ELISABETH. Minä pyydän sinua, rakas mieheni, puhu minulle! Sinun
vaiti-olosi huolestuttaa minua. Sinä hehkut sammuksiin oman itsesi
sisässä. Tule, katsotaan haavojasi; ne paranee aika lailla. Tuossa
alakuloisuuden synkkyydessä en tunne minä sinua enää.
GÖTZ. Etsitkö sinä Götz'iä? Hän on jo kauvan sitten ollut ja mennyt. Ne
ovat minun erä erältä silponeet, mun käteni, mun vapauteni, mun
omaisuuteni, mun hyvän nimeni ja maineeni. Minun pääni, mitä sen
on?[84] -- Mitä te olette kuulleet Yrjöstä? Onko Lerse rientänyt
noutamaan häntä?
ELISABETH. On, rakas ystävä![85] Nouse pystyyn, voi paljon kääntyä.
GÖTZ. Kenen Jumala lyöpi alas, se ei nouse pystyyn itse. Minä tiedän
parhaiten, mikä painostaa minun hartioitani. Kovaa-onnea kokemaan olen
minä tottunut. Täss' ei nyt ole Weislingen yksin, ei talonpojat yksin,
ei Keisarin kuolema ja mun haavani. -- Täss' on kaikki yhdessä. Mun
hetkeni on tullut. Minä toivoin, että se olisi samoin kuin minun
elämäni. Tapahtukoon _Hänen_ tahtonsa!
ELISABETH. Etkö sinä tahtoisi syödä jotain?
GÖTZ. En mitään, hyvä rouva! Katsos, kuin tuolla ulkona paistaa
aurinko!
ELISABETH. Oikein kaunis kevätpäivä.
GÖTZ. Rakas puolisoni, jos sinä voisit puhutella vartijan, jotta hän
suostuisi puoleksi tuntia päästämään minut pikku puistoonsa, että minä
siellä saisin nauttia armasta aurinkoa, kirkasta taivasta ja raitista
ilmaa!
ELISABETH. Ihan heti! ja kyllä hän suostuukin.
_Pieni puisto tyrmän vieressä_.