KEISARI. WEISLINGEN.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Hän näyttää niin ynseältä.

KEISARI. Minä olen huonolla tuulella, Weislingen, ja kun silmäilen

entistä elämääni, olen tulla pian alakuloiseksi: niin monta

puolinaista, niin monta epä-onnistunutta yritystä! Ja tämä kaikki

koituu siitä, ett'ei yksikään ruhtinas koko valtakunnassa ole niin

pikkuinen, joka ei omista oikuistaan pitäisi enemmän lukua, kuin minun

ajatuksistani.

(Kauppamiehet lankeavat keisarin eteen).

KAUPPAMIES. Suurivaltaisin, kaikkein armollisin Herra!

KEISARI. Keitä te olette? Millä asialla?

KAUPPAMIES. Köyhiä kauppamiehiä Nürnberg'istä, Teidän Majesteettinne

nöyrimpiä palvelijoita, ja rukoillaan apua. Götz von Berlichingen ja

Hans von Selbitz ovat kolmekymmentä meikäläistä, jotka olivat

Bambergiläis-matkaturvan suojassa, palausmatkalla Frankfurt'in

messu-markkinoilta, yllättäneet ja ryövänneet tyhjäksi; me anomme

Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne apua, hoivaa, muuten me ollaan

hävinneitä ihmisiä, joiden on pakko mierontiellä kerjätä leipämme.

KEISARI. Pyhä Jumala! Pyhä Jumala! Mitä tämä on? Toisella on vaan yksi

käsi, toisella vaan yksi jalka; jos heillä mieheen edes olisi kaksi

kättä ja kaksi jalkaa, mitä te sitten aikoisitte tehdä?

KAUPPAMIES. Me alamaisimmasti anomme, että Teidän Majesteettinne

suvaitsisi luoda säälivän silmänsä meidän ahdistetun asemamme puoleen.

KEISARI. Kuinka se käy niin! Jos joltakin kauppamieheltä menee joku

pippuripussi hukkaan, olisi käskettävä koko valtakunta sotajalalle sen

vuoksi; vaan jos riitaisuuksia on noussut, jotka ovat Keisarilliselle

Majesteetille ja koko valtakunnalle erittäin tärkeitä, jotka koskevat

kokonaisia kuningaskuntia, ruhtinaskuntia, herttuakuntia ynnä muita,

niin ei teitä silloin voi kukaan ihminen saattaa koolle.

WEISLINGEN. Te tulitte ajattomalla ajalla. Menkää ja viivästykää täällä

muutamia päiviä.

KAUPPAMIEHET. Me sulkeudumme armolliseen muistoon. (Pois).

KEISARI. Taas uusia riitoja! Niitä kasvaa kuin hydran[57] päitä.

WEISLINGEN. Eikä niitä voi muulla kurin juurittaa pois kuin tulella ja

miekalla sekä jollain ravakalla toimenpiteellä.

KEISARI. Niinkö luulet?

WEISLINGEN. Minusta nähden ei mikään ole niin kerkeä tehtävä, jos vaan

Teidän Majesteettinne ja pikku ruhtinaat voisitte sopia muiden

vähäpätöisten kinain puolesta. Ei ole hetikään koko Saksanmaa

valittamassa rauhattomuuksia. Ainoastaan Franken ja Schwaben hehkuu

vielä sen sisäisen, turmiollisen kansalais-sodan tuhkasta. Ja onpa

sielläkin monta jaloa ja vapaata miestä ikävöimässä rauhaa. Jos kerran

saisimme Sickingenin, Selbitzin ja Berlichingenin raivatuksi syrjään,

niin tuo muu pian raukeaisi sitten itsestään. Sillä juuri heidän

henkensä elähyttää sitä kapinallista joukkoa.

KEISARI. Minä tahtoisin mielelläni säästää niitä miehiä; he ovat

urhoollisia sekä jaloja. Jos minä sotaa kävisin, varmaan he astuisivat

minun kanssani tanterelle.

WEISLINGEN. Olisi suotava, että he olisivat alusta pitäin opetelleet

noudattamaan velvollisuuttansa. Ja olisi sitä paitsi sangen vaarallista

ruveta kunniapaikoilla palkitsemaan heitä kapinallisista yrityksistä.

Sillä juuri tätä keisarillista lempeyttä ja armoa he ovat tähän saakka

niin tavattoman väärin käyttäneet, ja heidän leisiönsä, joka

luottamuksensa ja toivonsa panee siihen, ei ole hillittävissä, ennen

kuin me olemme heidät kokonaan hävittäneet maailman silmäin edestä ja

heiltä kaiken toivon, jonka varassa he voisivat aavistaa nousevansa

uudestaan, olemme täydellisesti tyhjään raukaisseet.

KEISARI. Te siis neuvotte käyttämään ankaruutta?

WEISLINGEN. Minä en keksi muuta keinoa, millä karkoittaa tuo raivohenki

pois, joka tarttuu kokonaisiin maakuntiin. Emmekö kuule jo sieltä ja

täältä aatelisten katkeria valituksia, että heidän alamaisensa, heidän

maa-orjansa, nousevat heitä vastustamaan ja käyvät heitä vastaan

oikeutta, uhkaavat supistaa heidän ikivanhan ylivaltansa, niin että on

peljättävissä mitä vaarallisimpia seurauksia?

KEISARI. Nyt olisi hyvin otollinen tilaisuus Berlichingeniä sekä

Selbitziä vastaan; mutta minä en tahtoisi heille tapahtuvaksi mitään

karvasta. Vangiksi minä heidät mielisin saada, ja sitten pitäisi heidän

valalla vannoen luopua kahakoista, sitoutua rauhallisesti pysymään

omissa linnoissaan, ulkoutumatta määrätystä piiristä mihinkään. Ensi

istunnossa tahdon esittää tämän asian.

WEISLINGEN. Riemukas hyvä-huuto on siellä vapauttava Teidän

Majesteettinne lausumasta puheen loppua. (Pois).

* * * * *

Jaxthausen.

Götz von Berlichingen Rautakoura. Näytelmä · 第 41 / 78 题