä sisältää, sitä "Työmies" ei tiedä,

mutta arvelee mahdolliseksi, että se ehkä sisältää "jonkin saksalaisen

prinssin asettamisen Suomen kuninkaaksi." -- Olisiko lehti ehkä saanut

tuntua virtauksista, joita täällä kyllä liikuskelee siihen suuntaan,

että meidän olisi Saksasta muun avun lisäksi saatava kuninkaan apuakin?

*

Uhataan pärttylinyöllä.

Meitä nähtävästi tällä hetkellä, punaisen vallan lopun lähestyessä,

uhkaa vakava vaara anarkististen ainesten puolelta. Viime yönä ja

tänään on kuulunut kaupungilta alinomaista ampumista. Kerrotaan, että

ryssät ja punaiset tappelevat keskenään aseista ja muista tavaroista,

joita nuo tahtovat viedä ja nämä pidättää. Toisten arvelujen mukaan he

vain "juhlivat" vallankumouksensa vuosipäivää.

On myöskin jo kauan kiertänyt huhuja, että anarkistien pääkalloklubi

Katajanokalla ryhtyisi käymään täällä porvaristoa vastaan samaa sotaa

kuin Venäjälläkin, tappamalla ja ryöstämällä. Näinä päivinä on tilanne

siinä suhteessa nähtävästi hyvinkin täpärällä, siitäkin päättäen, mitä

porua punaiset itse pitävät siitä. Heidän päällikkönsä (Haapalainen,

Wesley, Nyqvist ja Talvio) heittäytyivät miltei polvilleen venäläisten

toverien, matruusien ja sotilaiden, eteen, rukoillen heitä muodostamaan

"rintamaa anarkismia vastaan". Suuri vaara, anarkian vaara uhkaa! Tämä

vaara kasvaa kuin ohdakkeet nisupellossa. Elkää salliko rikollista

toimintaa enemmän kuin mekään! On sattunut -- valitettava kyllä --

tapauksia, jolloin epäjärjestyksen tai erehdysten tähden ovat joutuneet

kärsimään myös venäläiset toverit. Mutta elkää niiden tähden antako

katkeroittaa mieltänne j.n.e.

Näin ruikuttavat vain ne, joilla ei ole mitään muita keinoja

käytettävänään. Punakaartin johto ja Helsingin järjestyslaitos eivät

siis kykene torjumaan hävityksen vaaraa ja ylläpitämään järjestystä

millään muilla keinoilla kuin pyytämällä anteeksi, että heidän on

täytynyt sitä tehdä. Kurjempaa kuvaa niistä kehutuista vallankumouksen

suurista saavutuksista tuskin voi antaa, kuin minkä asianomaiset itse

antavat.

Tämänpäiväinen "Vapaa Sana" kirjoittaa tämän johdosta:

"Puhumattakaan siitä, että koko 'työväen vallankumous' ei ole mitään

muuta kuin puhdasta anarkiaa, on vielä piirejä, jotka kaikesta päättäen

katsovat nyt sen hetken koittaneen, jolloin on ryhdyttävä toteuttamaan

köyhälistön lopullista vapauttamista kaikista sitä rajoittavista

siteistä, m.m. niistä esteistä, joita sille asettaa yksityinen

omistusoikeus. Ne hätääntyneet julistukset, joita petturihallituksen

molemmat jalot äänenkannattajat sisältävät 'anarkiaa' vastaan,

osoittavat, että kysymyksessä ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan

virtaus, joka on punaisille mitä huolestuttavin. Kaikesta käy ilmi

sen olevan alkujaan lähtöisin sieltä, mistä punikeillemme muutenkin

kaikki hyvä tulee, nimittäin venäläisten keskuudesta. Ne tuhkatiheään

tapahtuvat laukaustenvaihdot Helsingin kaduilla, joita useampana

iltana on kuultu, ovat ensimmäisiä todistuksia siitä 'sydämellisestä'

suhteesta, joka nyttemmin vallitsee punikkien ja tavaritsien välillä.

Katsoen siihen kokemukseen, mikä tällaisista roistoväen liikehtimisistä

on, voi tyynesti sanoa, että ennenkuin tämä nykyinen leikki on

kokonaisuudessaan ohi, punaiset petturit ovat sangen tiukasti toistensa

kimpussa."

"Samaan aikaan kuin parutaan anarkiaa vastaan toisella palstalla,

kiihoitetaan toisella taas mitä kauheimpiin tekoihin. Voiton siinä

suhteessa vei 'Työmies', jossa kirjailija Irmari Rantamala mitä

kavalimmalla tavalla, apunaan herra Aarne Orjatsalon valheet, kiihoitti

Helsingin roskaväkeä panemaan säätyläisnaisten keskuudessa toimeen

'pärttylinyön' näytelmän. Mitään takeita siitä, ettei tämä kiihoitus

kanna hedelmää, ei tietysti ole, mutta paatuneimmankin luulisi sentään

ajattelevan, mitä tuollainen teko Suomen 'työväelle' lopuksikin

maksaisi".

Lehti kehoittaa kaikkia kunnon ihmisiä iltaisin noudattamaan

varovaisuutta ja sulkemaan tarkoin ovensa. Kun punaisten hirmuvalta

lähenee loppuansa, voivat ne ryhtyä epätoivon tekoihin, uusilla

murhilla kaunistaakseen "vallankumouksensa" historiaa. "Kun taistelun

päättyminen perinpohjaiseen ja tuhoisaan kukistumiseen on enää vain

lyhyemmän ajan kysymys, täytyy meidän pitää hermomme lujina ja mielemme

tyyninä sitä ihanaa hetkeä odotellessa."

En ollut tullut huomanneeksi Rantamalan yllämainittua kirjoitusta.

Hain sen käsiini ja siinä on todella tuohon suuntaan menevä kehoitus,

tai oikeastaan varoitus semmoiseen ryhtymisestä, mutta sittenkin

oikeastaan kehoitus. Kirjoituksen nimenä on "Valkeat rosvot" ja aiheena

on Orjatsalon väite, että valkoiset ovat muka ampuneet punaisen ristin

merkillä varustettuja naisiakin.

"Missä on porvarillisten naisten ääni silloin, kun heidän miehensä ja

poikansa ampuvat heidän sisariansa? Missä on niiden naisasiaa ajavien

naisten sydän nyt, kun miehet ampuvat heidän viattomia, turvattomia ja

aseettomia siskojansa silloinkin, kun ne tekevät rakkauden kauniita

tekoja? Heiltä olisi kuitenkin riittänyt yksi ainoa sana. Jos he

olisivat taisteluun lähtevälle pojallensa kuiskanneet: ole ritari ja

sankari ja elä satuta kättäsi turvattomaan sisareesi, naiseen, niin se

yksi ainoa kuiskaus olisi riittänyt jalostamaan nuorukaisen mielen. Nyt

täytyy uskoa, että porvarillinen nainen on kuiskannut sotaan lähtevän

poikansa korvaan aivan päinvastaisen neuvon ja siksi hiipivät eteemme

tuhon pimeät aavistukset ja aaveet."

"Minä nimittäin luulen tuntevani ihmissydäntä, ihmispsykologiaa ja

elämää jonkun verran ja siksi minä luulen, että porvarillinen äiti

ja sisko, kuiskatessaan sotaan lähtevän korvaan alhaisen sanan, tai

jättämällä sanomatta sen jalostavan sanan, joka naisen suusta tulleena

aina puhdistaa ja jalostaa miehen, huusi yllensä varman ja verisen

tuhon. Älköön nimittäin luultako, että mitkään inhimilliset varoitukset

riittävät enää sitten, jos miesten mielet valtaa raivo nähdessään

viattomien, parhaitten, uhrautuvaisten sisariensa veren vuotavan

kylmälle hangelle. Minä tahtoisin kyllä niille, joiden riveihin minä

nyt, kuten jokainen meikäläinen, tulen kuulumaan hirsipuuhun ja

sydämeni viimeiseen veripisaraan asti, huutaa: säälikää porvarillista

naista! Minä olen valmis asettumaan hetken tultua sen porvarillisen

naisen ovelle suojelemaan sitä viimeiseen veripisaraani asti kostolta,

mutta minä myös en liioittele omia voimiani. Minä tiedän, että jos

hetket tulevat, niin silloin lakkaa minun ja jokaisen muun yksityisen

sanoilta voima ja hartaimmiltakin rukouksilta teho, ja _totisesti, se

muistakaa, astuvat silloin lukemattomat porvarillisen yläluokan naiset

yhtenä päivänä manalaan_."

"Jos siis, te porvariston naiset, kuiskasitte poikienne korvaan sen

raaistuttavan sanan, jota ei barbaarinkaan äiti sotaan lähtevän

poikansa korvaan kuiskaa, niin muistakaa, että sillä hetkellä istahti

huoneenne harjalle tuho. Muistakaa yötä ja päivää, että te miltei

kaikki olette nykyjään alttiina niiden äärimmilleen katkeroittuneiden,

rosvotuiden miesten jalomieliselle armolle, joiden parhaita, jaloimpia

tyttäriä ampumaan olette poikanne lähettäneet, ja jos kerran turma

astuu ovillenne, _jos yllenne lyö ehkä keskellä kirkasta päivää

Pärttylinyön pimeys_, niin työläistyttäriä teurastamaan lähteneiden

poikienne miekat ovat liika lyhyet ulottuakseen teitä pelastamaan."

Maanantaina 11 p:nä maaliskuuta.

Senaattori Renvallin haastattelu.

Olen kuullut paljon puhuttavan haastattelusta, jonka eräs

kenraali Mannerheimin ja senaattori Renvallin puheilla Vaasassa

ollut ruotsalainen sanomalehtimies julkaisee, ja kovastikin

paheksuttavan sitä, mitä hra Renvall siinä haastattelussa on lausunut

kapinallisten rankaisemisesta. Nyt on tuo haastattelu, tietysti

mitä agitatorisimmassa tarkoituksessa, julaistu "Tiedonantajassa"

-- kuinka oikein, sitähän ei tietysti voi taata. Dokumentilla on

arvonsa varsinkin sikäli, miten siinä lausuttu ennakkotuomio on voinut

vaikuttaa niihin, joita se kohtaa. Haastattelusta saa muuten täällä

Etelä-Suomen säkkiin suljettu tietää kaikenlaista siitä, miten sillä

puolella rintaman toimitaan.

*

Myöhäisenä iltahetkenä saapuu haastattelija kenraali Mannerheimin

pääkortteeriin Seinäjoelle. Ylipäällikkö pitää asuntoaan sivuraiteille

siirretyssä junassa, jossa muuan makuuvaunu on varattu esikunnan

asuttavaksi. Vaunun eteinen on tungokseen asti täynnä puhelevia

upseereja ja siviilimiehiä. Hänet viedään ovelle, joka avataan äkkiä

ilmoituksella: -- "Kenraali Mannerheim!" -- ja siinä seisoo hänen

vastassaan muhkea, siviilipukuinen herrasmies, etsimänsä kenraali.

-- Millä voin palvella? kysyy hän tarjotessaan paikan laskupöydän

ääressä, joka on täynnä karttoja ja muistiinpanoja.

Haastattelija tekee kenraalille m.m. kysymyksen:

-- Voidaanko taistelun päätyttyä rakentaa yhdistävää siltaa

taistelevien kansalaisryhmien välille?

Selvästi ja täsmällisesti vastaa kenraali:

-- Jos ratkaisu riippuisi minusta, niin sanoisin, etteivät mitkään

sillat ole mahdollisia. Anarkistit ovat itse räjäyttäneet kaikki

sillat. He ovat karkoittaneet laillisen hallituksen, he ovat estäneet

valtiopäiväin toiminnan, vanginneet sen miehiä. He ovat syösseet Suomen

sisäiseen sotaan. Sosialidemokraatit ovat vähemmistö, joka pelolla

on yrittänyt hallita enemmistöä. Tällaisen jälkeen eivät sillat enää

ole mahdollisia. Ainoastaan yhdestä asiasta voidaan puhua ja se on

_rangaistuksesta_.

-- Ja rangaistus? kysyy haastattelija.

-- Se on lain määräämä. Vallankumoukselliset ovat tehneet itsensä

syyllisiksi kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistus siitä on _kuolema_.

Tuota rangaistusta en minä määrää. Sen tekee laki ja sitä on

noudatettava.

Tämän jälkeen viedään haastattelija senaattori Renvallin luo viereiseen

vaunuun, ja hän tekee, hänelle m.m. seuraavan kysymyksen:

-- Millaisiksi tulevat olot muodostumaan sodan jälkeen tässä maassa?

-- Tällä hetkellä on vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan,

mutta kuitenkin voin sanoa, että kaikki kapinaan osalliset saavat

rangaistuksensa. Heidät tuomitaan maanpetoksesta. Mahdollisesti

myöhemmin jollekin osalle annetaan armahdus, mutta vain sillä

edellytyksellä, että heiltä riistetään kansalaisoikeudet, joten he

eivät enää saa ottaa osaa maan poliittiseen elämään. Heidät muutetaan

paarialuokaksi.

-- Voiko amnestia koskea myöskin johtajia?

-- Ei missään tapauksessa. Heitä rangaistaan lain kaikella

ankaruudella. He eivät ole nousseet kapinaan tyrannillista hallitsijaa

vastaan, vaan laillista eduskuntaa vastaan, jolla Suomessa on korkein

valta. Sellaisesta rikoksesta on olemassa vain yksi rangaistus:

hirttäminen. En näe mitään muuta mahdollisuutta. Heidän on hengellään

hyvitettävä menettelyllään aiheuttamansa ihmishenkien hukkaaminen.

*

Olen tavannut niitä, jotka ovat täysin samalla kannalla. Mutta

on toisiakin, jotka paheksuvat tätä jyrkkää kantaa. Jos tässä

kapinallisten suureen joukkoon, sen enemmistöön, nähden kapinan

selvittelyssä asetutaan hra Renvallin kannalle, on siinä

selvittelemistä vuosikymmeniksi eikä siitä sittenkään tule selvää.

Tuosta longasta luoteessa, kun se yhtyy siihen sumuseinään, mikä hautoo

mieliä täällä lounaassa, syntyy harmaa synkkyys, joka tulee kauan ja

raskaana ruuhottamaan Suomen taivaalla.

Mikä uhkaa porvareja pärttylinyöllä, mikä työväkeä kommunardien

kohtalolla. Minua molemmat tympäisevät, etten sanoisi enempää.

*

Myöhäistä paheksumista.

Ollakseni tasapuolinen täytyy minun todeta, että punaiset lehdissään

viime aikoina ovat paheksuneet heidän tahollaan tehtyjä tihuja.

"Työmies" julkaisee seuraavan, mikä sille kirjoitetaan Hyvinkäältä,

otsakkeella "Ankarasti tuomittavia tekoja" -- kuitenkin vasta noin

kuukausi sen jälkeen, kun ne ovat tehdyt.

"V. k. 17 päivän iltana olivat jotkut punakaartin merkillä varustetut

henkilöt saapuneet Hyvinkäällä Ahdekallion maatilalle klo puoli 10

ajoissa sekä ottaneet sieltä mukaansa tilanhoitajan, agronoomi Martin

Olinin, jonka ammuttu ruumis seuraavana aamuna löydettiin maatilan

läheiseltä tieltä. Vainajaa jäivät kaipaamaan nuori vaimo ja pieni,

ainoastaan 9 päivän vanha tyttö. Koska O. oli tunnettu kyvykkääksi,

tunnolliseksi ja rauhalliseksi mieheksi, joka ei millään tavalla

ollut ottanut osaa nykyiseen taisteluun puolella eikä toisella, niin

tuntuu tällainen kansalaisen murha kovin järkyttävältä. Sitäkin

valitettavampaa, kun nyt asiaa lähemmin tiedusteltua on käynyt

selville, että murha on tehty erehdyksessä. Oli näet löydetty joku

lista, jossa oli ollut kahdeksan nimeä, seitsemän miestä ja yksi

nainen, näiden joukossa myöskin Olinin nimi. Lista oli vain luettelo

henkilöistä, jotka oli valittu johonkin kunnalliseen luottamustoimeen.

Arvattavasti ovat kaikki listalla olleet tulleet ammutuiksi, kuten

yllämainittu henkilökin. -- Hyvinkään punainen kaarti on luvannut pitää

tutkinnon ja saattaa syylliset, murhan tehneet henkilöt, ankaraan

rangaistukseen."

"Työmies" lainaa myöskin, mitä "Hämeen Voima" kertoo eri henkilöiltä

kirjeellisesti ja suullisesti saatujen tietojen mukaan:

"Lopella surmasivat punakaartin merkillä varustetut henkilöt

yhtenä ainoana päivänä 6 henkilöä. Syytä moisiin tekoihin ei

varmuudella tunneta, mutta se ainakin on varmaa, että surmatut

eivät edes käyttäneet aseellista vastarintaa surmaajiaan vastaan.

Yksi surmatuista, Lopen iäkäs kirkkoherra, makasi parhaallaan

sairasvuoteessa, kun hänet murhattiin."

"Hyvinkäällä tapahtui pari eri kertaa häpeällisiä murhatekoja, joissa

tuli murhatuksi yhteensä 13 henkeä, jotka kaikki lienevät olleet

aivan aseettomia. Erään murhatun ruumis oli sohittu täyteen pistimen

haavoja. Mainittakoon, että muuan naisihminen oli ilman tiettävää syytä

ampumalla murhattu asuntonsa portaille."

Näillä tällaisilla myöhästyneillä paheksumisilla ei tietysti tule

olemaan mitään tehoa, sitä vähemmän kun niiden yhteydessä heti

viitataan valkoisten muka tekemiin julmuuksiin, joita "ei saa ottaa

esikuvaksi", mutta jotka kuitenkin siksi otetaan, olipa niitä

tapahtunut tai ei.

On turha tätä toistaa ja toistaa, mutta kuinka toiset olisivatkaan

tämän taistelun lopputilit, jos sodankäyntitapa olisi toinen. Sitä

enemmän, kun silläkin taholla on mitalin parempikin puoli. Siellä on

mitä haaveellisinta, mitä pilventakaisinta idealismia, jonka huumeessa

käydään. Sehän saattaa olla teennäistä, mutta on niissä vilpitöntäkin

sävyä niissä monissa purkauksissa, joita jo olen pannut muistiin tämän

ajan hengen ymmärtämisen varalle ja joista liitän tähän taas muutaman

"Työmiehestä". Kirjoituksen nimenä on "Vapauden puolesta":

"Pohjolan pakkasen paukkuessa, tähtien tuikkiessa ja revontulien

välkähdellessä te, toverit, seisotte järkkymättöminä ja totisina

kivääri lujasti, lujasti puristettuna tukevaan kouraan. Jäätävä viima

puhaltaa lakeudelta ja tunkeutuu kehnojen vaatteittenne lävitse luihin

ja ytimiin. Teitä värisyttää, paleltaa -- hampaanne kalisevat suussa

-- mutta levollisina, lujasti kivääriä puristaen, te seisotte, katse

tähdättynä eteenpäin. Ruumiinne kärsii, mutta mielenne on rohkea ja

luja."

"Te luotatte totuuden voittoon. Vapauden, oikeuden tähden te kärsitte.

Vapauden tähden teidän ja veljienne veri punaa valkeita hankia.

Unelmienne Eedeniin, vapauden, oikeuden voittoon on niin pitkä ja

vaikea matka, välillä uhkaavina irvistelevät manalan henget tekevät

kaikkensa estääkseen voittokulkuanne. Mutta pilvettömin otsin, sykkivin

rinnoin te sinne riennätte, -- sillä vapauden käskyä ei voi kukaan

vastustaa. Tuhat kuolemaa väijyy tiellänne, mutta te ette välitä

niistä. Monet joukostanne väsyvät ja jäävät jälelle, toiset kaatuvat

vainolaisen luodin satuttamana, mutta vapauden armeijanne rientää

eteenpäin turmaa uhmaten."

"Te tiedätte: teidän kädessänne on luokkanne kohtalo. Taistelustanne

riippuu: joko vapaus ja kunniakas kuolema -- tahi orjuus ja häpeällinen

elämä. Mutta te, toverit, taistelette vapauden, oikeuden ja totuuden

puolesta. Teidän katseenne suuntautuu yli kivisen synkeän polun, yli

ilkkuvan vainolaislauman, kunnes se viimein kohtaa unelmienne maasta

viittovan vapauden hyvän hengettären. Marseljeesin raikuessa hulmahtaa

hänen kädessään punainen vaate, toisessa on palava soihtu, jonka

säihkystä korkealla taivaankaarella muodostuvat sanat: Vapaus, veljeys,

tasa-arvo."

*

Romahdusta kaikkialla.

Täällä meilläkin oli muka syntymäisillään rauhanaatteinen,

antimilitaristinen liike. Yhtenä ilmiönä siitä olivat Helsingin

sos,-dem. nuorisojärjestön toimikunnan toimeenpanemat kokoukset ja

mielenosoitukset asevelvollisuutta vastaan. Eräässä kokouksessa, jossa

minäkin olin mukana, hyväksyttiin ponsi, joka oli sepitetty niin

kaksimielisesti, että siitä saattoi tulla siihen käsitykseen, että

vastustettiin ainoastaan porvarillista aseistautumista. Epäilin jo

silloin, että noiden rauhanaatteen kannattajien mielestä _sosialistit_

kyllä olivat oikeutetut tarttumaan aseisiin asiainsa hyväksi. Nyt

ovat nämä rauhanaatteen sudet heittäneet lammasten vaatteensa. Tuo

toimikunta kehoittaa Helsingin sosialistista nuorisoa tarttumaan

aseisiin viimeistä miestä myöten. Järjestön jäsenistä muodostetaan

erikoinen _nuorisokomppania_, joka lähetetään heti rintamalle. Ei ollut

siis sen syvemmällä se tolstoilaisuus.

*

Pois sodan jaloista.

Kulkee itsepintaisia huhuja siitä, että venäläiset ennen lähtöään

tulisivat räjäyttämään laivojansa, joita niillä on vieri vieressään

kiinni Katajanokan laitureissa. Kun laivain räjäyttämisestä voisi

aiheutua tulipaloja ja räjäyksiä rantamakasiineissa, ovat rantakadun

varrella asuvat joutuneet huoliinsa ja alkaneet muuttaa. Siellä

näkee kuorman toisensa perästä pakolaisten tavaroita. Olin tänään

avustamassa erästä vanhaa rouvaa. Hän oli vienyt kaikki paremmat

tavaransa kellariin ja kuljettanut taide- ja arvoesineensä pois

uhatulta alueelta. Itse hän siirtyi pakopirtille Töölöön päin. Ajoimme

sinne tänään iltahämärässä. Maistui vähän niinkuin sodalle. Tällaisen

tulivuoren rinteellä täällä nyt eletään.

*

Mietteitä Saksan avusta.

Mitä nyt siihen Saksan avunantoon tulee, olen koettanut muodostaa

siitä itselleni jotakin varmaa mielipidettä, jotakin lopullista

suhtautumista siihen, mutta en ole päässyt siitä mihinkään järki- enkä

tunneselvyyteen.

_Jos_ olisi ollut niin ja niin -- jos olisimme voineet suoriutua

yksin... mutta _kun_ oli niin ja niin, kun emme voineet j.n.e. Ja emmekö

voineet? Punaisista kai mahdollisesti olisimme suoriutuneet ennemmin

tai myöhemmin, mutta venäläisistä kai emme. Niillä on puukko täällä

meidän kurkullamme. Sydämemme ympärillä tuolla Suomen sydämessä on jo

panssari, jonka läpi ei enää nuoli ja keihäs voi tunkea, mutta pää

täällä on suojaton, kypäritön. Tuolla ne ruuhottaa, panssarilaivat,

Helsingin ja Viaporin välillä, ja kai ne sittenkin voisivat, tai

ainakin niiden miehistöt yhdessä muiden kanssa, eikä vain venäläisten

punaisten, vaan omien punaistemme kanssa, saada hirveitä aikaan,

ryöstää, polttaa ja hävittää, jos Mannerheim viipyisi. Punainen kukko

laulaisi joka kaupungissa ja joka kylässä. Täältä käsin ilman apua emme

mahtaisi mitään. Täytyi siis saada apua, maksoi mitä maksoi.

Niin, mitä se maksaa? Siellä on tehty jonkinlainen kauppasopimus.

Mitkä lienevät ehdot? Mutta vähät rahasta. Aikain kuluessa kai saamme

velkamme maksaa kituutetuksi tavalla tai toisella. Kiristetään

suolivyötä, pidennetään työpäivää -- vapauden ja vapautuksen hinta ei

ole koskaan liian suuri.

Mutta on siinä toinenkin puoli. Olemmeko enää vapaa kansa? Jos

olisi vain kysymys sotaliitosta vierasta vastaan, vain venäläisten

karkoittamisesta ja turvasta heitä vastaan. Mutta tämähän on samalla

sisällinen sota. Meidän on täytynyt pyytää vierasta apua myöskin

omia kansalaisia vastaan. Se se tuntuu niin tuiki nöyryyttävältä.

Kansa, jonka täytyy niin tehdä, joka ei voi sitä muuten järjestää, ei

ole herra omassa maassaan, ei kykene omia asioitaan hoitamaan. Mitä

arvonantoa voi vastaisuudessa vaatia talossaan isäntä, joka hakee

naapurin kurittamaan omia poikiaan?

Jos voisi käydä edes niin, että Saksa karkoittaisi vain ryssät, valvoen

siis Brestin sopimuksen täytäntöön panoa, ja jättäisi omat punaiset

Mannerheimin hoidettaviksi.

Mutta kai sen täytyy näin mennä. Eihän tässä vankikopissaan osaa eikä

tahdokaan punnita, miten vankilan ovet avautuvat, kuka ne murtaa.

Mitkä vapauttajan vaikuttimet lienevätkin, mitkä hänen laskelmansa,

pääasia on, että tästä tulee loppu, ja niin pian kuin suinkin. Hattu

päästä ja kiitos! Ja minä tahdon kuvitella ja uskoa, että puhtaasti

ihmisystävälliset, jalot vaikuttimet ja impulsiivisen Kaiserin parhaat

tunteet ovat lopulta saaneet hänet, joka sitoi Belgian, vapauttamaan

Suomen. Ehkä hänellä myös on tulevissa rauhanneuvotteluissa tilaisuus

viitata hyväkseen tähän tekoon, pienen kansan epäitsekkääseen

pelastamiseen, kun toiset syyttävät tuosta toisesta. Se on tietysti

diplomatiaa, mutta se on ainakin sitä kauneinta. Meidän velkamme olisi

silloin myöskin pienempi, avuttomuutemme tunne helpompi kantaa.

Sosiaalinen vallankumous meillä joka tapauksessa pysähtyy tähän.

Se kai kerran tulee jossakin toisessa muodossa. Silloin sitä ei

tehdä idän pakosta venäläiseen, vaan johonkin länsimaiseen _made in

Germany_-malliin.

Jos näiden bolshevistinen vallankumous täällä olisi voittanut, ei

se kuitenkaan olisi jäänyt pysyväksi, jollei jotakin samantapaista

olisi sodan loputtua syntynyt Saksassa. Silloin se pannaan toimeen

parlamentaarisesti täällä, niinkuin kai sielläkin. Saamme siis

aikoinaan senkin sieltä, niinkuin meidän sanotaan saaneen kaikki

muukin. Saksa "järjestää" sen, myöskin oman vallankumouksensa, me

jäljittelemme heitä. Sanotaanhan, että ne ovat siellä ihmeellisellä

kaukonäköisyydellään, käytännöllisyydellään ja perinpohjaisuudellaan

järjestäyneet kaiken varalta. Ehkä niillä demobilisoimisohjelman

yhteydessä on salkku, jossa on kaikki tarvittavat paperit paikallaan,

ja nappula jossakin, jota painamalla pyörät lähtevät liikkeelle maan

häiritsemättömäksi ja reklementinmukaiseksi sosialidemokratioimiseksi.

En tunne Saksaa, onko siellä yleensä kaikki niin järjestettyä

ja varattua. Uskoskelen toistaiseksi, mitä asiantuntijat meillä

opinkappaleina vakuuttavat. Täällä ovat kaikki asiantuntijoita Saksaan

nähden. Tietysti Saksassa niin... tietysti Saksassa ei niin... Eikä

siihen pidä kenenkään mennä sanomaan toisin.

*

Levoton yö.

On ollut mahdotonta nukkua tänä yönä. Siellä ammutaan lakkaamatta,

yhteislaukaus toisensa perästä, ja raketteja rätisee ilmassa. Luulin

ensin, että ne nyt siis taas ovat alkaneet tuhota toisiaan, anarkistit

ja meidän punaiset. Sain sittemmin tietää, että venäläiset viettävät

lähtöjuhlaansa ampuen ja ilotulittaen. Ei näy valoa ainoastakaan

ikkunasta. Lyhdyt vain tuijottavat pimeyteen. Harva silmä Helsingissä

ummistunee tänä yönä. Tuhannet valvovat vuoteissaan, vetäytyneinä kuin

elukat loukkoihinsa pahan ilman aikana. Miliisipatrullit kiertävät

kaupunkia kiväärit olalla, joita niillä ei ole tähän asti ollut.

Samalla kuin ne suojelevat omaa vallankumoustaan anarkisteilta, ne

suojelevat meitä porvareitakin mahdollisilta pogromeilta. Saakoot siitä

sen kiitoksen, minkä ansaitsevat.

*

Sotatietoja.

Saksalaiset ovat nyt ainoastaan 4-5 penikulman päässä Turusta

(Korpoossa ja Rymättylässä), sanotaan. He ovat antaneet Turun

punaisille uhkavaatimuksen, että punakaartien on luovutettava

valkoisille aseensa sekä johtajansa, muuten rangaistaan heitä mitä

ankarimmin. Vakuutetaan, s.o. toivotaan varmasti, että saksalaiset ovat

astuneet maihin Ahvenanmaalla 29 laivalla, jotka suurimmaksi osaksi

ovat kuljetuslaivoja. Sinne lienee tuotu kokonainen armeijakunta.

Uuteenkaupunkiin saapui valkoisille toissa päivänä Maarianhaminasta

sähkösanoma: "Wir kommen" -- epäilen.

Vilppulan rintamalla on äsken 1000 punaista joutunut miinoitetulle

alueelle sekä tuhottu kokonaan -- en usko.

Tampereelta on mieliala punaisten keskuudessa hyvin lannistunut. Eräs

koulutalo on täynnä vangittuja työläisiä, jotka eivät ole hyväksyneet

nykyistä hirmuvaltaa tahi ovat kieltäytyneet menemästä rintamalle.

Vilppulan rintamalla taisteluissa olleista on myöskin vangittu monta,

jotka eivät ole suostuneet lähtemään uudelleen taisteluun.

Eilen poistui Helsingistä venäläistä sotaväkeä 1200 miestä, jotka

lähtivät kotiseuduilleen -- niitä lähtee ja lähtee ja kuitenkin niitä

riittää jäämäänkin.

Tiistaina 12 p:nä maaliskuuta.

Elämäni ihanimpia näkyjä.

Venäläiset sotalaivat pakenevat parhaallaan Pietaria kohti ja

niiden jättämä savupilvi leijailee vielä horisontissa. Tämä on

elämäni ihanimpia näkyjä ja tulee syöpymään lähtemättömäksi kuvaksi

silmäaivokalvooni.

Olen yli puolikymmentä vuotta asunut tässä Engel-aukean

merenpuoleisella liepeellä, näköala pöytäni äärestä etelään, niin

kauas kuin silmä kantaa. Idässä on Viapori ja sen ulkosatama, lännessä

häämöittävät saariston ulapat aina Porkkalaan saakka. Sotavuosina on

näillä vesillä ollut alinomaista Venäjän laivaston liikehtimistä. Siinä

on häärinyt pieniä torpedovenheitä, tullut ja mennyt miinain laskijoita

ja nostajoita, uiskennellut panssarihirviöitä, dreadnoughteja ja

minkänimellisiä ne lienevätkin kaikki olleet, onpa pyllyillyt

vedenalaisiakin ja räpistellyt vesitasoja. Niitä on tullut, mereltä

ja mennyt merelle, milloin hiljaa hiipien iltamyöhällä ja aamulla

ani varahin kuin vaanivat sudet saaliinsa etsintään, milloin ne ovat

näyttäneet rientävän toistensa apuun, peräkkäin, täyttä karkua. Ne

ovat astuneet yksiin jälkiinsä, niillä on ollut omat salapolkunsa,

tarkoin määrätyt väylänsä miinaporttien läpi. Joskus ne ovat

perkkailleet, luultavasti vihollisen pelossa, pois merkkipoijujansa,

toisen kerran taas munineet niitä peräpuolistaan karien väliin. Se

on ollut hyvin tärkeän näköistä touhua, maailmansotaa kai olevinaan,

mutta todellisuudessa leikkisotaa. On tosin joskus kuulunut vimmattua

ammuntaa mereltä ja minä olen luullut, että nyt, nyt siellä jo

viimeinkin repesi, kun rupesi, jo soipi sota meidänkin rannoillamme

ja ehkä ratkaisee kohtalomme. Mutta koeammuntaa se kai vain oli,

kurkun kakistelemista, joutilaiden jäsenten verryttelemistä. Jotain

siellä sentään joskus tapahtuukin. Retuutetaan sairasta laivaa, kahden

toisen välissä kuin kainaloista kanaa, Hietalahden laivasaunaan

sidottavaksi, kupattavaksi, korjattavaksi, mikä kalu heistä sitten lie

siellä tullut. Olipa kerran muutamalla kokkapuoli murskattuna, mutta

mene tiedä, millaisessa tappeluksessa, vaikka olisi ollut jossain

keskenäisessäänkin, ne lienevät vammansa saaneet. On ehkä vain ajettu

toinen toisensa päälle tai miinaan tai miksikäpä ei vaikkapa vain

laituriin paremman puskettavan puutteessa. Oikean vihollisen kanssa

en luule heidän olleen tekemisissä enemmän kuin muutkaan sotaveikot

täkäläisillä rintamilla.

Olen kuitenkin silloin tällöin laskenut, montako niitä menee ja

tulee, varsinkin suurempia panssarilaivoja. Kerran niitä Riianlahden

taistelujen aikoina meni viisi, mutta ei palannut kuin neljä. Hihkasin

tässä pöytäni ääressä hiljaisen hurraan -- liika hätäisen, sillä tuo

viides ei ollutkaan uponnut, vaan päinvastoin noussut maihin, kiivennyt

litteälle kalliolle keskellä reimattua väylää Mikonsaarten luona

Porkkalassa. Siellä se savusi, tännekin hyvin näkyen, useita aikoja,

kunnes sen jotenkuten saivat karilta, mikä oli yhtä suuri ihme kuin

se, että se oli sille ajanut. Sitten se on ollut muiden miesten mukana

näöltään ainakin yhtä taistelukuntoisena kuin toveritkin. Tuolla nyt

sekin menee!

Sentapaista se on ollut se heidän merisotansa. Täällä ne ovat

enimmäkseen haisseet satamassa, polttaneet, muka ollakseen aina

lähtövalmiina, tuhottomasti englantilaisten hienoja hiiliä,

vuosikausia melkein samoilla sijoillaan, Viaporin edustalla, koko

sodan ajan. Kesäisin ne tosin tekivät huviretkiä Lappvikiin, jossa

luovailin heidän lomitsensa sydän kurkussa. Siellä ei ollut siihen

aikaan sianruuan puutetta, sitä haavittiin, mereen heitettyä liikaa

leipää venelastittain. Joka talon lätin katolla oli limppumöhkäleitä

kuivamassa ja possuilla oli lihavat päivät. Käytiin, matruusit, maissa,

soudettiin saariin ja niemiin, poimittiin marjat, ammuttiin jäniksinä

lampaat, kalastettiin dynamiitilla, tehtiin tulia ja sytytettiin

ihmisten metsät. Sitä vaille, ettei palo kerran tullut meidänkin

kyläämme hiekkakanervakangasta. Ainoastaan suo sen keskeytti. Olisi

pian koko Hangon niemi muuttunut hiekkamereksi.

Mutta nyt, tänään ne haisivat siinä viimeisen kertansa. Lähtivät,

jotka vain kynnelle kykenivät. Tarvittiin vain langattoman saksalaisen

lennättimen sähköväräytys, että tulossa ollaan, korjatkaa itsenne

rediltä, jotta meillä olisi väljemmin tilaa tulla, niin jo mättäämään

kampsuja kokoon ja puita pesään ja saamaan höyryä päälle.

Kun näin lähtönä jutelman alkavan, nostin nojatuolin salin ovi-ikkunan

eteen ja istuin siinä kuin aitiossa ylentävän hetken. "On hetkiä

ihmiselämässä" j.n.e. sanotaan. On niin juhlallisia, että saakoon

raamatun sanat herahtaa kielelleni: "Nyt sinä, Herra, lasket

palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaan, sillä silmäni ovat nähneet

sinun pelastuksesi kirkkaudeksi kansallesi Israelille."

Näin heidät, viisi suurta risteilijää, Viaporin sisäsatamasta työntävän

rumat ruhonsa Gustavsvärnin salmesta, siirtyvän siitä Groohaaran

majakalle, siitä valtavia savupilviä tupruttaen suoraan etelään

niinkuin aina ennenkin. Ennen ne tavallisesti jatkoivat matkaansa

suoraan Tallinnaan tai kääntyivät länteen. Nyt kääntyi kokka itään,

ensin yhden, sitten toisen, kaikkien, pois täältä, lännestä, nuo

entisen mahtavan Venäjän laivaston parhaat, kämpien sinne kotiinsa päin

sairaina, kuulema taisteluun kykenemättöminä, kanuunat epäkunnossa,

lukottomina, tähtäimettöminä, upseerit surmattuina tai karanneina,

koneet vain sen verran toimien, että miehistöjensä ryöstösaaliin

kuljetuslaivoina juuri ja juuri pääsevät nilkuttamaan jäänmurtajan

vanavedessä. Itse on leijona kiskonut torahampaat suustaan ja silponut

kyntensä. Ei kykene käymään saaliin kimppuun, täytyy vaania lampaita

karsinoista, tappaa ihminen tiellä, niinkuin Kipling kertoo vanhasta

tylsähampaisesta tiikeristä. _Sic transit!_

Käypä heitä melkein sääliksi nyt, kun ovat menneet, tulen miltei

sovinnolliselle päälle, huolimatta siitä, miten vimmatusti olen

heitä vihannut, tunnettuani heidän alinomaista uhkaansa ja

vuosikausien painostusta. Laivasto ja Viapori, nehän ovat olleet

vankilamme, kahleemme ja sen lukko, ja lukon avain on ollut viimeksi

häilähtelevämielisen matruusijoukon takana. Ei milloinkaan mitään

varmuutta siitä, mitä se joukko miettii ja aikoo tehdä. Kironnut heitä

olen. Eivätkä meiltä ne kahleet kuitenkaan olisi katkenneet ilman

heitä. Hyvästi jääkööt, kun sille tielleen jäänevät, mennäkseen eikä

koskaan takaisin tullakseen. Ulos itä, sisään länsi!

Jako ehkä jo huomenna höyryää saksalainen armaada heidän

ankkurisijoilleen?

Ja mitä tulee sitten?

Johtuu mieleeni Kramsun runon "Mustalaisen" säe:

-- -- -- kukapa sen tietää?

Tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää.

Kuihtuu kukka, kaatuu puu,

Linnun laulu lakastuu,

Niin käy elävitten,

_Mitä tulee sitten?_

*

Noormarkun murhat.

Eivät ole kaikki matruusit vielä lähteneet. Noormarkussa heidän

kerrotaan tehneen hirveitä tuhoja. Ahlströmin taloissa on kaikki

rikottu, ryöstetty, turmeltu ja tahrattu. Ei ole jätetty muuta kuin

paperit seinille. Arkisto, kirjanpito, kaikki on hävitetty. On

sitten pidetty tansseja, joissa paikkakunnan tytöt ovat, rouvien ja

neitien silkkeihin puettuina, remunneet venäläisten kanssa. Vanha

kauppaneuvoksetar, joka työväkensä ja yleensä köyhäin hyväksi on

tässä maassa tehnyt enemmän kuin moni muu, on saanut piillä omassa

perustamassaan köyhäin turvakodissa. Liikkeen kaikki miesvirkailijat

on vangittu ja viisitoista niistä surmattu. Pelastaakseen tohtori

Bertel Ahlströmin, joka on Kauttuassa, on tohtori J. Lydecken täällä

kääntynyt "prokuraattori" Turkian ja hänen apulaisensa Arosen puoleen.

Turkia on nimitellyt omiaan rosvoiksi ja huligaaneiksi, eikä ole voinut

mennä takuuseen mistään, mitä matkalla voi tapahtua. Prokuraattori oli

puhuteltaessa ollut aivan rääsynä väsymyksestä ja mielenliikutuksesta

ja apulainen oli itkenyt. On sekin selskapia.

*

Tohtori O. Rosenqvist murhattu.

Viime yönä on tässä aivan lähistöllä tapahtunut inhoittava murha.

Tohtori O. Rosenqvist on noudettu kotoaan ja ammuttu automobiilissa,

josta ruumis oli heitetty Neitsytpolulle.

Oli nähty auton pysähtyvän Eiran puistikkoon ja pistimiä pyyhittävän

pensaihin, joissa sitten aamulla oli ollut verta.

*

Kaikki valetta.

Jos saksalaiset sanoja säikähtäisivät ja huutoja hätkähtäisivät, olisi

heidän kai pian lähdettävä paluumatkalle Ahvenanmaalta, saatuaan

sen radiosähkösanoman, minkä Suomen kansanvaltuuskunta torjuakseen

heidän tuloansa on heille viime yönä lähettänyt, heille ja "kaikille

kaikkialla Euroopassa".

Isäntäelein talonsa tanhualle ylpeästi asettuen, selkä Suomelaansa,

kasvot kaikkeen muuhun maailmaan, Manner, Tokoi ja Sirola manaavat

lähestyvää vierasta pois loihdulla, jossa on kaksi "Tiedonantajan"

palstallista sanoja, mutta ei ainoatakaan, joka sanoisi totta.

He sanovat olevansa "Suomen vapaan kansan nykyisen hallitusvallan

edustajia", jota he eivät ole, eikä ole myöskään Suomi vapaa, koska

suuri osa siitä on vieraan vankina.

He sanovat Suomen senaatin alkaneen kansalaissodan, Suomen työtätekevän

kansan itsepuolustuksekseen nousseen voitolliseen vallankumoukseen ja

joukkojensa voitollisesti edenneen -- kaikki valetta.

He sanovat, että Suomen senaatin jäsenillä ei ole ollut oikeutta Suomen

puolesta tehdä sopimuksia vieraan vallan kanssa ja että Suomen kansan

suuri enemmistö tuomitsee sellaiset sopimukset, kuin myös pitää vieraan

vallan joukkojen astumista Suomen alueelle maan itsenäisyyden syvänä

loukkauksena -- kaikki yhäkin valetta.

He sanovat olevansa todellisen kansanvallan kannattajia ja että

ainoastaan pieni vähemmistö tässä maassa enää kannattaa kukistunutta

harvainvaltaa -- edelleenkin valetta.

He -- kansanvaltuuskunnan jäsenet -- eivät ole minkään tilapäisen

kapinaliikkeen tai rosvojoukon edustajia, vaan todellisen kansantahdon

edustajia -- yhä edelleen valetta, paitsi, että he todella ovat sitä,

mitä myöskin kehuvat, kehtaavatkin kehua, olevansa: eduskunnan entisiä

puhemiehiä ja varapuhemiehiä ja "allekirjoittanut Tokoi myös Suomen

senaatin varapuheenjohtaja vuodelta 1917."

Ja koska nyt näin on ja koska me Manner, Tokoi ja Sirola tässä olemme

tämmöisiä miehiä, niin on parasta, että sinä Saksan hallitus siellä

veräjän takana käännyt hetikohta takaisin ja palajat omaan maahasi

ja luovut hyökkäämästä tämän talon kimppuun, tulemasta tämän talon

tanhuille, tahi ellet luovu, niin tiedä ja varo: Euroopan maiden

työväen liike ja valistunut yleinen mielipide tuomitsee sellaisen

hyökkäyksen ja suo voimakkaan siveellisen kannatuksen Suomen kansan

itsepuolustukselle ja vapaalle taistelulle.

Jonka manauksen jälkeen Saksa tietysti tekee työtä käskettyä ja

palaa Ahvenanmaalta -- jos se vain saa siitä tiedon, mikä ei liene

aivan varma, sillä on kuulema pidetty huolta, että tämä radiosanoma

"kaikille, kaikkialle Eurooppaan" ei enää pääsekään perille. Mikä on

minusta vahinko.

*

Viljaa muka tulee.

Asianomaiseen paikkaan on sähköteitse saapunut ilmoitus, että

ensimmäinen suomalainen viljajuna on t.k. 9 p:nä lähtenyt Tomskista.

Sitäpaitsi on samalla kertaa Omskista Suomeen lähetetty 44 vaunullista

viljaa venäläisillä vaunuilla. ("Tiedonantaja").

Uskaltaisin panna hyvin paljon hyvin vähää vastaan, että tämä vilja ei

koskaan tule saapumaan Suomeen.

*

Puuttuu punakaartilaisen puumerkki.

"Nyt on maa myöty!" huudahtaa tänään Irmari Rantamala. Ja hän

uskottelee saksalais-suomalaisesta sopimuksesta olevan seurauksena,

että Suomi joutuu saksalaisen virkamiesikeen alle, Saksan alusmaaksi,

ja muuta semmoista. "Mutta onneksi ei saksalaisen junkkarin miekka

sano maailmassa elämän viimeistä sanaa. Onneksi on oikeus lujempi kuin

miekan rauta ja kansojen vapautumisen edessä taittuvat lujimmatkin

pistimet." "Ei siis hätää Preussin prinssienkään edessä. Helpompi on

lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja työväen asia."

"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman

punaisen sotilaamme puoleen. Mitähän tulleekin, niin niiden punaisten

vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden

nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihinsa

ottaa. Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia

nimiä, joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät.

Muinaisilla teurastuskentillä teurastettiin kansoja yksinomaan

rosvoavien valtioiden ja rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä

niissä taisteluissa sotivat orjuuttajat orjista. Vilppulan,

Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on punainen sotilas ensikertaa

astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan historiaa. Sillä hetkellä,

jolloin punakaartilainen polki jalkansa niiden kenttien lumeen, saivat

ne historiallisen hohteensa. Niiltä kentiltä lähtevät nyt ne uudet

tiet, joita myöten on lähdettävä kulkemaan kaiken uhalla, kestäen

synkimmätkin yöt, pisimmätkin taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin

haudoista. Punakaartilainen on niillä kentillä astunut historian

tekijäksi, ja vaikkapa sen ensi rivit sortuisivatkin verisiin

hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie halki suurimpienkin

vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin riemukulussa, kuten

seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko ihmiskunnan asia. Ei siis

vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa ja kansan. Se kauppakirja

ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule pysymään, _sillä siitä

puuttuu_ tärkein, nimittäin kansan ja _punakaartilaisen puumerkki_.

Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen muodot vaihtelevat. Verisiltä

kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin -- rauhallisille, luoville

työmaille. Ehkä on niillä rauhan työmaillakin ostettu monet voitot

kalliilla hinnalla ja ehkä ne verettömien, joskin raskaiden taistelujen

voitot tulevat olemaan taistelun ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden

rauhan taisteluiden punaisen armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan

nykyisen punaisen sotilaan verellä punatut kentät. Uudet nimet,

Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat

polvet hakevat rohkeutta ja voimaa taistelussa, joka, mitenkä sen

muodot muuttelevatkin, ei lakkaa, ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin

kauppakirja, jolla porvaristo möi Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."

Olen tässä taas antanut sananvuoron virkaveljelle. Hänkin näyttää jo

katsovan taistelun menetetyksi -- ainakin tällä haavaa. Hän haaveilee

jo "rauhan taisteluiden punaisesta armeijasta." Siitä armeijasta

haaveilen minäkin, olkoon sen nimenä sitten punainen tai valkoinen.

Enkä tahdo kaikessa kieltää sitä, minkä merkityksen hän antaa sille

taistelulle, joka täällä nyt on päättymässä, niin pingoitettua kuin

hänen paatoksensa muuten onkin.

Keskiviikkona 13 p:nä maaliskuuta.

"Tarmon" lähtö y.m. huhuja.

Tämän päivän "huhut", jotka huvin vuoksi merkitsen muistiin, olkootpa

sitten tosia tai ei -- onhan niitä mukava vertailla kerran selviäviin

tositapahtumiin -- ovat m.m. seuraavat:

-- Saksalaiset ovat tulossa Turkuun, ovat tulossa Lappvikiin, ovat

tulossa Haminaan. -- "Tarmo" kun vallattiin, se vei samalla mukanaan

senaattoreja. Siitä kerrotaan näin: kapteenin luo tulee joitain hänen

tuttujaan, vanhoja merikapteeneja. Mennään salonkiin maistelemaan

puoliskuppisia. Tuodaan venäjänkielinen määräys, että jäänmurtajan on

lähdettävä päästämään jäistä jotain laivaa ulkopuolella Groohaaran.

Pitäisi keskeyttää kestit ja vanhojen ystävien olisi mentävä maihin,

kun kapteeninkin on lähdettävä kannelle. Silloin pyytävät ystävät

saada seurata mukana pienelle huviretkelle; ja kyllä perämies hoitaa

navigatsionin. Ei se nyt kapteenin mielestä ole oikein reklementtien

mukaista, mutta olkoon menneeksi. Kapteeni jää kannen alle ja laiva

lähtee satamasta. Juodaan jatkuvasti kahvia ja kippistellään ja

kerrotaan kaskuja. Jonkun ajan kuluttua kapteeni kuitenkin lähtee

kannelle haukkaamaan ilmaa. Silloin hän huomaa, että kurssi onkin

helkkariin päin ja alkaa tiuskata, että mitä tämä on. Suu kiinni!

Muuten saat tästä (browningista). Täytyy antautua. Tekee sen ehkä

mielelläänkin. Sillaikaa on epäluotettava miehistö vangittu. "Tarmo"

höyryää Rääveliin. Sen pituinen se. -- Tokoi on antanut määräyksen

kaikille työväenyhdistyksille, että jäsenluettelot ovat hävitettävät.

-- Sosialistinen puolue on päättänyt kahden äänen enemmistöllä, että

taistelu on lopetettava, jos saksalaiset tulevat. -- Turkulaiset

ovat lähteneet reippaasti Naantaliin saksalaisia vastaan, kehuen:

"Kerrankin saamme taistella oikeata vihollista vastaan!" Sopiihan

koettaa, onnea matkalle. Onhan se samalla suuremmoista, että muuan

punakaartilaisrykmentti lähtee rynnistämään maailman voimallisinta

militäärivaltaa vastaan. Sisua on.

*

Hyljännevät poikasensa.

Jos sosialistijohtajat olisivat sellaisia taktikkoja, kuin heidän

sanotaan olevan, he lopettaisivat sodan ilman enempää verenvuodatusta

ja laskisivat aseensa. Omille joukoilleen he voisivat sanoa: emme

voineet tällä kertaa enää mitään, mutta me aloitamme uudestaan, niin

pian kun se suuri sosiaalinen mullistus muualla maailmassa tulee

tapahtumaan. He olisivat pelastaneet armeijansa, säästäneet elävän

voimansa, jonka härkäpäinen uhma nyt luultavasti tulee tuhoamaan.

Heille jäisi vaikuttava agitatsiovaltti porvarillisia vastaan siitä,

että nämä ovat kutsuneet maahan vierasta sotaväkeä. Elleivät he sitä

tee, niinkuin luultavasti eivät teekään, sillä he ovat taktikkoja

ainoastaan pienessä, mutta eivät suuressa, vaan jatkavat turhaa

taistelua ja hyödytöntä teurastusta, tulee suotta vuodatettu veri

huutamaan kostoa varsinkin johtajille itselleen. Kenties he tämän

käsittävätkin, mutta eivät voi enää mitään, menetettyään luultavasti

kaiken vaikutusvallan omiin joukkoihinsa. Tietenkin siinä myöskin on

heillä oma pääkin kysymyksessä, he kun tietävät, ettei mikään armahdus

ainakaan heihin nähden tule kysymykseen. He valitettavasti eivät ole

se emo, joka vaaran uhatessa poikuetta heittäytyy vainolaisen eteen,

houkutellen häntä pois ja viivytellen häntä, kunnes poikaset ovat

ehtineet kätköihinsä, joista he vaaran ohi mentyä sitten vähitellen

liittyvät yhteen. He luultavasti itse ensimmäisinä nousevat siivilleen

ja jättävät poikasensa oman onnettomuutensa nojaan.

*

"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta."

Maanantaisessa "Tiedonantajassa" oli täällä Mäntymäellä haudattujen

luettelossa merkintä: "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta".

Tästä saa Anton Huotari aiheen kaiuttaa kanneltaan kaatuneen toverin

muistoksi. Hän tekee sen kylläkin tuntehikkaasti ja vaikuttavasti. Ja

miksei se vaikuttaisi. Kaikki on siinä, mistä päin ja millä silmillä

katsoo. Tunsin itsekin jotakuinkin samaa tuota vainajien luetteloa

silmäillessäni. Tunteen, säälin, anteeksiannon täytyy liidellä

sovittavana ja ymmärtävänä vihollistenkin hautojen yllä. Kun hän kaatuu

tai laskee aseensa, on hän ihmisveli eikä muuta. Me valkoiset emme

saa tai meidän ei ainakaan pitäisi saada olla raakalaisia eikä siksi

tulla. Vaikka minä tätä kirjoittaessani samalla tunnen ikäänkuin kylmä

viluinen viima suomalaisen sydämen vielä sulamattomasta routaisesta

suosta henkäisisi ympärilläni. Huotari kirjoittaa m.m.:

"Tämän tuntemattoman muistolle tahtoisin minä, jos olisin runoilija,

ylistysvirren virittää. Sillä mies, joka rientää tuntemattomana

sankarikuolemaan, on ansainnut ihailumme. Kukaan ei tiedä, mistä

hän tuli, missä oli kotilietensä, missä emonsa ja taattonsa maja;

ainoastaan hautansa tunnemme. Nimetönnä makaa hän sankaritoveriensa

vieressä kukkaiskummun alla. Oliko kotinsa Volgan varsilla, Uralin

mahtavain vuorten juurilla, Donin viljavilla mailla vaiko Krimin

autereisen taivaan alla, sitä emme tunne."

"Varmaankin oli innostuksesi suuri köyhälistön asiaa kohtaan, kun

vieraassa maassa astuit luokkatoveriesi joukkoon ja annoit hurmeesi

vuotaa kuiviin yhteisen asian puolesta antamatta taistelutovereillesi

tietoa omasta nimestäsikään. Vaatimattomana rintamamiehenä kaaduit.

Mutta luokkatoverisi muistavat sankarikuolemasi, vaikka emme nimeäsi

tiedäkään. Olit maailman kansalainen ja kannoit tärkeimpäsi, henkesi,

uhrialttarille. Siten tahdoit omalta osaltasi auttaa nykyisen kurjuuden

maailman kukistamista ja korkeamman ihmisyyden valtion muodostumista."

"Sinä makaat nyt kukkaiskummun alla rauhan unta. Kevään tultua laulavat

linnut hautasi äärellä ylistyslauluaan. Mutta kaukana kotimaassa

odotetaan sinua joka hetki kotiin palaavaksi. Vaan sinä et koskaan

heidän kaipuutaan täytä, sillä sinä makaat tuntemattomana Mäntymäen

kalmistossa. Odottava äiti, hartaasti ikävöivä puoliso, toivova morsian

tai kenties rakastavat pienokaisetkin saavat turhaan nimeäsi mainita,

sinä et enää heille koskaan vastaa."

*

"Kaikille kaikkialle Eurooppaan."

Kansanvaltuuskunta yrittää paitsi eilisellä julistuksellaan "kaikille

kaikkialle Eurooppaan" käännyttää saksalaisia toisellakin, jolla se

kääntyy suoraan saksalaisen laivaston miehistön puoleen. Saksalaisia

sotilaita ja merimiehiä kehoitetaan siinä pysymään puolueettomina.

"Tahdotteko todellakin -- kysytään siinä -- oman henkenne uhalla auttaa

Suomen verenhimoisia pyöveleitä masentamaan siunauksia tuottavaa

vallankumoustamme, jota kansamme suuri enemmistö muutoin kannattaa?"

"Ei, kunnialliset Saksan miehet, se olisi toki historiallinen häpeä!

Sellaista ette toki tule tekemään."

"Me olemme vallankumouksellisia, mutta emme mikään rosvo- ja

kapinoitsijajoukko, kuten teille on valehdeltu. _Punainen kaartimme_ on

nyt kansanvaltaisen Suomen uusi valtio armeija, -- valkoinen kaarti on

vain vastavallankumouksellinen kapinoitsijajoukko."

"Saksan työläiset, elkää antako väärinkäyttää itseänne meidän kansaamme

vastaan. Toivottavasti pakottaa Saksan kansan yleinen mielipide Saksan

hallituksen jo piankin kutsumaan teidät pois täältä. Siihen saakka

odottakaa puolueettomina pysyen!"

Lopuksi uhkaa kansanvaltuuskunta punakaartilla.

"Me haluaisimme ystävinä keskustella kanssanne. Mutta jos teidät

johdetaan taisteluun meitä vastaan, on myös Punainen Kaartimme valmis

kaikella voimallaan taistelemaan."

Torstaina 14 p:nä maaliskuuta.

"Vaikka me sen itse sanomme".

"Työmies" sanoo tätä kapinaa Suomen työväenluokan kypsyysnäytteeksi.

Kuluneet kuukaudet ovat sen todistaneet.

"No, miltä näyttävät tulokset?" -- kysyy lehti ja vastaa: "Varsin

hyviltä, vaikka me sen itse sanomme. Valtiokoneisto on käynnissä,

kunnalliset asiat hoidetaan, armeijamme on maasta polkien luotu ja

maan taloudellista koneistoa rustataan käyntiin kiireen kaupalla.

Vaikeuksista ei ole puutetta, se on totta. Mutta ne vain innostuttavat

ponnistamaan kaikki voimat niiden voittamiseksi".

*

Vakavata tulossa.

Että lännestä päin on jotain vakavampaa jo tulossa, vaikka "Työmies"

väittää huhut saksalaisten lähenemisestä Turkua kohden perättömiksi,

siihen näyttää viittaavan se, että Turun -- Toijalan ja Turun

-- Karjan välillä matkustaville on asetettu entistä ankarampia

matkalupamääräyksiä.

*

Kai valkoistenkin sota on sotaa.

Niin hartaasti kuin haluaisinkin voivani, en kuitenkaan voi sivuuttaa

alinomaa uudistuvia kertomuksia valkoistenkin harjoittamista

julmuuksista. Jokainen koettaa ja tahtoo uskoa omistaan kaikkea

mahdollisinta hyvää, valkoinen on enkeli, punainen on perkele. Mutta

kai tulee näyttäytymään, vastoin sitä, mitä täällä valkoisista ei

tahdota uskoa, että valkoinen sota on sotaa sekin, joka vie siihen

raaistumiseen, mihin se vie, kaikki sota, saati sitten sisällinen. Eräs

nimimerkki J. J. kertoo "Tiedonantajassa" seuraavaa.:

"Olen toimessa, missä on tilaisuus nähdä heti tuoreeltaan maalta,

rintamilta ja rintamain takaa tulleet raportit; olen tilaisuudessa

kuulustelemaan rintamain takaa tulleita pakolaisia. Jos luoksemme

saapuu karjalainen, savolainen tai pohjalainen, jos hän on tilallinen

tai tilaton, niin jokainen heistä poikkeuksetta kertoo aivan

samantapaisista valkokaartilaisten tekemistä hirmutöistä. Sellaisetkin

henkilöt, jotka eivät ole nähneet sanomalehdistä palaakaan koko

kansalaissodan aikana, eivätkä kuulleet sanaakaan tältä puolen

rintaman, kertovat aivan samoista tapauksista, joista sanomalehdet

joka päivä sisältävät uutisia. Kuinka voisi saada parempia todistuksia

ja minkälaisiin todistuksiin enää voisi uskoa, ellei juuri noiden

itse kokeneiden, eri tahoilta tulleiden pakolaisten kertomuksiin.

Valkokaartilaisten julmuuksista sitäpaitsi eivät kerro yksinomaan

vainoa kärsineet, vaan lisäksi asevelvollisuuspakolaiset ja vangiksi

otetut valkokaartilaisetkin sen tunnustavat. Tähänastisen työskentelyni

tuloksena olen tullut siihen vakaumukseen, että valkokaartilaisten

julmuudet eivät johdu mistään satunnaisista, hetkellisistä vaikutteista

tai yksityisestä kostonhalusta. Heillä näyttää olevan yleisenä ohjeena,

että minkäänlaisia keinoja ei tule säästää silloin, milloin vaan joku

vastustaja tai siksi oletettu tavataan."

*

Työläisten asema valkoisessa Suomessa "Tiedonantajan" mukaan.

Eräs kirjoittaja "Tiedonantajassa" koettaa mahdollisimman räikein

värein kuvata sitä asemaa, mihin valkoisella puolella toimeenpantu

yleinen asevelvollisuus on saattanut siellä olevat työläiset pakottaen

heitä tarttumaan aseihin omia tovereitaan vastaan. Itsesäilytysvaiston

pakottamana hänen täytyy kohottaa murha-ase todellisia veljiään

vastaan, ampua, ettei tulisi ammutuksi. Ja mietteensä visusti kätkeä

ja taistella. Muuta keinoa ei ole. Vastakkaiselta puolelta häneen muka

aseet kohdistetaan hänen tuhokseen ja synkkiä kirouksia manataan,

hänhän on valkokaartilainen. Hän, joka väkisin on sinne raahattu, saa

tuhonsa toveriensa kädestä. Eikä hän voi tehdä mitään päästäkseen tästä

saatanallisesta asemasta. Pako eteenpäin, varma surma, pako taaksepäin,

kuolema. Ja jos toveriensa luokse pääsisikin, niin siellä ei tunneta

muuksi kuin veriviholliseksi, valkokaartilaiseksi.

Jos valkoisten puolella semmoista pakkoa harjoitettaisiin, olisi se

tietenkin sydämetöntä ja anteeksi antamatonta. Mutta minä luulen,

ettei siellä semmoista tapahdu. Punaisia ei varmaankaan viedä väkisin

rintamille, jo siitäkin syystä, että oma selkäpuoli on turvattava.

*

Kosteikko.

Olen viikkomääriä rämpinyt läpi "Työmiehen" likaisten palstojen, läpi

valheen, yllytyksen, syytösten, vääristelyjen, tunnottoman petkutuksen,

intohimojen, veren ja vihan. Olen usein ajatellut kääntyä takaisin,

jättää lehdet lukematta ja työntää ne siihen viemäriin, mistä ne ovat

tulleet. Ja yhtäkkiä tunnen alla kiinteätä maata ja tulen kosteikkoon,

joka kuin ihmeenä on edessäni, vihreänä lehtona keskellä räkäistä

petäjikköä. Tuossa on kirjoitus, jonka alla on nimimerkki J. W. L:la,

otsakkeella "Siveysoppi kansakoulujen opetusohjelmassa".

Se on kokonainen ohjelma siveysopin opettamista varten kansakoulussa,

hatara kylläkin, mutta kuitenkin jotain. Saattaa olla mielenkiintoista

tulevaisuudessakin nähdä, mitä jotkut heidän tahollaan tänä aikana

näistä suunnittelivat.

Siveysopin yhteydessä olisi kirjoittajan mielestä kansakouluissa

esitettävä lyhyin piirtein uskontojen historian, uskonnollisten

käsitteiden alkujohtumia, etevämpien uskontojen kehitys, perusteet

ja ääriviivat. Näistä voi myös poimia tällaisen esityksen yhteydessä

näytteeksi arvokkaimmat siveysopilliset lauselmat, kuten esim.: "Kaikki

mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää tekin heille", sekä

Mooseksen käskyistä ne, jotka koskettavat suhdetta lähimmäiseen, y.m.

Varsinaista siveysopetusta järjestettäessä olisi pidettävä silmällä

ja noudatettava perussääntönä: suhtaudu muihin ihmisiin niin, ettet

kenellekään tahallasi tuota vahinkoa, et ehdoin tahdoin, etkä oman

itsekkäisyytesi takia saata lähimmäisellesi edes hermoja (sielua)

kuluttavaa mieliharmia.

_Velvollisuudentunnon_ kehittämistä on harjoitettava ja valaistava

luonnosta, ihmiselämästä ja historiasta otetuilla esimerkeillä, joilla

voi osoittaa, että ihmisen on täytettävä velvollisuutensa yhteiskuntaa

kohtaan, jos mieli itselleen saada elämän- ja nautinnonoikeutta.

Velvollisuus niin hyvin itseämme kuin yhteiskuntaa kohtaan vaatii

noudattamaan säästäväisyyttä ja välttämään tuhlaavaisuutta. Elämästä

otettavilla esimerkeillä voidaan osoittaa, että säästäväisyydellä

on suuri arvo, samoin myös, että tuhlaavaisuus on pahe, jolla on

surulliset seuraukset. -- Velvollisuutenamme on suhtautua oikealla

tavalla, jopa suurella varovaisuudella, _rahaan_. Sillä rahalla

tuntuu olevan, kuten kokemus osoittaa, turmiollinen voima, nimittäin

kasvattamaan ahneutta ja omanvoitonpyyntiä, siis kehittämään alhaisia

viettejä. _Työn_ kasvattavaa ja kehittävää merkitystä on teroitettava.

On myös opetettava, että _rehellisyys_ perii maan.

Opetusohjelmassa on seuraava nykyisten tapausten valossa hyvinkin

tarpeelliselta näyttävä opetusohje: _oikeudentunto_ kasvattaa jalon

kansan. Siksipä on jo kouluopetuksessa sitä kehitettävä. Mitä seuraisi,

jos kukin saisi tehdä mitä tahtoo: tappaa, varastaa, valehdella

j.n.e. Yleinen sekasorto siitä olisi seurauksena, eikä kukaan olisi

turvattuna. Jokaisen täytyy siis ymmärtää, että järjestys on tarpeen ja

että kaikilla yhteiskunnan jäsenillä täytyy olla sekä rehellisyys- että

oikeustajunta.

On hiukan yllättävää, että tämä sosialisti-moralisti katsoo

tärkeäksi juuri nyt opettaa _suvaitsevaisuutta_. Kaikenlainen

yhteistoiminta edellyttää suvaitsevaisuutta toisinajatteleviakin

kohtaan. Vastustajiakin on opittava ymmärtämään ja kunnioittamaan. On

vastustajista tavallaan hyötyäkin. Olemme näet pakotetut tarkistamaan

ja yhä uudelleen arvioimaan omiakin käsityksiämme. Siten kehitymme

ajattelemisessa.

Myöskin _tunne-elämän jalostaminen ja hienostaminen_ mahtuu tämän

"Työmiehen" maailmanparantajan opetusohjelmaan. Tämä saattaa tapahtua

tutustumalla taiteeseen ja runouteen. Sitenkin osaltaan voidaan poistaa

tahi ainakin vähentää ihmisluonteesta raakuutta, alhaisia, epäjaloja

ja törkeitä mielikuvia. Saatetaan ihminen kehittää sellaiseksi, ettei

hän enää tunne nautintoa toisten kiusaamisesta ja kärsimyksistä, ei

panettelusta eikä parjauksistakaan, vaan päinvastoin inhoa. Sen sijaan

hän nauttii kaikesta jalosta ja ylevästä, mikä edistää yhteisonnea,

tuntien myötätuntoa ja iloa tästä samoinkuin kaikista uusista

tutkimustuloksista, joilla saavutetaan oikeudellinen voitto toisensa

perästä, korkeimman totuuden alalla.

Uusi kasvattaja koettaa hahmotella eteemme _ihanneihmisen_. Semmoiseksi

pääsemme siten, että milloin on tapahtunut rikkomus yhteiskuntaa tahi

toista ihmistä kohtaan, se on korjattava ja korvattava. Muutettava

entinen menettelytapa. Tehtävä siis selvä kääntymys. Tuo korjaus,

muutettu elämäntapa ja uusi suhtautuminen lähimmäisiin, kehittyen

uudeksi luonnoksi, sitten aikaa voittaen kyllä tyynnyttää sekä

lähimmäisen että asianomaisen itsensä, hänen katuvan mielensä ja

tuottaa tasapainon. Mitä korkeammalle ihminen jalostuu, tottuu

hyveisiin, sitä vähemmän hän tarvitsee mitään pakkokeinoja ulkoapäin.

Hän on ihanneihminen vapaasta tahdostaan ja ylevästä innostuksestaan.

Sopivat olosuhteet ja hyvin harkitut, ennakkoluuloista vapaat

kasvatuskeinot saattavat enemmän kuin vanhanaikainen kasvatus

kehittää ihmistä siveellisesti vapaaehtoiseksi olennoksi. Jos hän

näin tekee, ei hänen tarvitse kuolemaakaan pelätä. Aikansa elettyään

hän olemuksineen ja ajatuksineen siirtyy pois näyttämöltä jättääkseen

tilaa seuraaville olomuodoille ja kehitysasteille. Ja sen tekee

korkealle jalostunut ihminen odottamatta tahi vaatimatta itselleen

mitään ansiotonta ja ehdotonta armonosoitusta haudan toisella puolen.

Tahi jos hän ehkä vielä uskoisikin jotain jatkuvaa elämää jossain

muodossa olevan tarjolla, niin hän vapaasti alistuu ja tyytyy tietysti

siihen sellaisena kuin se, kuten muukin luonnon ikuisten lakien

välttämättömyys, hänelle ehkä eteen avautuu. Siinä mielessä hän on

valmis minä hetkenä tahansa, kun loppuun kulunut ikä ja fyysilliset

olosuhteet niin vaativat, laskemaan päänsä ikuiseen lepoon ilman

erikoisia tunnonvaivoja tahi hätäilemisiä. Rehellinen totuuden etsijä

ei säikähdy viimeistä hetkeään "sielunsa autuuden" takia.

Tällaisia periaatteita ja suuntaviivoja silmälläpitäen olisi

siveysopetusta annettava niin kansa- kuin oppikouluissakin, käyköönpä

tuo opetus sitten joko varsinaisen siveysopin nimellä, kuten kai on

luonnollisinta, tahi vaikkapa -- jos niin tahdottaisiin -- uuden

uskonnon nimellä.

Näin pitkälle J.W.L:la. Mutta ei yksi lintu kesää tee. Pian kai tämä

sosialististen ihanteiden keidas jää selän taa ja saan taas aikaa

tarsia "Työmiehen" siveellisen turmeluksen suota, jossa ei vielä

ainakaan tällä hetkellä näy rajaa eikä rantaa.

Perjantaina 15 p:nä maaliskuuta.

Seinäjoki -- Suomen sotajoukon kokoontumispaikka.

Olkoon tämä päivä omistettu jollekin aivan erikoiselle: kuvaukselle

rintaman takaa. Se on jo kuukauden vanha, mutta meille täällä tuores ja

tuoksuva kuin vasta leivottu vehnänen.

Ylläolevalla otsikolla on Stockholms Dagbladin helmik. 22 p:n

numerossa julaistuna lehden Suomeen lähettämän kirjeenvaihtajan kuvaus

leirielämästä Seinäjoella.

"Seinäjoki, helmik. 14 p:nä.

"Oli jo keskiyö, kun vaunumme vieri asemasillalle, jolla myöhäisestä

ajasta huolimatta vallitsi kuumeinen toiminta. Patrulleja tuli ja

lähti, lähettejä saapui ja toisia lähetettiin. Joukkoihin otettavia

'siviilisotilaita' liikkui kaikkialla. Junan mukana saapui suuri joukko

suojeluskuntalaisia, jotka soittokunta vastaanotti Suomen omalla 'Pojat

kansan urhokkaan' -marssilla ja voimakkailla eläköönhuudoilla. Innostus

oli sanoin kuvaamaton. Saapuneet nuoret pojat vastasivat Vaasan

marssilla, ennenkuin he astuivat vaunuista, ja uuden riemun vallitessa

astuivat he vaunuista riveihin marssiakseen määräpaikoilleen. Heidän

marssinsa tuskin oli sellaista, että ruotsalainen sotilas olisi

sitä hyväksynyt. Mutta jaloissa oli voimaa ja kivääriä kannettiin

hellästi, kuin olisi se ollut esikoinen. Moni ehkä kantoikin ensi

kertaa elämässään kivääriä. Suomessa ollut venäläinen sotaväki on kyllä

huolehtinut siitä, ettei kukaan ole saanut käsitellä näin vaarallisia

leikkikaluja. Muuan venäläinen vänrikki, joka ilmestyi -- jumala ties

mistä -- ja joka vasta pienen seikkailun jälkeen löysi paikkansa

Vaasaan menevästä junasta, katseli ihmettelyn ja ihailun sekaisella

ilmeellä poistuvia. Pyhän madonnan nimessä -- siinä oli toisenlaista

ainesta kuin hänen harmaatakkisissaan! -- Ja siinä oli toisenlaisia

poikiakin. Kansan armeija, jonka Suomi on loihtinut esiin maasta,

miten pitkässä ajassa ja millä tavalla, tuskin vielä tiedetäänkään,

on ainoa laatuaan, ei ainoastaan leijonarohkeutensa takia. Se ei ole

buuriarmeija, johon kuuluu rajaton määrä mestariampujia, ei myöskään

vakinainen sotilasarmeija aseistuksineen ja kurineen, sen muodostaa

joukko vapaussankareita, jotka ovat tarttuneet aseisiin suojellakseen

kotejaan. Jokainen heistä on lähtenyt sotaan vapaaehtoisesti, ei

tarvita nagaikkoja eikä revolverin periä heidän saamisekseen vihollista

vastaan. Eipä silloin tarvitse ihmetellä, että joukko vaikutti

venäläisraukkaan. -- Hurraa -- hurraa ja eläköön eläköön! kaikui

ylhäältä tieltä poikien lähtiessä".

"Kuljin hitaasti jälessä ja saavuin hyvissä ajoin nähdäkseni

vankikulkueen, joka tulee rintamalta. Kulkueessa on kymmenkunta

punakaartilaista, jotka oli otettu vangiksi samana iltapäivänä aseista

riisuttuina aivan Haapamäen eteläpuolella. Nolon näköisinä kulkevat

he vartiainsa välissä, vaarattomina, mutta kavala katse silmässä.

Ensimmäisenä on pitkä roikale, tukka otsalla ja rääsyisissä vaatteissa.

Hän koettaa ojentaa vartaloaan ja näyttää rohkeuttaan; mutta se ei ota

oikein onnistuakseen. Hän tietää, ettei hän enää ole lain yläpuolella,

ja valkoisten laki on ankara. Pari muuta tyyppiä on, ikäänkuin ne

olisivat kotoisin Tukholman poliisikomisario Svensonin galleriasta,

kun taas muut näyttävät sangen hyväntahtoisilta. Silminnähtävästi on

erilaisia muunnoksia oliosta, jonka nimi on 'punakaartilainen'." --

"Olin odottanut, että Seinäjoki olisi pieni yksinkertainen

maalaisasema, jossa olisi muutamia pieniä taloja ja yksi ainoa

'matkustajakoti' (kirjoitettu ruotsal. lehteen suomeksi). Se oli

kuitenkin kokonainen pieni hyvin järjestetty yhteiskunta katuineen ja

liikkeineen ja oli siellä monta matkustajakotia. Kaikki huoneet olivat

kuitenkin vuokratut, niinkuin olin odottanutkin, ja valmistauduin jo

'kineesaamaan' aseman odotussalissa, kun muuan Saksasta kotiinpalannut

jääkäriluutnantti tuli avukseni -- tarjoutuen jakamaan huoneensa

kanssani. Nukuin sen yön hyvin, mutta en tiennyt ennen kuin aamulla,

että olin nukkunut käsigranaattilaatikolla, joka sisälsi priima

saksalaisia 5,5 sek. granaatteja. Näistä olisi jokainen riittänyt

ainaiseksi ja täydellisesti siirtämään minut Seinäjoelta."

"Kun heräsin, tuntui minusta kuin olisin harjoituksissa. Komentosanat

kaikuivat ja ulkopuolella olevalta kentältä kuului marssivien askelten

tahdikas poljenta. Olin nopeasti jalkeilla ja sain ensimmäisen kerran

elämässäni nähdä suomalaisen joukko-osaston harjoittelevan marssimista.

Nämä olivat ilmeisesti poikia, jotka jo jonkun aikaa olivat olleet

täällä. Ainakin he olivat saavuttaneet jonkunlaisen ryhdin sekä

marssivat ja tekivät täyskäännöksiä liikuttavalla innolla. Univormun

muodostivat etupäässä sarkatakki ja pitkät housut sekä pieksut tai

suomalaisille ominaiset saappaat. Muuten oli tuskin kahta toisensa

näköistä miestä. Ainoa yhteinen merkki oli valkoinen side käsivarressa,

kunnan merkki, armeijan kunniamerkki. Eivät edes kiväärit olleet

samanlaisia ja päällystön aseistus oli mahdollisimman kirjavaa. Lakissa

kannettava kokardi ilmaisi arvon. -- Läheisellä kentällä harjoitteli

2 joukkuetta kiväärien käsittelyn vaikeata taitoa ja aseman edustalla

valmistautui paraillaan Suomen uusi ratsuväki ajamaan sekä nelistäen

että käyden. Siellä oli valittua väkeä, nuoria reippaita poikia, jotka

muutamassa päivässä olivat harjaantuneet hevosmiehiksi. Miekkaansa

kantoivat he ylpeästi ja muuan nuorukainen, jolla suomalaisen kudotun

lakkinsa päällä oli ranskalainen teräskypärä, oli kuin kuningas.

Yhdistelmä teki tosin jonkunverran omituisen vaikutuksen. Mutta

nuorukainen oli juoksijansa selässä niin reippaan näköinen, että se

väkisinkin tenhosi katselijan. -- Asemalla, missä esikunnan juna

oli valmiiksi lämmitettynä lähtemään minä hetkenä hyvänsä edelleen,

odotti paraillaan muuan pataljoona vapaaehtoisia kuljetusta etelään

-- rintamalle. Oli pureva pakkanen, mutta suojeluskuntalaiset

odottivat kärsivällisesti vaunuja laitettaessa kuntoon. He näkivät jo

mielikuvituksessaan Haapamäen ja Oriveden sekä Tampereen valtauksen, ja

salaa tarkastettiin, oliko patruunalaukku täynnä tai tutkittiin vielä

kerran kivääriä. Vihdoin oltiin valmiit nousemaan junaan. Pojat --

useat vasta 15-vuotisia -- hyppivät kevyesti vaunuihin, heidän isiensä

ja setiensä hitaammin kiivetessä jälessä. Vähitellen täyttyi juna ja

eläköön-huutojen kuuluessa asemalta sekä hyökkäysjoukkojen Vaasan

soiton kaikuessa lähdettiin päämääränä Orivesi. Jos perillä on sama

innostus ja into, niin ansaitsevat punaiset ehdottomasti onnittelun,

jos he kohtauksen jälkeen ovat enää onnittelun tarpeessa."

"Seinäjoella oli paljon väkeä. Pientä suoneniskua saattoi tuskin

huomatakaan. Ravintolarakennus, joka samalla oli päämaja, oli

alituisesti tungokseen asti täynnä ja teillä marssi joukko-osastoja

toisensa jälkeen. Siellä oli elämä ja liike sellaista kuin se voi

olla ainoastaan päämajassa, joka on täynnä palavia, vihollisen kanssa

taisteluun haluavia tahtoja. Seinäjoelle tai sen kautta onkin koko

Suomen kansan armeija ohjattu. Se on Suomen armeijan kokoontumispaikka.

Kaikki pääradat johtavat tänne. Helsingin -- Tornion päärata

haaraantuu täällä Vaasaan sekä Kristiinankaupunkiin ja Kaskisiin, ja

heti eteläpuolella olevalta Haapamäen asemalta lähtee rautatie itään

Jyväskylään. Kenraali Mannerheim on siis odottaessa Tampereen valtausta

valinnut strateegisesti tärkeän paikan päämajakseen. Selkä on vapaa

ja rautatielinjain avulla voidaan toimittaa siirtoja eri suuntiin.

-- Voittoisaa uusintoa janoavat suomalaiset eivät kuitenkaan halua

tietää muusta suunnasta kuin etelästä. Eteenpäin etelään -- Turkuun ja

Helsinkiin, sitten alkaa eteneminen itäänpäin. Vähempään ei kukaan aio

tyytyä, ja kun näkee noiden jäntevien nyrkkien tarttuvan kivääreihin,

ymmärtää, että tosi on kysymyksessä ja ettei kukaan aio pysähtyä ennen

kuin Terijoella."

Lauantaina 16 p:nä maaliskuuta.

Suukopu ja muu kopu.

Ruotsin, Suur-Britannian ja Ranskan konsulit panevat tänään

kansanvaltuuskunnalle asettamassaan kirjelmässä ankaran vastalauseen

punaisten "ihmisyyttä loukkaavia tekoja" vastaan. Ulkoasiain

valtuutettu Yrjö Sirola ei vastauksessaan kiellä sellaisia tapahtuneen

-- kuinka hän sitä voisikaan. Ei hän myöskään anna lupausta mistään

toimenpiteistä sellaisten tekojen vastaiseksi ehkäisemiseksi -- ja

kuinkapahan hän sitäkään voisi. Ainoa, johon hän hyväkseen vetoo, on,

että tuon tuostakin on _"teoreettisien"_ esitysten kautta osoitettu,

kuinka hyljättävät ovat _tarpeettomat_ väkivallan teot _varsinkin_

aseettomia vastustajia vastaan. Ainoa -- sanoin. Ei sentään aivan.

Sirolalla on pitkä luettelo rikkomuksista kansainvälistä oikeutta

vastaan, joihin valkoiset muka ovat tehneet itsensä syypääksi ja

joita vastaan konsulit eivät ole panneet vastalausettaan. Hänen

ajatuksenjuoksunsa on siis, että koska siellä niin, niin miksei

myöskin meillä. Sävy Sirolan vastauksessa on muuten sellainen, että

tuntuu kuin konsuleille pitäisi alkaa selvitä, että hullun vasikan

kanssa ei maksa vaivaa juosta kilpaa. Saksa onkin ryhtynyt kokolailla

käytännöllisempiin keinoihin. Sieltä päin tulee muu kopu kuin suukopu.

*

Wilsonin tervehdys Moskovan kongressille.

Torstaina avatun Venäjän neuvostojen kongressin avaustilaisuudessa on

luettu seuraava presidentti Wilsonin tervehdyssähkösanoma: "Käyttäen

hyväkseni neuvostojen kongressin kokoontumista minä haluaisin

Yhdysvaltain kansan puolesta ilmituoda vilpittömät sympatiantunteet

Venäjän kansaa kohtaan, etenkin nyt, kun Saksa on lähettänyt

sotavoimansa Venäjän sisäosiin vaikeuttaakseen sen taistelua vapauden

puolesta, tehdäkseen tyhjiksi kaikki sen valloitukset ja toteuttaakseen

saksalaisten pyyteitä, vaan ei Venäjän kansan tahtoa. Vaikkakaan

Yhdysvaltain hallitus nykyjään valitettavasti ei ole tilaisuudessa

antamaan Venäjälle sitä välitöntä ja tehokasta kannatusta, jota se

haluaisi antaa, niin minä kuitenkin haluaisin vakuuttaa Venäjän

kansalle kongressin kautta, että Yhdysvaltain hallitus tulee käyttämään

kaikki mahdollisuudet turvatakseen Venäjälle jälleen täydellisen

suvereniteetin ja täydellisen riippumattomuuden sen sisäisissä

asioissa sekä _asettaakseen sen sen entiseen tärkeään asemaan Europan

ja ihmiskunnan elämässä_. Yhdysvaltain kansa on täydestä sydämestään

myötätuntoinen Venäjän kansalle sen pyrkimyksissä vapautua kaikiksi

ajoiksi itsevaltiudesta ja tehdä itsensä oman onnensa sepäksi."

Mitäkö toteutunut toivomus Venäjän saattamisesta entiselleen

merkitsee meihin nähden? Mutta olisihan liikaa vaatia, että Wilson

voisi ottaa sitä huomioon koettaessaan rakentaa uudelleen itäistä

liittolaisrintamaa Saksaa vastaan!

Kongressin "terve tervehyttäjälle" on kauhallinen kylmää vettä -- sillä

ei liene vaikea arvata, miten Leninin vastaus käsitettäneen Amerikassa.

Kongressi puolestaan sähköttää näet kyllä "tunnustuksensa Amerikan

kansalle", mutta samalla "etupäässä Pohjois-Amerikan työtätekeville

ja _riistetyille_ luokille." Se tahtoo "käyttää hyväkseen presidentti

Wilsonin tervehdystä lausuakseen kaikille _imperialistisen_ sodan

kauhuista kärsiville kansoille lämpimän myötätuntonsa ja varman uskonsa

siihen, että lähellä on jo se onnellinen aika, jolloin kaikkien maiden

työtätekevät joukot _kukistavat kapitalismin ikeen ja järjestävät

sosialistisen yhteiskuntarakenteen_, joka tulee antamaan pysyvän

ja oikeudenmukaisen rauhan sekä tuomaan kulttuuria ja hyvinvointia

kaikille työntekijöille."

Onhan siinä aika pikkupirullinen vastaus tervehdykseen miljardöörien ja

grottemylly-kapitalismin maasta. Siinä kalskahti kaksi aatemaailmaa,

lännen ja idän, tosin hiukan nurinkurisessa järjestyksessä. Mitä

olisi toisaalta odottanut, tulikin toisaalta. Wilson toivoo Venäjän

pääsevän vanhaan mahtavuuteensa, Venäjä tekee reklaamia sosialistisen

yhteiskuntarakenteen hyväksi -- myöskin Amerikassa.

*

Rahat pakoretkillä.

Kun kapina puhkesi, säikähti siitä ensimmäiseksi tuo ylen arka elukka

raha ja pistäytyi, mikä sitä oli vapaalla jalalla, oitis paikalla

piiloon eikä tullut sieltä esiin houkuttelemallakaan. Kapinalliset

koettivat se-setellä ja kiss-kissitellä ja panivat esiin syöttejä ja

voileipiä ja maitokupposia, suositellen, maanitellen: tule hyvä raha

Suomen pankkiin, tule, kiltti kapitaali, meille korkoa kantamaan. Ei,

kapitaali oli hiljaa kuin sirkka seinän raossa päivällä, ja yöllä se

hiipi hiirenä taskusta taskuun, kiertäen omia teitään. Oli muutamia

miljoonia setelihiiriä Suomen pankin holveissa vankina, saapui

vapauttaja, Gylling mursi ristikot ja hiiret päästettiin menemään siinä

toivossa, että ainakin ne, hyvin kesytetyt, tulisivat takaisin tuttuun

taloon. Mutta tulikos ne? Puitivat sosialistisetelitkin porvarisetelien

luo piiloihin ja sinne hävisivät.

Niinkuin ainakin sota-aikana kaivautuivat aarteet maahan.

Eikä ainoastaan maahan, vaan sosialistien omiin, jopa itse

punakaartilaistenkin omiin taskuihin. Sinne päästyään ei raha

palaakaan luonnollista latuaan takaisin pankkiin, vaan jää teille

tietymättömille. Punakaartilaiset ompelevat palkkansa paitaan kiinni

ja vievät sen mukanaan yksin rintamillekin. Mistäkö minä sen tiedän?

Kansanvaltuuskunnan ja Punaisen kaartin yleisesikunnan omasta

julistuksesta kaartilaisille ja vetoomuksesta heihin. "Rintamalla

olevat tai sinne menevät pitävät rahoja mukanaan suurempia määriä" --

sanotaan julistuksessa. Mutta niin ei suinkaan pidä tehdä, sillä siitä

on se vaara, että "mies jouduttuaan vihollisen käsiin joko kaatuneena,

haavoittuneena tai vankina, puhdistetaan perinpohjin kaikesta, etenkin

rahasta. Meidän tulee muistaa, että jokainen markka, mikä näin joutuu

vihollisen käytettäväksi, tulee auttamaan sen vastustuskykyä ja siten

meidän vahingoksemme."

Sielläkin ne siis piileksivät, rintamilla punakaartilaisten omilla

povillakin, kansanvaltuuskunnan hiellä ja vaivalla esiinmurtamat tai

painattamat markat, viisaat porvariveitikat, valmiina livahtamaan

ruumiidenkin taskuteitä rintaman yli valkoiselle puolelle. Se

on mutkainen paikka, mutta jos on kovia, niin on keinojakin.

Kansanvaltuuskunnan raha-asiain osasto ilmoittaa ("kautta" Jalo

Kohonen), ettei punakaartin palkkoja nyt enää maksetakaan rahassa, vaan

kupongeissa, maksumääräys-shekeissä. Jos niitä joutuisikin vihollisen

haltuun, "ovat ne sille arvottomia, sillä tällainen shekki on asetettu

asianomaisen kaartilaisen nimelle ja voi sen muuttaa rahaksi ainoastaan

osoitetuissa paikoissa ainoastaan hän itse tahi hänen vaimonsa tai

rintaperillisensä."

Tämä kansanvaltuuskunnan viimeinen finanssioperatsio on sikälikin

veikeästi keksitty, että hallitus kaartilaisen kaatuessa tai joutuessa

vangiksi ei joudu suorittamaan sitä osaa hänen palkastaan, minkä hän

on vastaanottanut noissa shekeissä; kaartilainen saa shekin, mutta

valtio pitää sen arvon. Jokainen kaatunut shekkikaartilainen on

valtiolle puhdasta voittoa. Kuta enemmän kaatuneita, sitä vähemmän jää

rahapalkkaa perittäväksi.

Valtuuskunta vakuuttelee, että ei suinkaan pidä kenenkään epäillä,

että tuollainen maksukuitti olisi arvoton paperi. Ei, se on

talletustodistus, yhtä arvokas asianomaiselle kuin Suomen pankin

setelikin. Tietysti on tähän palkan maksutapaan ollut pakottavana

syynä se, että valtuuskunnalla ei enää ole muuta keinoa sitoumustensa

suorittamiseen; kassa on tyyten tyhjä. Setelit ovat lopussa ja täytyy

työntää paperia kouraan. Mutta näinköhän punakaartilainen sittenkin

on niinkuin ennen Iisalmessa Hupsu-Aapeli, joka ei osannut erottaa

olutpullon etikettiä viisimarkkasesta.

*

Jokapäiväinen kohtaus.

Olin tänään läsnä kohtauksessa, jollaisia luultavasti tapahtuu

eri haaroilla harva se päivä, harva se perhe, jossa ei olisi

sattunut jotain samantapaista. Istuimme, rouva, herra ja minä

jutellen tapahtumista, sekaan filosofoiden, arvostellen ja tulevia

aavistellen. Heillä on sukulaisia, rouvan sisaren mies ja tämän

poika, maatilanomistajia punaisimmalla Uudenmaan maaseudulla. He ovat

päässeet kotoaan pakenemaan ja ovat piileskelleet milloin missäkin.

Toivottavasti he ovat turvassa. Silloin soi ja rouva kutsutaan

puhelimeen. Kuulemme vaihdettavan muutamia sanoja ja kuulotorvi

rasahtaa paikoilleen. Rouva horjuu sisään, vaipuu tuolille, vaikeroi

vähän, nousee ja horjuu ja vaipuu toiselle tuolille käsiään kouristaen,

koettaen tointua. Hänen sukulaisensa ovat löydetyt, vangitut ja

viedyt, ei tiedetä minne. On hyvin pelättävää, että he tulevat saamaan

surmansa, sillä punaiset vihaavat heitä m.m. siitä, että he ovat olleet

mukana suojeluskuntaliikkeessä, sitä avustamassa sekä rahalla että

toiminnalla.

Sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta.

Ei tirise tippaakaan.

Nyt siis ruvetaan takavarikoimaan rahaakin. Helsingin Työväen

Toimeenpaneva Komitea käskee, että kaikkien Helsingin kaupungin

liikkeenharjoittajien on tuotava rahansa Suomen pankkiin. Niitä ei saa

pitää kirstun pohjalla, missä komitea kyllä tietää niitä olevan kuinka

paljon tahansa, vaan ne ovat välttämättä talletettavat pankkiin.

Sama ankara määräys koskee myöskin pikkuliikkeitä. "Vaikka heidän

hallussaan onkin vain pienempiä rahamääriä, merkitsee pikkuliikkeiden

lukuisuus kuitenkin niin paljon, että jos hekään eivät käytä pankkia

rahaliikkeessään, käteisen rahan liikkeestä häviäminen lisääntyy sen

kautta." Sen vuoksi käsketään pikkuliikkeitäkin sijoittamaan käteiset

varansa Suomen pankkiin.

Komitea on vielä tehnyt sen hämmästyttävän huomion, toisin

sanoen todennut, että myöskin yksityiset ihmiset pyrkivät

"vastavallankumouksellisessa tarkoituksessa" pitämään omat rahansa

omana takanaan. Semmoinenkin sopimaton menettely on heti lopetettava.

"Pidätetyt" rahat ovat päästettävät irti muutoin ne -- pidätetään.

Tämä pidättäminen tulee tapahtumaan seuraavalla tavalla: "jos Suomen

pankilta saamme tiedusteluumme vastauksen, ettei tätä käskyämme ole

toteltu suosiolla, tulemme jättämään Helsingin Kaupunginpäällikölle,

jolle Suomen Kansanvaltuuskunta on antanut ylimmän järjestyksenpito

vallan kaupungissa, tehtäväksi ryhtyä kaikella vallankumouksellisen

järjestyksenpidon ankaruudella toimenpiteisiin asianomaisten

liikkeenharjoittajain ja yksityisten saattamiseksi noudattamaan tätä

käskyämme."

Kai siis pian saamme nähdä miliisimiehet "lypsyllä", joka ilta

rahatakavarikolla liikkeiden ja yksityisten luona. Päivän maito

kaadetaan korvoon ja ajetaan autolla meijeriin Nikolainkadun varrelle.

Menomatkalla käydään ehkä tiinua tullauttamassa Oikarisen osastolla

Vuorimiehenkadun 1:ssä. Pelkään, että suuretkin karjat yhtäkkiä ehtyvät

niin, ettei tirise tippaakaan. Yksityisten lehmät tietenkin tulevat

olemaan vielä vaikeammat lypsää. Tullaan taloon, kysytään: "Missä

Raha-Muurikki?" -- "Olkaa hyvä ja etsikää." Etsitään elukkaa. Suinataan

lahvit, ettitään loorat, mutta ei mistään löyretä.

Tietäisin ainakin eräässä paikassa neuvoa, missä Muurikki makaa.

Tarvitsin rahaa, menin tuttavan luo. "Saathan toki, tulehan

tänne." Odotin, että pankkiirini kalistelisi avaimiaan ja avaisi

kassakirstunsa. Hän myhähteli, hyrähteli. "Paljonko tarvitset?" -- "Jos

saisin aluksi viisisatasen, silakkakin maksaa 7 mk. kilo." Hänellä on

paperi pöydällään. Siinä on tännäköinen muistiinpano.

1,000 -- s. 35

500 -- s. 47

100 -- s. 66 j.n.e.

"Jahah, 500 sivu 47."

Ja edelleen hyrähdellen meni hän kirjakaapilleen, otti sieltä oikein

kaikkein ikävimmän näköisen vanhan volyymin "Suomi, Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuran toimituksia", ja löysi kahden leikkaamattoman

lehden välistä minulle viisisatasen.

Ystäväni oli järkähtämättömän varma siitä, ettei tarkkavainuisimmankaan

punikin päähän koskaan pälkähtäisi etsiä hänen kapitaaliaan niin ikävän

ja kuivan näköisen kirjan sisästä. Siltä varalta, että hänet itsensä

veisivät, oli hän tallettanut kopion kassakirjastaan erään tuttavan luo.

*

Eräs suurtilallinen ja eräs toinen.

Erään suurtilallisen talot ja tavarat, karja ja kaikki muu

ovat joutuneet hänen alustalaistensa haltuun, takavarikoituina

vallankumouksen tarpeisiin. Sieltä viedään karjaa punaiselle

armeijalle, maito myödään ja syödään ja myöskin viljavarat käytetään

yhteiseksi hyväksi. Torpparit tekevät välttämättömiä töitä, milloin

viitsivät, ja ovat tekemättä, milloin pistää päähän. Työpäivä on,

lepohetket poistettuina, viisi tuntia, neljä tuntia, kolme tuntia,

kuinka säät sallivat. Kesällä ei kerkiä, talvella ei tarkene, syksyllä

on j.n.e. Se on nyt sitä yhteiskunnallistuttamista. Pehtori on

kadonnut ja löytyy sulan tultua luultavasti jostain männiköstä. Herra

itse pääsi työläisen valepukuun puettuna pakenemaan. Tapasin hänet

naamioituna valepartaan ja tummiin lasisilmiin, kun hän iltahämärässä

oli kävelemässä syrjäkadulla. Olemme hiukan tuttuja.

Hänen kohtalonsa tietenkin säälittää. Mitä hän lieneekin tehnyt

-- ja hän on tehnyt, tai jättänyt tekemättä, kaikenlaista, jota

minä hänen sijassaan en olisi -- mutta eihän rangaistus, jos sitä

siksi tahtoisikin nimittää, ole missään suhteessa siihen, mitä hän

olisi saattanut ja voinutkin olla tekemättä. Väkivallan tekijän

tuomio on aina väärä tuomio, luokkatuomari on aina puolueellinen ja

epäoikeudenmukainen.

Mutta johtuu kuitenkin väkisinkin mieleeni yhtä ja toista miehestä

ja siitä, miten hän on leiviskäänsä hoitanut, hänen suhteestaan

alustalaisiinsa, mikä, joskaan ei puolusta, niin kuitenkin selittää

sitä, mitä hänelle on tapahtunut. Se rupesi kai johtumaan mieleen

etupäässä sen jälkeen, mitä hän lausui erotessamme ja mistä ilmeni,

ettei hänellä ole etäisintäkään aavistusta siitä, että hän, että me

porvarit yleensä, olisimme vähimmässäkään määrin vastuussa siitä, mitä

on tapahtunut.

Hän on tyyppi suomenmaalaisesta maalaisjunkkerista, sanoisinko

baltilaisesta paroonista, sikäli kuin semmoiseen on edellytyksiä

meikäläisissä oloissa ja maaperässä. Sitä henkeä on kyllä muuten

enemmän kuin ehkä luullaankaan ja se puhkeaisi nähtävästi kauniiseen

kukkaan sille suotuisassa, vähemmän karussa maaperässä. Sitä

on liikemiehissä, virkamiehissä, on sanomalehtimiehissä, jopa

runoilijoissakin. Hän on rutiruotsikko. Vaikka kaikki hänen maatilansa

ovat suomalaisella asutusalueella, on hän lämmin "ruotsalaisen maan"

mies. Hänen pehtorinsa, kuskinsa, jopa pikettinsä ja piikansakin ovat

ruotsalaisia. Suomalainen kansanaines on hänelle alempaa rotua, hän ei

tosin sano alustalaisestaan "Unmenschen", niinkuin Viron saksalainen

omistaan, mutta suomalaiset ovat aina haisseet hänen nenäänsä, siksi

että ovat suomalaisia. Hän salaisessa sydämessään heitä inhoo ja hän

katsoo, että nykyinen punainen liike on suomalainen liike, josta

fennomanit osaksi ovat vastuussa. Houkuttelin sen helposti hänestä

esille. Hän ei suomalaisista ja suomenmielisistä puhuessaan koskaan

muista, että minäkin olen suomalainen ja suomenmielinen ja että sekin

veri on vettä sakeampaa.

Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että _hän_ olisi mitenkään syypää

siihen, mitä rahvaan ja työväen sivistämisessä ja kohottamisessa on

laiminlyöty. Kansan valistamiseksi hän ei ole tehnyt mitään muuta

kuin mitä hänen asemassaan on juuri ja juuri ollut virallisesti

välttämätöntä, etupäässä kunnan miehenä. Kansakoululle omassa

piirissään hän kyllä aikoinaan antoi tonttimaan ja jotain muutakin,

ylläpitikin sitä alussa, mutta lykkäsi sen sitten kunnan niskaan,

vaikka suurin osa koulun oppilaita on hänen alustalaisiaan.

Pitäjänsä ruotsalaisella alueella asuvan suomalaisen työväen

tarpeeksi perustettavia kouluja on hän kynsin hampain vastustanut.

Vuositutkinnoissa hovin naisten puolelta jaetaan jonkun verran

avustusta oman koulun köyhille oppilaille. Telefooni perustettiin hänen

alotteestaan, samoin palokunta. Mutta kun tuli kysymys läheisimmän

kansanopiston avustamisesta, ei penniäkään, koska se oli syntynyt

suometarlaisten alotteesta ja johtaja kuului vanhaan suomalaiseen

puolueeseen. Papit hän valitsee sen mukaan, minkä mielisiä ne ovat

kielipuolueellisesti. Ei mikään suomalainen, koko isänmaata tarkoittava

valistustyö ole saanut häneltä kannatusta, jota vastoin "kulturfonden"

kylläkin aulista. Eivät ole monet ne tikut, jotka _hän_ on pannut

ristiin sen joukon valistamiseksi ja kohottamiseksi, joka nyt lypsää

hänen lehmiään omaan kiuluunsa.

Sosialismia hän, niinkuin sanoin, vihaa erityisellä ruotsalaisella

lisävihalla siksi, että se, totta kylläkin, on suomalainen liike.

Punaisistahan kaikkein suurin osa puhuu suomea. Se, mikä sitä on

ruotsalaisilla seuduilla, on muka toisenlaista, sivistyneempää,

"mera hyfsadt". Bolshevismi ei tule menemään Ruotsiin, puhumattakaan

Saksasta. -- "Man vet aldrig", sanoin. -- "Nej, aldrig". Suomalaisella

rodulla ei ole ollut eikä ole valtiota muodostavaa kykyä. Se on

historiallinen tosiasia, joka nyt taas toteutuu. Tämä on hänen

mielilauseitaan.

Suku on tietysti ruotsalaista, germaanista juurta s.o. luulee ainakin

sitä olevansa. Hänen seinillään on vanhoja muotokuvia, kuinka

paljon taapäin niitä lieneekään. Siellä on sotilaita, korkeita

pystykauluksisia virkamiesvainajia, on vanhoja ruotsalaisia kenraaleja,

on myös venäläisiä univormuja. Hän näyttelee niitä ylpeillen ja

syystä kylläkin, sillä ne ovat kaikki palvelleet maataan, en tiedä

tarkoin kuinka suurella kunnialla, maalauttaneet ainakin sen muistoksi

itsensä säilymään jälkimaailmalle siinä paraatikomeudessa, jonka he

kai luulivat itsellään olevan. (Siinä salissa, missä heitä on seinän

täysi, on nyt kuulema tanssittu ja kemuiltu, omat alustalaiset ja

muut, helsinkiläiset matruusit vieraina noiden ylevien katseiden

ja siristettyjen silmien alla.) Yhteisenä perhepiirteenä tässä,

niinkuin muuten monessa muussa vanhassa aatelissuvussa, on suuri nenä

ja ulkoneva alaleuka, joka suvun nykyistä, hiukan degeneroitunutta

edustajaa lähetessä ulkonee ulkonemistaan.

Hänen voimakkaimpia vaistojaan on hänen perityn maaomaisuutensa

koossapitäminen ja laajentaminen, ja siinähän ei oikeastaan ole mitään

kummeksittavaa. Mutta maa on siinä määrin, niin periaatteellisesti

_hänen_, ettei hänelle luultavasti ole koskaan juolahtanut mieleenkään,

että sen arvon nousuun ja myös sen omistamisen oikeuteen olisivat

vähimmässäkään määrin vaikuttaneet ne työläiset, muonamiehet ja

torpparit, jotka ovat raivanneet hänelle uudismaata ja kuokkineet,

kyntäneet ja muokanneet sen kamaraa. Hän on maksanut heille palkan ja

täyttänyt heitä kohtaan kaiken vanhurskauden -- jos lienee sitäkään,

sillä resuiselta ja risaiselta hänen työväkensä näyttää; vaan en

nyt jouda siihen tässä yhteydessä syventymään. Maa on siihen määrin

hänen omansa, että jos joku takapalstalainen oikaistakseen kilometrin

väärän käy itselleen polun hänen niittynsä poikki, sakottaa hän sen,

ei vahingon tähden, vaan sen periaatteen juurruttamiseksi ja voimassa

pitämiseksi, että niitty on _hänen_. Eikä vain maa ole hänen, vaan

vesikin. Tietystikin kalavesi, -- mutta kun kylän lapset eivät saa

uida siltä sillalta, mistä hänen hevosiaan uitetaan. Se on kai nyt

sekin, niinkuin ollakin pitää, järjestyksen vuoksi tarpeellista, minä

sen kyllä ymmärrän, mutta on niitä, jotka sitä eivät ymmärrä ja joita

se on ärsyttänyt. Hän on sitä, mitä tähän aikaan ei enää pitäisi

olla tai ei ainakaan näyttää olevansa: herra, aina herra, liiaksi

herra ja isäntä ja parooni ja patruuna. Hän on "ylpeä", sana, jota

vastenmielisempää suomalainen talonpoika ja työmies ei tunne. Häntä

kohdatessaan alustalaisella ei ole mitään tunnetta yhdenvertaisuudesta,

yhteisihmisyydestä, samarotuisuudesta, samakansaisuudesta. Toinen on ja

tulee olemaan "parempi ihminen" kuin toinen. Ei mitään persoonallista,

perheellistä suhdetta hänen ja alustalaisten välillä. Ei seurustelua

edes varakkaampien ja siistimpien lampuotien kanssa, ei koskaan pyydetä

verontuojaa astumaan konttoria sisemmä. Sama, kuin jos pappi ei koskaan

tapaisi seurakuntalaisiaan muualla kuin palkanmaksussa. Tupakka ja

kuppi kahvia sulattaisi usein ihmeesti jäykkiä välejä. "Se on rahvaan

mies, annetaan armo" -- olen kuullut, että monen vallankumousoikeuden

vapauttava tuomio on ollut perustettu _vain_ siten.

Hänen ja minunkin välille on kiinnitetty melkein ylitsepääsemätön

luokka- ja rotujuopa, saati sitten hänen ja niiden, jotka _nyt_

ovat herroina hänen tiloillaan ja matkivat huoneenhallituksessaan

kaikkea, mikä hänen huoneenhallituksessaan oli moitittavinta. Ne

ovat nyt vuorostaan "herroja", luokkatietoisia, pitävät röyhkeästi,

niinkuin hän ennen ylpeästi, rajat selvinä, toteuttavat, mitä ovat

oppineet, kieltävät, käskevät, säännöstelevät, rettelöivät passeilla

joka karjakujalla. Olin siellä kerran kesällä, koetin luoda tuota

juopaa umpeen, mutta se vain syveni joka kohtauksen jälkeen. Vaikkakin

tahtoisi, ei hän osaa olla muuta kuin alentuvainen suomalaista kohtaan,

olipa se kuka hyvänsä. Liikkeet ovat kohteliaat, hän voi auttaa

takkiakin päällesi, mutta silmissä on ilme: näin minä olen kohtelias

-- ollakseni kohtelias. Koska yleensä olen kohtelias, en tahdo tehdä

poikkeusta. Ja hän on saattanut sanoa minulle, minua muka erikoisesti

kohottaakseen omalle tasolleen, mielitelläkseen, moittiessaan

suomenmielisiä, eritoten suometarlaisia: "du är naturligtvis en

_hygglig fennoman_" -- jota se ja se, oliko se nyt Koskinen vai Meurman

-- eivät olleet. Hänen olennossaan on jotain, joka tekee, että jos

pälkähtäisi päähäni puhutella häntä suomeksi, minun tuntuisi pitävän

joko alkaessani tai lopettaessani pyytää sitä anteeksi tai puhua sitä

ikäänkuin kurilla, leikin vuoksi, niinkuin hän itsekin joskus.

Nämähän ovat pikkuasioita nykyisten suurten rinnalla. Mutta joku

aateyhteys nyt kai loihti esiin syy-yhteyden. Jotain tekemistä niillä

on sen kanssa, miten on jouduttu tähän, missä ollaan. Se olisi

muuten aihe, johon maksaisi vaivaa syventyä enemmänkin, nykyistä

kapina-psykologiaa arvosteltaessa.

Näissä tämmöisissä piireissä täytyy tapahtua suuri herätys, tietoisuus

muistakin kuin kaikkein välttämättömimmistä velvollisuuksista kansaa

kohtaan. Mutta siitä ollaan nyt ja tullaan tämän kapinan kukistuttua

näissä poloisissa piireissä olemaan vielä kauempana kuin koskaan.

Erehdyin, en ymmärrä oikein kuinka, hahmottelemaan jotain tulevasta

Suomesta, mainitsin, että tällaisten tapausten uusiutumisen estämiseksi

meidän porvarillisten täytyy ryhtyä paljon voimaperäisemmin kansaa

sivistämään, panemaan toimeen parannuksia, reformeja. -- "Kiitoksia

paljon", sanoi hän. "Lyijyä ne tarvitsevat ja tulevat myöskin sitä

saamaan... Ammutan niistä roistoista joka kymmenennen." --

-- Miksi vain joka kymmenennen?

-- "Valitettavasti ei voi hävittää kaikkea työvoimaansa. Mutta _oikein_

se olisi."

Oli ollut syntymässä silta juopamme yli yhteisessä onnettomuudessamme,

kuunnellessani hänen kuvauksiaan väkivallan töistä hänen pitäjässään.

Se silta suistui syntyessään. En pääse sellaisten luo, en yli enkä

ympäri.

Muistuu mieleeni Ruoveden Aminoff, aatelismies liankin, suurtilallinen,

sukukuulu, mutta aivan toista maata kuin tämä. Hänet ammuttiin. Kenen

syntien sovitukseksi? Ja moni muu samanlainen kansan mies on ammuttu.

Mutta en luule, että Aminoff olisi ammuttanut ketään, en luule, että se

hänestä olisi ollut _oikein_.

Maanantaina 18 p:nä maaliskuuta.

Vallankumouksen vuosipäivä.

Nythän on vallankumouksen vuosipäivä, sen suuren venäläisen, jonka

olisi pitänyt "vapauttaa" meidätkin. Lienemme jokainen niinä päivinä

vähän käyskennelleet punainen tilkku napinlävessä, varsinkin

liikkuessamme keskikaupungilla. Siihen aikaan ei ollut oikein

turvallista liikkua ilman. Minä sain nauhani Matti Kivekkäältä ja

kannoin sitä talismanina taskussani, sillä se oli pelastanut erään

venäläisen meriupseerin hengen -- ainakin sillä kertaa. Kivekäs

oli ollut jossain kauppapuodissa. Sinne syöksyi upseeri ja pyysi

kaikkien pyhien nimessä saada jotain punaista. Kivekäs tavallisella

reippaudellaan ja nopeatuumaisuudellaan repäisi kahtia oman nauhansa

ja kääräisi sen upseerin käsivarteen, ennenkuin takaa-ajajat ehtivät

sisään. Matti luovutti sitten minulle puoliskon omasta puoliskostaan,

ja nuo rimsut kyllä riittivät tehostamaan meidän silloista

punaisuuttamme. Se oli sitä aikaansa.

Ja kannattihan kyllä vähän punaillakin Seynin ja Borovitinovin

ja keisarin menoksi. Ne meni, mutta "tavaritsit" jäivät ja yhä

niistä on vielä rippeitä jälellä. Silloin tuli vapaus idästä, nyt

puhaltaa sen tuuli pohjoisesta ja lounaasta. Ehkä kerran lauletaan:

"leyhytteli lounastuuli, pohjoinen kovin porotti". Eihän arvannut

siitä vapaudesta tätä tulevan, vaikka hermojen tuntosarvet jo silloin

kihelmöivät jonkin ilkeän ilman olevan tulossa. Tiesihän idän miehiä

täällä olevan, mutta ei niin hirveän paljon kuin mitä heitä yhtäkkiä

vyörähti kasarmeista kaduille ja toreille. Niitä tuli muuankin kaamea,

loppumaton, lumettunut sinellijono pyryssä Viaporin jäitä, isoja,

partaisia, rosoisia venäläisiä talonpoikia. "Auta armias", sanoi joku

heitä katsellessaan, "jos nuo saavat votkaa ja rupeavat remuamaan

ja ryöstämään." Ne pitivät pahanlaista meteliä, mutta jospa nyt

pitivätkin, olivathan tehneet suuren historiallisen teon meidänkin

hyväksemme. Hävetti tosin, nöyryytti, että ne yhä olivat suuna päänä

näyttämöllä ja me saimme katsella kurkolla kauloin juhlakulkueita.

Näinkö me siis saamme vapautemme kaupanpäälliseksi suuressa

ryssäläisessä rytäkässä, ja jäämme ikuiseen kiitollisuuden velkaan

niille, jotka tässä asiassa ovat vuodattaneet vertansa meidänkin

hyväksemme?

Onneksi -- sanon kuin sanonkin: onneksi on "velka" nyt monin kerroin

maksettu, kiitos punakapinan. Sanon kuin sanonkin: kiitos! Se kirottu

olkoon samalla kiitetty. _Siinä_ hengessä voimme nyt kaikessa

hiljaisuudessa juhlia vallankumouksen vuosipäivää mekin. Olisipa ollut

mukavaa, jos historian hengetär olisi jo täksi päiväksi veitikoinut

tänne Mannerheimin. Mutta tässä vapautemme vuodessa on jo ollut

niin monta kuukautta, että ei niin väliä, vaikka niitä tulee siihen

kahdentoista sijasta kolmetoistakin.

En olisi muuten tainnut muistaa koko vuosipäivää, ellei "Tiedonantaja"

olisi minua siitä muistuttanut. Sillä on tänään artikkeli päivän

merkityksen johdosta, aika merkillinen. Lehti toteaa, että kaikki

köyhälistön vallankumoukset tähän saakka ovat epäonnistuneet, s.o.

onnistuneet kyllä, mutta ainoastaan -- porvariston hyväksi. Niin

Lassalien vallankumous Berliinissä 1848. Siitä on Engels v:na 1885

sanonut: "Merkillinen mies tuo saksalainen poroporvari. Hän ei koskaan

ole tehnyt vallankumousta. V:n 1848 kumouksen suorittivat työmiehet

hänen hyväkseen". Ja ranskalainen Proudhon kirjoitti: "V:n 1848

vallankumous, taloudellinen vallankumous, on porvarillisin, mitä olla

voi. Meidän täytyy joko hyvällä tai pahalla suostua olemaan porvareita."

Ja tämän johdosta nyt "Tiedonantaja" omanakin mielipiteenään tekee

seuraavan koko merkillisen myönnytyksen: "Historia on myöhemmin

kaikille epäilijöille todistanut, että hän (Proudhon) oli ehdottomasti

oikeassa". Lehti siteeraa itseään Karl Marxia, joka kirjoitti New

York Tribunalessa v. 1852: "Käytännössä saadut kokemukset vuosien

1848-1849 vallankumouksesta vahvistavat teoriaa, että ensin täytyy

pikku porvarien demokratian päästä valtaan, ennenkuin kommunistinen

työväenluokka voi toivoa pysyvästi saavuttavansa vallan ja ennenkuin

palkkaorjuuden järjestelmä voidaan tyhjäksi tehdä." Siinä siis lyhyesti

sanottuna kokemuksen antama kallishintainen opetus 70 vuotta sitten

tehdystä vallankumouksesta, sanoo "Tiedonantaja" edelleen, ja myöntää,

että Pariisin kommunikapina antoi saman kokemuksen. Mihin tuloksiin nyt

tämä kotoinen kommunikapina on johtava? Lehti ei tahdo enää ennustella,

ei "arvioida edellytyksiä, ei seuloa syitä eikä seurauksia", ollakseen

tällä hetkellä herättämättä eripuraisuutta ja epäilyjä. Raukeasti,

miltei alistuvasti huokaa lehti: "suokoon historian hengetär käyvän

niin, että Suomen työväenluokan aloittama vallankumous johtaisi

köyhälistölle enemmän tuloksia tuottavaan päätökseen kuin edellä

kerrotut vallankumoukset vuosikymmeniä sitten."

Seison tai oikeastaan istun -- tässä hiukan hämmennyksissäni, sillä

ei tämä sävy enää ole oikein siltasaarelaista. Onko tämä tyyntä

myrskyn jälkeen vaiko sen edellä? Oltaisiinko siellä päin todella

ottamassa -- valitettavasti kyllä jo myöhäistä -- vaaria siitä

historian opetuksesta, että ainoastaan valtiolliset vallankumoukset

onnistuvat, mutta että taloudelliset vallankumoukset epäonnistuvat,

koska taloudellisia olotiloja ei voida maailman parantamiseksi yhtäkkiä

kumota ja repiä, ainoastaan hiljalleen purkaa, parannella ja rakennella

parlamentaarista ja muuta sensemmoista tietä.

*

Toisen hepo, oma ruoska.

"Tiedonantaja" ilmoittaa painomääränsä olevan tänään 110,000 kpl. Lehti

painetaan Hels. Sanomain koneessa. On siinä Erkon ruunaparka rääkissä.

*

Äijä on sinne mennehiä, vähän sieltä tullehia.

Toinen Suomesta lähetetty viljanhaku-juna on kuulema saapunut Omskiin.

Mutta milloin saapuu se sieltä takaisin?

*